tiistai 11. syyskuuta 2018

100 km MM-kisat, Sveti Martin

Viikonloppuna juostiin Kroatian Sveti Martinissa 100 km maailmanmestaruuskilpailut, jotka olivat itselleni kauden päätavoite. Valmistautuminen kisaan sujui hyvin ja tarkoituksena oli juosta ennätys  ja alittaa yhdeksän tuntia. Kesän meni treenien suhteen hyvin ja uskoin olevani ehkä parhaassa kunnossa ikinä. 1,5 kk ennen MM-kisoja juoksin valmistavana treeninä Suomi-juoksussa 60 km, joka meni suunnitelmien mukaan. Pari viikkoa ennen Kroatiaan lähtöä keskityin lepäämään ja välttelemään flunssia. Kisapaikalle pääsinkin viime torstaina täysin terveenä.
 
Kuva: Sami Vaskola
Kisa-aamuna sain kuitenkin huomata, että kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan. Heräsin kolmelta oksettavaan oloon ja mahakipuun. Olin ilmeisesti syönyt illalla jotain sopimatonta, en kyllä keksi mitä. Aamupalalla en meinannut saada mitään alas, mutta toivoin, että tuntemukset olisivat ohi meneviä ja juoksu onnistuisi. Vielä lähtöviivalla olo oli aika toivoton. Joukkuekaverit syöttivät minulle imodiumia, jolla mahan toivottiin rauhoittuvan.
 

Ensimmäiset 30 km taittuivat reippaasti ennätystahdissa. Juoksin sovitusti yhdessä Sannan kanssa, sillä suunnitelmat alkuvauhdin suhteen olivat samat. Porukalla matka tuntui taittuvan mukavammin. Hyvästä vauhdista huolimatta maha oli edelleen tosi kipeä enkä saanut tankattua mitään energiaa. Tiesin, että siitä tulisi myöhemmässä vaiheessa kisaa ongelma.


30 km kohdalla aloitin loppukisan kestävän vessarallin ja jouduin jatkamaan matkaa yksin Sannan karatessa. Aloin ymmärtää, että tänään en pystyisi ennätyksiä juoksemaan. Mietin hetken keskeyttämistä ja sitä että aikaisessa vaiheessa keskeyttämällä ehtisin palautua kahden viikon päästä juostavaan SM-maratoniin, jossa olisi mahdollista paikata pettymystä meneillään olevasta kisasta. Päätin kuitenkin jatkaa ja laskin, että ehdin aikarajan (12h) puitteissa maaliin, vaikka maha pakottaisi kävelemään pitkiäkin pätkiä.
 

Siitä se matka lähti taas pikkuhiljaa etenemään. En ollut ainoa, jolla oli vaikeuksia. Reitti oli 100 km kisaksi todella mäkinen, tasaista pätkää ei ollut laisinkaan. Ylä- ja alamäet kipeyttivät jalat nopeasti. Myös päivällä hellelukemiin kirinyt sää verotti osansa. Ambulanssit ajelivat ympäriinsä 7,5 km mittaista kierrosta. Itse en hellettä juuri huomannut, kun suurempiakin ongelmia oli.

 
Loppumatkasta ei hirveästi kerrottavaa jäänyt. Matka eteni välillä erittäin hyvin, välillä vatsavaivoja ihmetellen. Lopulta maali koitti ja kellot pysähtyivät vajaan tunnin verran ennätystäni huonompaan aikaan. Pitäisi varmaan olla pettynyt, kun vuoden kova treenaus on tavallaan valunut hukkaan, mutta kuitenkin olen tosi tyytyväinen, että pääsin maaliin. Erilaiset ongelmat valitettavasti kuuluvat tähän lajiin ja kymmentuntisen taivalluksen aikana pettymyksen ehtii käsitellä aika hyvin.

 
Kokonaisuudessaan kisat olivat hieno kokemus. Liki 400 ultrajuoksijaa asuivat pitkän viikonlopun samassa pikkukylässä ja kun seitsemältä aamulla katsoi ikkunasta ulos, näki kymmeniä aamulenkkeilijöitä. Suomen joukkueen yhteishenki oli hieno. Toisia kannustettiin kesken kisan ja oman juoksun jälkeen jaksettiin olla ottamassa muita vastaan maaliin. Myös Suomen huolto oli korvaamaton apu kisan aikana. Oli myös hienoa päästä seuraamaan, kuinka lajin huiput toimivat kisan aikana. Pelkästään huollosta jäi monta oppia hyödynnettäväksi omiin seuraaviin kisoihin. Noita oppeja pääsee toivottavasti kokeilemaan seuraavan kerran parin kuukauden päästä Joensuu Night Runilla.

perjantai 15. kesäkuuta 2018

Parempaan päin

Edellisestä tekstistä on taas ehtinyt vierähtää pari kuukautta. On siis hyvä hetki tehdä katsaus nykyhetkeen ja siihen johtaneisiin vaiheisiin. Kevään mittaan on tapahtunut vaikka ja mitä, joten katsaus tulee venähtämään jonkun sivun mittaiseksi.  Viimeksi, kun kirjoitin, olin kärsinyt helmikuun puolestavälistä maaliskuun puoleenväliin kestävästä flunssasta. Silloin se tuntui pitkältä ajalta, mutta vaikeudet eivät loppuneet siihen. Muutamaan otteeseen tauti hellitti ja ehdin jo vetää lenkkarit jalkaan pariksi päivää todetakseni vain olevani jälleen kipeänä. Ajoittain olo oli pitkään normaali, mutta heti lenkille lähtiessä nousi uusi kuume. Liekkö ollut koko ajan samaa tautia, vai onnistuinko kalastamaan aina uuden pöpön.

Fuerteventura

Huhtikuun alkupuolella lähdimme Fuerteventuralle. Ajattelin saavani hyvän treeniviikon ennen huhtikuun puolivälissä olevia SM-maanteitä. Ensimmäisenä päivänä koitin juosta 15km peruslenkin. Vauhti ei tahtonut millään pysyä edes kohtalaisena ja sykkeet huitelivat tapissa. 12km kohdalla totesin, että enää en jaksa juosta askeltakaan. Ensimmäinen ajatus tottakai oli, että kunto on huono sairastelun jäljiltä ja matkustus painaa vielä. Seuraavina päivinä sitten paremmin.


Seuraavana päivänä olo ei kuitenkaan enää tuntunut edes samalta kuin edellisenä. Huomasin palelevani viltin alla auringossa. Vartti kyseisen huomion jälkeen en pysynyt enää tolpillani. Ehkä koskaan ennen ei ole ollut niin huono olo. Kuume nousi rajulla tahdilla pilviin. Kalle epäili auringonpistosta ja uhkasi upottaa minut uima-altaaseen viilenemään, mikäli en luopuisi peittovuoresta, johon olin kääriytynyt. Ei kuulostanut kovin houkuttelevalta suunnitelmalta. Onneksi burana pelasti ja laski kuumeen siedettävälle tasolle. Seuraavina päivinä kuume ei ottanut laskeakseen, nokka vuoti ja yskitti. Ei siis auringonpistosta vaan jälleen yksi flunssa, joka tällä kertaa msinetöi SM-maanteiden kohtalon.

H10

Kyseisen flunssan potemiseen kului taas kaksi viikkoa. Jossain mielenhäiriössä olin kuitenkin mennyt ilmoittautumaan 26.5 juostavalle kympille Helsinkiin. Kisaviikolla juoksemaan en päässyt ollenkaan. Vasta kisapäivän aattona kävin 3km verkan. Ei noussut kuume, eli voi lähteä viivalle. Tai varsinaisesti kisaamaan ei ollut tarkoitus lähteä, halusin vain kiertää reitin järkevällä vauhdilla, kun kerran oli ilmoittauduttu. Tuli sitten kuitenkin hölmöiltyä ihan huolella.


Ennen starttia en verrytellyt ollenkaan. Olin koko aamun kärsinyt valtavasta päänsärystä. Olin jopa edeltävänä päivänä löytänyt sopivaa vauhtia etenevää juoksuseuraa, ettei vaan tulisi lähdettyä höntyilemään. Kaikki meni hyvin lähtöviivalle asti. Viivalla huomasin ensin ahdistuvani siitä, että emme menneet eturiviin. Minulla on kova tarve startata eturivistä, vaikka sillä ei sinänsä ole mitään merkitystä. Ahdistuin siitä, kun ympärillä olevat ihmiset kertailivat jännittyneitä tavoitteitaan. Alkoi tulla todella tyhmä olo lähteä lappu rinnassa juoksemaan vaan läpi. Päässä alkoi syntyä tyhmiä ajatuksia, jotka väittivät, että minulla on ihan hyvä olo, voisin kuitenkin juosta vähän reippaampaa.

Pää kesti 30 metrin verran. Sanoin juoksuseuralleni, että saanko tehdä oharit, pää ei kestä. Sain tehdä oharit, ja sitten mentiin. Alkumatkasta GPS näytti lukemia 3.20 min/km. Tuota vauhtia jaksaisin terveenä ehkä kilometrin, joten erittäin järkevä aloitus puolikuntoisena kymmenelle kilometrille. Kahden kilometrin kohdalla verryttelyn puute, puolikuntoisuus ja treenamattomuus alkoi näkyä. Homma loppui ihan seinään. 4km kohdalla tulin ohitetuksi lastenrattaiden kanssa juoksevan miehen toimesta. Ajattelin, että eiköhän tämä ollut tässä. Maalialueelle kuitenkin löytäisi helpoiten seuraamalla reittiä, joten jatkoin juoksua. Saavuin maaliin, kun startista oli kulunut 45min. Edeltävänä keväänä olisin pystynyt juoksemaan liki 8min kovampaa. Vaikka matkaan oli lähdetty ilman tavoitteita, huoli kunnon huonoudesta hiipi mieleen väkisin. Jos jotain positiivista, edes kisan jälkeen ei noussut kuume.

Joensuu Run

Valitettavasti edellä mainittu kilpailu ei ollut ainoa, mihin olin aiemmin keväällä mennyt ilmoittautumaan. Seuraavana vuorossa olisi maraton Joensuussa kahden viikon kuluttua. Tiesin, että sinnekään en mitään ennätystä lähtisi yrittämään, mutta eiköhän maraton menisi kohtalaisesti ihan vanhoilla pohjilla. Ei muuten mennyt.

Tavoitteena oli lähteä juoksemaan 3.30 aikaan tähtäävää vauhtia ja kiihdyttää lopussa, jos siltä tuntuu. Heti juoksun alussa olo oli oudon vetämätön. Edeltävän viikon olin ottanut kevyesti, joten alkumatkan olisi pitänyt taittua helposti. Ensimmäinen kymppi kulki liki samaa vauhtia kuin pari viikkoa aikaisemmin Helsingissä. No, kunto on mennyt ainakin vähän eteenpäin. Juoksun ilo ei kuitenkaan ottanut löytyäkseen, ja 15 km kohdalla kurkku tuntui kipeältä ja olo voimattomalta. Puntaroin omaa terveydentilaa ja järkevyyttä jatkaa juoksua. Toivoin kurkkukivun johtuvan katupölystä ja vetämättömyyden kevään ensimmäisestä helteestä, joten matka jatkui.

20km kohdalla olo hetkellisesti helpottui geelin ottamisen jälkeen, mutta vetämättömyys palasi pian uudelleen. Jokainen askel oli ihan kärsimystä ja etenin hitaampaa kuin ultrakisoissa. Osan ylämäistä kävelin suosiolla. 5km ennen maalia Kalle tuli pyörällä vastaan. Seuraavat naiset olivat jääneet yli 5 min, mutta siitä huolimatta käskytin Kallea noin minuutin välein tarkistamaan, joko he ovat saavuttaneet minut. Niin hitaalta oma eteneminen tuntui. Uupumuksen tasosta kertoo myös se, että ultrissa olen aina saanut kehitettyä jonkinlaisen loppukirin ja viimeiset pari kilometriä olen tullut ainakin omasta mielestäni kovaa, nyt maratonin viimeiset kilometrit yrittämisestä huolimatta kestävät todella pitkään. Lopulta kello pysähtyi aikaan 3.31, yli puolituntia myöhemmin kuin edeltävänä vuonna, ja silti matka oli ollut nyt raskaampi. Jälleen kerran olin lähtenyt matkaan ilman tavoitetta, mutta huoli huonosta kunnosta oli kova.


Seuraavat päivät maratonin jälkeen paljastivat, että tuntemuksista huolimatta en ollut saanut kisassa juuri mitään itsestäni irti. Kaksi päivää kisan jälkeen jalat eivät olleet enää kipeät ja juokseminen tuntui täysin palautuneelta. Viikko maratonin jälkeen juoksin jo hyvän 50 km lenkin, jossa vauhti oli ajoittain jopa kovempaa kuin maratonilla. Vastaavasti viime vuoden 2.58 kestäneen maratonin jälkeen juoksu ei ottanut luonnistuakseen yli kuukauteen.

Missä nyt mennään?

Nyt maratonista on kulunut noin kuukausi. Kisan jälkeen juoksua on kertynyt liki 500 km ja  pyöräilyä saman verran. Pitkät lenkit kulkee käytännössä samaa vauhtia kuin Joensuun maratonilla. Joka viikko olen saanut juostua hyvän 40-50 km lenkin. Viime viikolla juoksin myös ensimmäiset 3000m vedot tammikuun jälkeen. Uskon, että etenkin ultrajuoksua ajateltuna kauan kadoksissa ollut kunto alkaa olla palautettu viime vuoden tasolle.


Seuraava startti tapahtuu näillä näkymin heinäkuun puolivälissä Suomi-juoksussa. Matkavalinta sinne on vielä hieman auki. Niin matkavalinta kuin loppukesän suunnitelmat selviävät, kun 100 km MM-kilpailujen juokkuevalinnat julkaistaan. Mikäli joukkueeseen mahdun, kesän päätavoite on selvillä, mikäli en, minut nähdään todennäköisesti Lappeenrannan SM-maratonilla.

torstai 8. maaliskuuta 2018

Nyt koetellaan!

Viimeksi kirjoittelin blogia tammikuun puolivälissä. Tuolloin julkistin kuluvan kauden tavoitteet. Päätähtähtäimenä oli 12h juoksun nuorten Suomen ennätys, jota oli tarkoitus yrittää sekä toukokuussa että marraskuussa. Alkukevään tavoitteena oli pistesija SM-puolimaratonilta. Kaikkien tavoitteiden saavuttaminen olisi vaatinut täydellistä onnistumista, mutta uskoin sen olevan mahdollista, sillä opiskelu on nyt siinä vaiheessa, että urheiluun panostaminen onnistuisi helpommin kuin ikinä.

Tammikuu meni täysin yli odotusten. Juoksin kuukauteen 600 km, joka on varmaan liki 200 km enemmän kuin koskaan ennen yhden kuukauden aikana. Tuntui, etten väsynyt mistään. 50 km lenkkien jälkeenkään ei muistanut, että oli edes käynyt juoksemassa. Isojen kilometrien juokseminen on aina rasitusvamma-altista touhua, mutta nyt missään ei tuntunut olevan ongelmaa.


Tammikuun jälkeen kevensin treeniä merkittävästi. Noin viikko keventämisen jälkeen sekä polvi että reisi alkoivat kipuilla. Juokseminen ei varsinaisesti koskenut, mutta hetki juoksemisen jälkeen alkoi olla vaikeaa. Vitsailin, että ei varmaan auta kuin juosta tauotta. Se ei kuitenkaan ilmeisesti ole vaihtoehto, joten vaihdoin juoksun pyöräilyyn, hiihtoon ja crosstraineriin. Ehdin tehdä muutaman hyvän korvaavan treenin ja usko kuntoon pääsemisestä oli vahva. Pian kuitenkin huomasin, että voimat on täysin pois ja suurin piirtein joka toinen päivä hytisin peiton alla sairaan ja kuumeisen olon kanssa. Ilmeisesti taas jokin epämääräinen flunssa, josta ei tule edes kunnon oireita. Treenaamaan ei kuitenkaan ollut asiaa, koska ei vaan ollut jaksamista.


Kaksi viikkoa taistelin huonon olon kanssa. Sen jälkeen jaksaminen alkoi vähitellen palailla. Treenaamista aloitellessa päätin alkaa totuttaa vaivannutta jalkaa uudelleen juoksemaan. Ensimmäisenä päivänä juoksin 3 km, seuraavana päivänä 7 km ja kohta olin juossut jo 10 km lenkin vauhtikestävyysalueella. Kipuja ei tullut. Taas ehdin uskoa, että homma lähtee rullaamaan ja olen kunnossa kevään kisoissa. Toisin kävi. Huonon olon taittumisesta ehti kulua yhden käden sormilla laskettavat päivät. Toissailtana huomasin kurkun olevan taas kipeä. Eilinen kului kurkkukivusta kärsiessä ja tässä parhaillaan kirjoittelen viltin alta räkäisenä ja kuumeisena. Ei päästetä minua tänä keväänä helpolla.

Ensimmäisiin maantiekisoihin on alle kuukausi. Helmi- ja etenkin maaliskuu oli tarkoitus käyttää vauhdin löytämiseen. Tässä tuskin on mahdollista enään parhaaseen terään ehtiä, mutta hanskoja ei heitetä tiskiin. Nyt edetään päivä kerrallaan terveyden ehdoilla ja katsotaan millaiseen kuntoon näillä eväillä kevääksi pääsee. Maantiekisoja tuskin jätän huonon tuloskunnon takia väliin, mutta toukokuinen 12 h kisa on harkinnan alla. Ei ole mitään järkeä juosta puolta vuorokautta, jos ei tiedä pystyvänsä siihen haluamallaan tasolla. Turha kokeilla onneaan lajissa, josta palautuminen kestää 1,5 kuukautta vaikka kisa menisikin huonosti. Saa nähdä miten tässä käy, mutta periksi ei olla antamassa!

maanantai 5. helmikuuta 2018

Treeniä ja hyötyliikuntaa


Olen totuttanut kehoa treenaamiseen joulusta lähtien. Vähitellen olen alkanut houkutella nopeaa voimaa takaisin. Aluksi paras tapa kehittää nopeaa voimaa on kehittää perusvoimaa. Lihakset tarvitsevat kuitenkin monipuolisia ärsykkeitä kehittyäkseen. Maastavedon ja kyykyn lisäksi olen ottanut mukaan raa'an rinnallevedon. Urheilussa perusvoima ei suoraan siirry suorituksiin, vaan voimantuottonopeuden (RFD) täytyy olla riittävä. Treenipainot ovat edelleen suhteellisen kevyitä, mutta kehittyvät joka viikko.

Olemme nyt käyneet Satun kanssa juoksusuoralla treenaamassa. Viimeeksi innostuin jo hyppimään aitoja, ja kun se sujui niin ajattelin repäistä ja virittää kennot. Ensimmäiset vedot seitsemään kuukauteen. Kiihdytin jokaisella vauhtia. Tuntui hyvältä ja ajattelin vielä kellottaa missä mennään nopeuden palautumisen suhteen. Viiden metrin vauhdilla kennon takaa 50m 6.50 punttitreenin päätteeksi. Olin niin tyytyväinen, että kaivoin jo maratontossut esiin.

Nyt olen harrastanut hyvää hyötyliikuntaa ajamalla 40km lenkkejä työmatkalla. Viikonloppuisin jääkiekkopeleissä tulee myös hyvä kestävyysharjoitus. Alla kuvassa yliopiston Rocky-sali, jossa olen nyt treenaillut. Nostolava, kyykkyhäkki ja kunnolliset painot, juuri mitä punttisalilla pitää olla. Olen nyt käynyt aamulla treenaamassa ja opiskellut päivällä. Viimeisenä kuvana on vielä FE-analyysi rakenteesta, jota olen suunnitellut kandidaatintyöhöni. Vaikka FE-lyhenteen vitsaillaan tarkoittavan For Everyone ei satunnaista hermostumista voi tässä lajissa välttää. Mutta kyllä tietokonemallintamiseen pätevät samat säännöt, kuin urheiluun - pitkäjänteisyydellä pääsee maaliin.






sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Vuoteen 2018

Kausi 2017 loppui osaltani käytännössä jo 4.11 Joensuu Night Runissa. Tarkoitus oli pitää kyseisen kisan jälkeen kuukauden kevyempi jakso, mutta kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan. Ensiksi ongelmia tuotti polven ulkosyrjän kivut, jotka itse diagnosoin johtuvan jonkinlaisesta juoksijan polvesta. 12 tunnin juoksu veti lihakset niin kireälle, että jokin hankasi polvea vasten aiheuttaen kipua juostessa. Polvi vaivasi aina joululomaan saakka, joten treenaus koostui siihen asti yksittäisistä juoksulenkeistä, hiihdosta, pyöräilystä ja lihaskuntoharjoittelusta. 

Joululoman koittaessa polvi parani aivan yhtäkkiä. Suurista toiveista huolimatta harjoittelu ei kuitenkaan lähtenyt sujuakseen. Olo oli alati täysin vetämätön ja kurja. Loman aikana sain juostua yhden lenkin joka ei tuntunut toivottomalta taaperrukselta, 25 km juoksumatolla. Luulen, että pohjaton väsymys on peräisin raskaasta syksystä, jolle 12 h kisa oli viimeinen niitti. Ultrakisasta kun on keskimäärin helpompi palautua, jos siihen lähtee palautuneena. 

Pari viikkoa sitten yritin juosta vauhtikestävyyttä matolla. Edellisestä reippaammasta lenkistä oli vierähtänyt jo pari kuukautta. Vauhdit olivat liki 30 s/km normaalia hitaampia ja sykkeet huitelivat pilvissä. Ei jäänyt hyvä fiilis. Epätietoisena siitä, ottaako elimistö treeniä vastaan, päätin viikko sitten kuitenkin hankkia salikortin. Jos meinaa kuntoon päästä, se ei tule ilman juoksumattoa onnistumaan. Minä kun en mikään talvijuoksufani ole. Uskon, että kuluvalla viikolla touhu on lähtenyt vihdoin oikeaan suuntaan. Kuuteen päivään kilometrejä on kertynyt jo 120 km, vauhdit ovat kiihtyneet ja sykkeet laskeneet treeni treeniltä.

Kausi 2017 oli hyvä. Ensimmäinen maraton, ensimmäisen 100 km, ensimmäinen 12 h, kaksi nuorten Suomen ennätystä ja yksi piirin ennätys. Lisäksi paransin tuntuvasti puolimaratonin ennätystä, jonka olin juossut 15-vuotiaana ja jota en uskonut enää ikinä parantavani. Vähitellen myös kuluvaa kautta 2018 varten on muotoutunut joitain tavoitteita ja unelmia.

1) 12 h juoksun nuorten maailmanennätys

Katselin Joensuun kisan jälkeen maailmantilastoja ja huomasin alle 22-vuotiaiden maailmanennätyksen olevan 126,5 km. Tulos vaatisi 8 km ennätysparannusta, mikä kuulostaa aika paljolta. Edellinen kisa oli kuitenkin tosi vaikea, joten uskon pystyväni parempaan, ja onhan tässä vuosi aikaa tulla paremmaksi! Maailmanennätys on kauden päätavoitteeni, sillä mahdun alle 22-vuotiaisiin enää tämän vuoden, joten nyt on viimeinen tilaisuus. Aion juosta 12 h kahteen kertaan, ensin keväällä, sitten jälleen marraskuussa Joensuussa.

Vaikka olen puhunut lähipiirille paljonkin tavoitteestani rikkoa ME, oli siitä huolimatta pienoinen järkytys, kun Savon Sanomat päättivät vuoden vaihteessa kertoa päämäärästäni kissan kokoisilla kirjaimilla.

2) 100 km MM-kisat TAI SM-maraton

Syyskuulle olisi tarjolla kaksi houkuttelevaa kisaa. Toisaalta haluaisin juosta Kroatiassa 100 km MM-kilpailuissa, mutta toisaalta SM-maraton olisi Lappeenrannassa ja kotikisa kiinnostaisi kovasti. Ennen maailmanennätystavoitteen keksimistä olin suunnitellut ottavani maratonin SM-mitalin päätähtäimeksi, mutta se ajatus jäi nyt ultrajuoksun jalkoihin. En halua tehdä vielä valintaa näiden kahden kisan väliltä, kevät näyttää mihin suuntaan kausi lähtee etenemään. 

3) 6 h juoksun nuorten Suomen ennätys

6 h juoksun nuorten Suomen ennätys on noin 65 km. Oma 12 h juoksun 6 h väliaika jäi tuosta ennätyksestä joitakin satoja metrejä. Harmittaa, kun en tullut ennen juoksua tarkistaneeksi asiaa. Ensi kaudella olisi kuitenkin kiva saada ennätystulos omiin nimiini. Ongelmana on vaan se, että kisakalenteriin ei taida mahtua 6 h kisaa, joten pitää toivoa pidemmässä kisassa riittävän hyvää väliaikaa.

4) Kalevan Kisat 10 000m

Tämä lasketaan ehkä ennemmin unelmaksi kuin tavoitteeksi. Vaikka ultrajuoksun aloittaminen on urheilu-urani paras päätös, on minulla vähän ikävä radalle. Jos kaikki menee hyvin ja palaudun kevään kisoista riittävän nopeasti, ei ole mitään estettä, miksi en voisi Kalevan kisoissa juosta. Viime kevään maantiekisojen perusteella olin silloin noin 37 min kympin kunnossa. Kisoihin pääsi tänä vuonna liki 2 min heikommalla ajalla, joten pitäisi olla mahdollista. Muista tavoitteesta en tämän takia kuitenkaan luovu, katsotaan kuinka käy.

5) Pistesija SM-maantieltä

Keväällä aion juosta muutaman lyhyemmän maantiekisan sekä SM-puolimaratonin. Jos haluaa pystyä kehittymään ”lyhyillä” ultrilla, joita minun olisi tarkoitus juosta, on ihan turha luopua kyvystä juosta kovaa. Lisäksi SM-maantiet on aina mukava tapahtuma, ja jo viime vuonna irtosi pistesija, joten siitä on hyvä lähteä parantamaan.

6) Lihaskunnon parantaminen

Haluaisin vielä joskus pystyä juoksemaan muuallakin kuin radalla, jossa korkeuserot ovat mielellään maksimissaan 0 m. Se ei valitettavasti taida onnistua, jos lihaskunto on sillä tasolla, että pelkällä tangolla kyykkäämisestä menettää kävelykyvyn puoleksi viikoksi. Olisi kiva kehdata kutsua itseään tämänkin osa-alueen puitteissa urheilijaksi eikä tyytyä katsomaan, kun ensikertaa salille eksyneet lataavat itselleen kaksi kertaa suuremmat painot.

Jospa tämä touhu olisi vielä joskus vähän vähemmän säälittävää.



torstai 11. tammikuuta 2018

Vuosi 2018

Olen aloittanut vuoden 2018 reippaan liikunnallisesti. Blogia pidempään seuranneet tietävät, ettei tämä ole mikään uudenvuoden lupaus. Sen verran on tälläkin alustalla kestävyysurheilusta raportoitu. Parempi syy on joulukuussa tiputuksena saatu 1g rautaliuos ja joulutauko opiskelusta. Viime hetkille asti pohdin miten haluan jatkaa opiskelua. Valitsin hitsattujen teräsrakenteiden suunnittelun. Suunnittelin syksyllä teräsrakennetta, josta vielä lähikuukausina tulee kandidaatintyö ja siirtyy käytäntöön.

Vietimme joulun Siilinjärvellä ja kävin pitkästä aikaa punttisalilla. Ensimmäinen kerta meni hyvin, joskin painot olivat kovin skaalattuja kevääseen nähden. Palautuminen oli vielä hidasta ja toisella kerralla lähinnä nojasin Satun juoksumattoon, kun oma treenaaminen ei enää sujunut. Joulun jälkeen kotiintullessa olen treenannut lähes jokapäivä. Ja jokaisella treenillä voimaa on palautunut. Isot raudat kuitenkin vielä odottavat.

Treenaamisen alettua sujua myös ruokahalu on lähtenyt palautumaan. Joulun jälkeiset alennusmyynnit ruokakaupoissa ovat opiskelijan kannalta huippujuttu. Tänäänkin söin aamupalaksi leipää kylmäsavulohella ja sienisalaatilla. Kävin taas lääkärissä. Maha on lähtenyt paranemaan, muttei ole vieläkään kunnossa. Seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi on taas uudet lääkkeet.


tiistai 7. marraskuuta 2017

Joensuu Night Run 2017

Vuosi sitten osallistuimme Joensuu Night Runille kolmen hengen joukkueella. Joukkueella oli 12h aikaa kerätä niin monta kilometriä kuin suinkin mahdollista. Matkaa taittui kaiken kaikkiaan 158km verran. Itselleni tuona yönä kertyi liki 60 juostua kilometriä ja päätös ultrajuoksun aloittamisesta. 

Ensimmäinen henkilökohtainen ultra tuli juostua kesällä, jolloin 100km taittui ainakin jälkeen päin ajateltuna täysin ongelmitta. Aiemmin keväällä myös ensimmäinen maraton sujui pelottavan vaivattomasti. Vajaaseen vuoteen kertyi harjoituskilometrejä enemmän kuin koskaan, mutta minkäänlaisista rasitusvammoista ei ollut tietoakaan. Elin kuplassa, jossa mikään ei voinut mennä pieleen.

Kesän kääntyessä syksyyn kupla puhkesi. Ensin SM-maraton jäi väliin pienen flunssan takia. Seuraavaksi parin viikon määräjaksosta palkintona oli ylirasitus ja ihmeellinen polvivaiva, joka on kiusannut jo toista kuukautta. Kirsikkana kakun päällä 2017 vuosimallin Joensuu Night Run osoitti, että välillä ihan kaikki voi mennä huonosti.

Ennen juoksua kaikki oli hyvin. Valmistautuminen oli mennyt täysin suunnitelmien mukaan. Jännitti ja hermostutti kovasti, mutta odotin malttamattomana juoksemaan pääsyä. Olin valtavan hepottunut jo pelkästään siitä, että tällä kertaa en ollut flunssainen. 

Kuvat: Petteri Jokela 
https://www.flickr.com/photos/134887680@N05/albums/72157687052206652/page1

Kello tuli nopeasti ilta kahdeksaan ja oli aika startata. Päässä pyöri monenaisia tavoitteita. Tärkeintä olisi saada ehjä juoksu, mutta nuorten Suomen ennätys 106,5km olisi myös kiva rikkoa. Jos kaikki menisi hyvin, voisi kolmen perättäisen maratoninkin raja rikkoontua. Tarkoitus oli lähteä matkaan noin 5.30min/km.



Alku lähti tuttuun tapaan hieman ylikovaa, noin 5min/km.Matkaa ei ehtinyt taittua juuri mitään, kun odottamaton huolenaihe alkoi hiipiä mieleen. Mihinkään ei koskenut eikä tuntunut raskaalta, mutta ei vaan huvittanut juosta. Yhtäkkiä vaan tuntui, että olen henkisesti aivan loppu. Kisaa edeltävän viikon hermostuneisuus, koko syksyn koulustressi ja kaikki muut ikävät asiat nousivat pintaan. Vallitseva ajatus oli, että miksi minun pitäisi kiusata itseäni juoksemalla, kun muutenkin on raskasta.

Vaikka keskeyttäminen pyöri mielessä ensimmäisestä tunnista lähtien, jatkoin kuitenkin eteenpäin. Maratoniin asti kaikki sujui suhteellisen hyvin. Väliaika siinä kohtaa oli noin 3.43. Vauhti on edelleen turhan reipasta, mutta ihan sama miten juoksen, kun en pääse maaliin kuitenkaan. Noin neljän tunnin kohdalla löysin itseni ensimmäistä kertaa Kallen sylistä itkemästä. Alkoi olla oikeasti vaikeaa. Tuntui hurjalta tietää, että fyysisen jaksamisen kanssa ei ole mitään ongelmaa, mutta pää ei vaan kestä. Toinen ongelma oli, että mitään syömistä ei saanut alas.

Aloin asettaa välitavoitteita. Lupasin antaa itselleni luvan kävellä aina tietyn matkan täyttyessä. Kaikki meni ihan hyvin, jos ei käynyt miettimään jäljellä olevia tunteja. Jos kävi, oli valmis keskeyttämään saman tien. Suutuin Kallelle useampaan otteeseen, kun hän ei antanut minun keskeyttää. Tai ei hän sitä kieltänyt, ehdotti vain lepäämistä ja kävelyä, jos se vaikka auttaisi.

Neljästä tunnista kymmeneen tuntiin matkanteko oli tuskaista. Välillä jaksoi melkein tunnin pätkiä juosten, välillä kävelykin oli tuskaa. En uskaltanut pysähtyä, koska pelkäsin lihaksien jumiutumista. Koko matkan ajan mietin, että jatkan niin kauan kuin nuorten Suomen ennätyksen rikkominen on mahdollista. Pyysin Kallea vähän väliä laskemaan, kuinka monta kilometriä tunnissa olisi edettävä, jotta tavoite täyttyisi. 

Omaa jännitystään loi ajatus siitä, että vaikka kisa käydään pääasiassa itseään vastaan, laitetaan juoksijat myös keskenään paremmuusjärjestykseen. Ennen pahimpien vaikeuksien alkamista johdin kisaa yli kymmenen kierroksen etumatkalla. Vaikka yritin uskotella itselleni, että sijoituksella ei ole mitään väliä, eron kaventuminen kaikkiin takana tuleviin tuntui tosi pahalta. Ajatus siitä, että mikäli haluaa hyvän sijoituksen, on pysyttävä radalla koko 12h, oli ajoittain musertava. 


Kun juoksun viimeiset pari tuntia alkoi olla käsillä, oli kilpailun kärkikolmikko liki tasoissa. Siinä vaiheessa päätin, että kun oli selvitty siihen asti, selvittäisiin loppuunkin. Pää saisi kestää loppuajan, vaikka pahalta tuntuisikin. Koitin peesailla kanssajuoksijoita, koska kynnys vaihtaa kävelyyn olisi silloin pienempi. Viimeistää tuossa vaiheessa sain huomata, miten suurta roolia pää tässä touhussa näyttelee. Kun oli tehnyt selväksi, että nyt riittää itsesäälissä rypeminen ja täältä tullaan kunnialla maaliin, juoksu alkoikin olla taas ihan kivaa.

Vajaan 11h kohdalla rikkoontui nuorten Suomen ennätys. Kaikki taputtivat ja onnittelivat. Viimeisen tunnin minuutit etenivät kovin hitaasti, mutta ne etenivät kuitenkin. Viimeisen vartin ollessa käsillä, uskalsi jo vähän kiihdyttää vauhtia. Lopussa hölkän sai käännettyä vielä juoksuksi ja kellon tullessa 8.00, oli matkaa takana 118,6km. On edelleen uskomaton ajatus, että selvisin loppuun asti.


Hauska huomata, että näin jälkeen päin ajateltuna muistaa lähinnä viimeiset pari tuntia. Vaikeat tunnit eivät tunnu enää niin merkityksellisiltä. Niin sen varmaan kuuluukin olla. Jos kaikilla jäisi mieleen aamuyön tuntien synkimmät hetket, kukaan ei löytäisi itseään enään uudestaan lähtöviivalta. Oli kyllä kaiken kaikkiaan opettavainen reissu. Nyt tiedän, että omian ajatusten kasassa pitämisessä on vielä paljon tekemistä, mutta tiedän myös, että niin kauan kun ongelmat on vaan omien korvien välissä, ei saa heittää pyyhettä kehään.