Vuoksen lenkki- kisaraportti

Legendaarinen Vuoksen lenkki on nyt takana. Sumuisesta ja viileästä kelistä huolimatta 7.5km lenkille lähti reippaat seitsemänkymmentä juoksijaa. Vuoksi kierrettiin vastapäivään, ensin Fortumin sillalta itäpuolelle ja vanhalta rautatiesillalta kaartaen takaisin kohti lähtö- ja maalipaikkaa.

Koko joukko pääsi hyvin liikkeelle ja pitkä, käärmeenä luikerteleva jono, halkoi vastatuulta. Otin hyvän paikan enkä intoillut sairastelun jälkeen. Kilometrin tolpalla kellossa oli kuitenkin vain 3.35. Vauhti oli hyvää ja askel rullasi kevyesti. Vauhti tasaantui ja 2km kohdalla Fortumin sillalta Imatrankosken urheilukentälle käänntettäessä kellossa oli n. 7.25. Kilpailun ennakkosuosikki Reippaan Samu Mikkonen juoksi jo omilla teillään. Myös jono alkoi rakoilla ja kiihdyttäessäni seuraavaan porukkaan sain vielä yhden kaverin mukaan.

Muutama sata metriä yhdistymisen jälkeen annoimme naisten sarja voittajan Alisa Vainion jatkaa omaa vauhtiaan. Ei meistä tänään ollut häntä uhkaamaan. Kuuteen kilometriin asti oma vauhtini pysyi hyvänä, virtuaalisesti kello nakutti edelleen 3.35min/km tahdissa. Juoksin hetken ylikovalla rytmillä saavuttaakseni seuraavan peesin, ja sainkin selän kiinni. Vielä hieman keskenkuntoisena selkä alkoi kuitenkin vääjäämättä karata. Totesin itselleni olevan pakko jättäytyä, jos haluan selvitä maaliin.

Kova 7-8 m/s tuuli puhalsi suoraan vastaan viimeiset puolitoista kilometriä. Kankeat jalat eivät enää tuoneet juoksijaa lähemmäs maalia vaadittavalla temmolla. Huojennuksekseni vastatuuli hidasti myös takanatulevia, jotka olin karistanut myötätuuliosuudella takasuoralla, eivätkä he enää saavuttaneet.

Loppuaika painu lukemiin 27.40, eli 3.41min/km. Kilpailu oli tällä kertaa armoton, eikä antanut levätä hetkeäkään. Puolen minuutin ennätysparannukseen täytyy olla tyytyväinen. Kokonaistuloksissa aika oikeutti tälläkertaa kuudenteen sijaan. Sattuneesta syystä tulokset löytyvät Tilastopajasta.

Samu Mikkonen väläytty hirmuista kevätvirettä. Loppuaika 24.18 tarkoittaa 3.15min/km tahtia, joka on olosuhteet huomioiden myrskyvaroitus ensi lauantaille. Lähden kuitenkin luottavaisin mielin kympille. Kunto on löytymässä ja pienellä parannuksella täytän tavoitteeni. Enintään kolmen minuutin tappio nuoremmille pojille. Tänä keväänä lähtökohdat ovat ehdottomasti paremmat kuin vuosi takaperin.

Verryttelyjen jälkeen kotiin tullessa täysi huomio kiinnittyi meneillä olevaan Pariisi - Roubaix pyöräilymonumenttiin. Värikkäiden vaiheiden jälkeen OPQS:n Niki Terpstra kaarsi ensimmäisenä velodromille ja voitti soolona nousten pyöräilylegendojen joukkoon. Hieno kilpailu, josta ei ennakkoluulottomuutta ja yritystä puuttunut; ehkä lukuunottamatta takaa-ajajien ryhmän tyytymistä ratkomaan loput palkintopallisijat keskenään.

Kisapäivä!

8.00

Herätyskello soi. Lasken tunteja starttiin ja koitan muistaa, mitä kisa-aamuihin kuuluu. Vaatteet päälle ja kymmeneksi minuutiksi verkkailemaan. Juoksu tuntuu jännältä, mutta ei nyt ihan kamalalta. Takaisin kotiin, puuro mikroon ja kahvinkeitin päälle. Aamupalan jälkeen aloitan pakkaamisen, joka olisi pitänyt tehdä jo edellisenä iltana. Tavarat kasassa, nyt nokka kohti Leppävirtaa ja pm-maanteitä.

11.30

Leppävirralla. Starttiin aikaa vielä kaksi tuntia. Aika kuluu nopeasti mm reittiä ja Kesportia kierrellessä.

12.40

Aloitan verkkaamisen. Tuntuu edelleen jännältä, en tiedä, mitä ajatella. Ei hyvältä vaikuta, mutta on sitä ennenkin huonolla tuntemuksella juostu hyvin. Kierrettyäni 900m lenkkiä neljän kierroksen verran, pysähdyn katsomaan nuorempien sarjojen juoksua. Ihmettelen, miksei vieläkään jännitä. Totean, että jännitys on hävinnyt jo monta päivää sitten saaden tilalleen puhtaan kauhun sekä epäuskon siitä, että olen taas aikomassa juosta kilpaa. Teen verkan loppuun, ja heitän ylimääräiset

verkkavaatteet pois.

13.40

Seison lähtöviivalla. Ei jännitä, ei pelota, olo en epäuskoinen. Lähtö tapahtuu. Juoksemme kisan viitenä 900m lenkkinä. Ensimmäinen kierros menee hyvin. Toinen kierroskin vielä kohtalaisesti. Sitten vauhti alkaa vaan pudota. En tiedä, mitä tapahtuu, toisaalta ei tunnu edes pahalta, mutta juoksu ei vain kulje. Ei ole yhtään kivaa, mutta keskeyttäminen ei käy mielessäkään. Uskon pystyväni ohittamaan viimeisellä kierroksella vielä muutaman edessä olevan. Vika kiekka meneekin hyvin aina loppusuoran loivaan ylämäkeen asti. En todellakaan ymmärrä, mitä tapahtuu, ei tunnu pahalta, mutta juoksu loppuu kuin seinään. Viimeiset sadat metrit ovat varmaankin hädin tuskin 6min/km vauhtia. Lopulta maaliviiva kuitenkin pelastaa. Makaan kuraisessa maassa valkeassa paidassa pidempään kuin koskaan. Tällä kertaa kärsimys on lähes pelkästään henkistä. Hämmentää. Mitä tässä taas tapahtui? Reilu viikko sitten juoksu tuntui niin hyvältä, ja viime viikonkin otin ihan kevyesti. En tiedä, mitä ajatella, tai miten tästä jatkaa. Haluan kuitenkin hoitaa kisan kunnialla loppuun. Käyn verkkaamassa, annan parille lehdelle muutaman epätietoisen kommentin, ja käyn palkintopallilla pokkaamassa pm-kullan.

Pakko sanoa vielä varmaan kymmenettä kertaa ”en tiedä”,sillä en todellakaan tiedä, millaiset tunnelmat minulle jäi tästä juoksusta. Tietenkään en olettanut olevani missään huippukunnossa, ja loppuunsa minulle on aivan sama, mitä kello näytti. Olen huolestunut huonoista tuntemuksista. Kuitenkin koitan nyt vain uskoa siihen, mitä niin moni kävi minulle sanomassa. Kyllä se siitä. Toisaalta tiedän, että ei mikään noin vain selviä. Ennen kuin ongelmat lähtevät selviämään, on tiedettävä, mistä kiikastaa. Nyt en sitä tiedä, mutta kovasti koitan sitä selvittää.

Tuttu mies katsoo peilistä

Peilistä katsoi jo aamupäivästä tuttu mies, kun suuntasin työmaalle. Flunssa on voitettu kanta ja voimat alkavat palautua. Keskiviikkona tein ensimmäisen kevyen lenkin ja torstaina jo kaksi. Tänään perjantaina hölkkäilin aamupäivälenkin ja ehtoona kevyttä vauhtikestävyyttä kahdentonnin vetoina. Treeniä kirjoittaessa totesin tyytyväisenä täyttäneeni kestävyysjuoksun kirjoittamattoman säännön, 4min/km rajan. Alan tunnistaa oman parhaan kaverini.

Viikonloppuna blogiin pitäisi nykyisen uskomuksen mukaan näpytellä kisaraportteja kaksin kappalein Pm-maantiejuoksuista. Vaikka ratajuoksijana maantiellä en yllä ihmetekoihin, odotan niitä aina kuin kuuta nousevaa. Hyvästä kevätkunnosta on helppo lähteä tiputtamaan määrää ja hakemaan vauhteja toukokuussa. Kunnosta riippumatta on kuitenkin sääntö, että aloitan kisakauden miten sattuu. Valmentaja vitsaili, jotta täytyy aloittaa ratakausi jo toukokuussa saadakseen rauhassa ilman paineita opetella taas pari ensimmäistä kisaa. Tänävuonna niin on tosissaan tehtävä olettaen, että haluaa juhannuksena juosta oikeasti kilpaa. Juniorimaisesta räpellyksestä pitäis jo päästä eroon.

Nimi on nyt listassa Heinolan SM-maantiekympin lähtölistassa. Samalla sain kuulla pääseväni SM-maastoihin. Kaksi suunnistajaa lähtee, ja silloin lähtee myös kirjoittaja itse täydentämään kolmikon joukkueeksi. Etupeltoon on hyvä harjoitella, sillä kotikisoihin, Imatran SM-maastoihin on asetettu jo tavoitteeksi joukkuemitali. Harjoittelua maastojuoksu vaatiikin. Viimeeksi Imatran SM-maastojen (2007)  yhteydessä juostuissa juniorisarjoissa tulin viimeisenä maaliin. Maastojuoksu on myrkkyä huonokuntoiselle. Ylämäet runttaa voimalla ylös, mutta laktaatin kangistamat jalat eivät jaksa rullata enää seuraavaa alamäkeä. Kierre on valmis, eivätkä lopun mäkiä nouse enää edes voimalla.

Taudin jälkeen ihmettelin miten "tavalliset ihmiset" jaksavat päivärutiinejaan. Ennen voimien palaamista jo arkirutiineissa oli vastusta. Hyväkuntoisenakin olen toisinaan taistellut huomiseen selvitäkseni. Tällöin kyllä ulkopuoliset ihmiset ovat olleet (aiheellisesti) huolissaan. Tärkeintä on kuitenkin voimien palautuminen. Seuraavan viikon aikana ulosmitataan kahteen kertaan kaikki mitä mieheen on harjoittelemalla saatu. Blogikin on mennyt omalta osaltani politikoinniksi viimeisten parin viikon aikana, mutta lukijoita on ilmeisesti kiinnostanut, sillä teitä on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Jos nyt pääsisimme taas itse asiaan. Odotan ainakin itse innolla.

Kommentointi on nyt mahdollista myös nimettömänä tai nimimerkillä. Tietysti hyvän maun mukaan. Olkaa hyvä.

Ennakkotunnelmia

Lauantaina juoksen ensimmäisen kilpailun sitten syyskuisen Petroskoin alueottelun. Tunnelmat ovat kaksijakoiset, toisaalta on kiva päästä kisaamaan ja testaamaan kuntoaan, mutta toisaalta pelottaa startata jokseenkin puolikuntoisena. Toisaalta en malta odottaa lauantaiaamua, toisaalta tekisi mieli skipata koko kisa ja keskittyä vielä treenaamaan. Päätökseni olen kuitenkin tehnyt juoksemisen suhteen, ja maaliin olisi mielellään tarkoitus päästä.

Se, mitä kisalta odotan, on epäselvää. Tämä siksi, että matkassa on vielä monta muuttujaa. Tiedän, että kaiken osuessa kohdalleen voin juosta ihan kohtalaisen juoksun, mutta edellytykset täydelliselle epäonnistumiselle ovat myös olemassa. On toivottava ja uskottava parhaaseen ja pelättävä pahinta. Suurin toive on, että olo ei olisi samanlainen kuin viimeisimmässä startissa, jota ennen en pystynyt verkkaamaan 6min/km vauhtia. Enempää en osaa/uskalla sanoa. Vajaan kolmen vuorokauden päästä olen toivottavasti viisaampi tämän asian suhteen.

Matka takaisin lähtöviivalle ei ole ollut helppo, toivottavasti kuitenkin kaiken vaivan arvoinen.

Älä kiellä

Omalla treenirintamalla on hiljaista ja tekemiset tulevat käsitellyksi yhdessä lauseessa. Lepo, Lepo ja puolentunnin kävelylenkki. Lauantain suurin ponnistus oli kontata yläkertaan kuumeisena migreenin iskettyä. Olen kuitenkin luvannut, etteivät tarinat pääse loppumaan. Innokkaasti haastaessa eivät epäilyksetkään ole heränneet.

Helsingin Sanomien uutinen käsittelee lasten liikkumattomuutta. "Lapset liikkuvat yhä vähemmän, koska me aikuiset koko ajan kiellämme. Älä juokse! Älä pompi! Älä heitä! Ole hiljaa!" Kuulostaa jo melko absurdilta, että koulumatkapyöräily kielletään turvallisyysnäkökulmaan vedoten.

Sanon aina ylimääräisen varomisen olevan turhaa. Tätä ei pidä sekoittaa tyhmiin riskeihin. Tyhmät riskit ovat oikeasti vaarallisia. Ekaluokkalaisena ajoin pyörällä 2.5km koulumatkan eikä siihen liittynyt kenenkään mielestä riskejä. Kyllä minä mieleni pahoitin, kun ensilumi satoi ja sai kävellä 5km koulumatkoja jokaisena arkipäivänä. Käveleminen ei sentään ollut kiellettyä, vaikka monesti toivoin sen olleen.

Puhuimme kirjoittajien kesken lahjakkuuksista. Provoisoivasti voin sanoa, että minua ei ole koskaan kuvattu adjektiivilla lahjakas, ainakaan urheiluun liittyen. Kuitenkin koulun alkaessa poljin Imatra-Puumala- välin seitsemänvaihteisella Helkamalla. Aikaa ei otettu, mutta matkaa kertyy reippaat 70km. Siis siinä iässä, kun vanhemmat vievät nyt lapsiaan ensimmäisiä kertoja paikallisen urheiluseuran harjoituksiin leikkimään ja pelaamaan.

Kun neljävuotiaana sain apupyörät pois aloin käydä "lenkillä". Lenkit pitenivät ja lopulta sain puhelimen, jolla soittaa mikäli käy jotain odottamatonta enkä pääsekään ominavuin kotiin. Tärkeintä oli ettei kukaan kieltänyt, vaikka moni kauhisteli. Lopulta kahdeksanvuotiaana 100km tuli täyteen yhdellä pysähdyksellä, ja keskinopeuskin ilman pysähdyksiä ylitti 20km/h. Edelleen seitsemänvaihteisella.

Omaa lahjakkuuteni ei olekaan fyysistä perinteisessä mielessä. Lapsesta asti olen halunnut mennä pidemmälle ja kovempaa. Tärkein ominaisuus matkalla kohti tavoitteita, ovatpa ne pieniä tai suuria, on ehdottomasti into. Kieltämällä innon saa varmimmin tapettua. Lieveilmiönä mukana tulee periksiantamattomuus, jota ilman elämä olisi toisinaan huomattavasti helpompaa. Onneksi kaikkea ei voi saada. Silloin muilla olisi merkittävä etumatka.

Säännöllisesti koheltaessa sattuu. Omalle kohdalle sattuneissa tapaturmissa pahemmilta henkilövahingoilta on vältytty. Vahinkojen mahdollisuus täytyy tiedostaa ja on käytettävä tervettä harkintaa. Ei kuitenkaan pelätä tai kielletä yrittämästä. Kieltäminen on pahinta mitä voi tehdä. Tällöin vielä jokaisen oma lahjakkuus saattaa jäädä huomaamatta.

Tunturi Boomerang 7v, takana kovaa käyttöä ja kilometrejä

"Karsintaraja"

Tiistaina oli tarkoitus juosta kaksitonnisia. Juoksu kulki hyvin, ja ehdin juosta kaksi vetoa suunnitelman mukaan. Sitten maha turposi varoittamatta kolminkertaiseksi, ja siihen sitten loppui se juoksun kulku. Jätin leikin kesken. Kyllä harmitti. Kotiin päästyäni en voinut olla mittaamatta, oliko vyötärönympärykseni tosiaan kasvanut lenkin aikana. Jep, +20cm. Minulla on ollut aiemminkin ongelmia mahan kanssa. Tässä tapauksessa oletan, että kaikki johtui jostain, mitä söin tai liian pienestä tauosta ruuan ja lenkin välillä. Ruuan kanssa pelaaminen on hankalaa. Lenkille ei voi lähteä nälkäisenä suoraan koulusta. Lenkille ei voi lähteä heti, jos syö koulun jälkeen. Jos jää ruuan jälkeen odottamaan, ehtii tulla pimeä. Pitää vain oppia tietämään, mitä maha kestää, kuinka paljon, ja mihin aikaan.

Tuon pilallemenneen lenkin jälkeen päätin, että seuraava kovempi treeni ei kaadu omaan hölmöyteen. Seuraava treeni oli tänään. Olin asettanut itselleni ”karsintarajan”, jonka alittaessani voisin huoletta ottaa osaa tulevien viikkojen kisoihin. Nyt ajattelin ottaa onnistumisen varman päälle, ja koitin valmistautua melkein kuin kilpailuun, enkä vain puolihuolimattomasti. Aamulla kävin heti herättyäni ulkoilemassa kymmenen minuutin ajan. Tämän jälkeen söin aamupalan, ja sitten vaan jalat seinälle ja riittävän pitkäksi ajaksi lenkkiä odottamaan.

Valmistautumisesta huolimatta urheilu näytti taas arvaamattomuutensa. Aina ei riitä, että on tehnyt kaiken olevinaan parhaalla mahdollisella tavalla, onnistuminen on kiinni niin monesta asiasta. Tänään ei sitä onnistumista tullut. Suurin syy tähän on varmaan liian kova aloitus. Jalat alkoivat painaa jo kahden kilometrin kohdalla, ja juoksua ei voinut enää juoksuksi kutsua. Tarkoitus ei ole selitellä, mutta listasin suoritusta heikentäviksi tekijöiksi ainakin vastatuulen, kipeät jalat, kovien treenien puutteen, sekä ehkä vähän väsymyksenkin. Positiivisena yllätyksenä maha ei vaivannut. ”Karsintaraja” jäi alittamatta. Tästä huolimatta ei auta kuin laittaa leuka rintaan ja suunnata kohti uusia pettymyksiä. Aion startata viikon päästä lauantaina Kesport Leppävirta -maantiejuoksussa. En voi lähteä kisaan täysin luottavaisin ja levollisin mielin. En tiedä yhtään, miten käy, mutta kai se selviää vain kokeilemalla.

Joskus se vuoden ensimmäinen startti on tehtävä, vaikka pakko myöntää, että pelottaa. Tämä ei ole kuitenkaan mikään poikkeus. Vuosi toisensa jälkeen ensimmäiset kisat jaksavat pelottaa, antavat ne kuitenkin jonkin suunnan alkavalle kaudelle. Ihan hyvä vaan, ilman pientä pelkoa ja jännitystä kisat menevät yleensä tavalla tai toisella pieleen.

Jännitystä on tainnut olla ilmassa myöskin keväällä seitsämän vuotta aiemmin, allekirjoittanut siis numerolla 26.

Kilpailu aiheuttaa riippuvuutta

TriathlonSuomi- Facebook sivulla kysyttiin tänään mitä kropassa ja mielessä tapahtuu kilpailusuorituksen aikana ja sen jälkeen. Läskimaija vastasi blogissaan huumoripitoisesti kestävyysurheilun aiheuttavan opiaatteihin verrattavaa riippuvuutta. Jokainen kokee liikunta- ja urheilusuoritukset omalla tavallaan. Yksi vihaa, toinen rakastaa ja kolmannelle liikunta on hajutonta, mautonta ja väritöntä - ei herätä mitään tunteita.

Miltä urheilusuoritus oikeasti tuntuu? Kaikki alkaa heti kilpailuaamusta. Herätessä tietää tänään tapahtuvan jotain erityistä. Käydään aamulenkillä ja ideaalisessa tapauksessa levätään varsinaiseen verryttelyyn asti tarkoituksena kohdistaa kaikki käytettävissä oleva energia lähtölaukauksen ja maaliviivan välille.

Vartti ennen starttia alan jännittää millaisena paha olo iskee tänään. En voi tunnustaa pelkääväni, mutta suhtaudun edessä olevaan koitokseen suurella kunnioituksella. Viime hetkillä keventäessä vaatetusta alkaa yleensä olla hyvä, valmis olo. Lähtöviivalla tietää jokaisen askeleen vievän lähemmäksi maalia. Cooperin testiä lukuun ottamatta nopeammalla etenemisellä kaikki epämiellyttävä on ohi kääntäen verrannollisesti lyhyemmässä ajassa.

Kilpailun puolimatkassa tiedän usein lopputuleman. Reidet voivat alkaa tuntua raskailta, ja tällöin on vain parhaan kykynsä mukaan taisteltava maaliin. Toisaalta puolimatkassa ei aina havaitse pienintäkään väsymystä. Loppuosa tulee lentäen, ellei mitään ihmeellistä tapahdu.

Nyrkkisääntönä pätee, että kun kilpailua on jäljellä kolmasosa alkaa ahdistamaan ja tuntua pahalta. Vauhti on silloin sopiva. Urheilun huumaava vaikutus alkaa parhaimmillaan tästä. Jo puolimatkassa on tiennyt onnistuvansa. Matka kuitenkin etenee ilman havaittavaa väsymystä. Parhaimmillaan ei ole enää tietoinen ympäröivästä maailmasta, vain kovimmat kannustushuudot rekisteröityvät tajuntaan. "Hyvä, nyt menee tosi hyvin!"

Omalla kohdallani kilpailuissa on ollut kahdenlaisia lopputulemia. Pettymyksiä ja onnistumisia. Onnistumisille yhteistä on onnellisuus maalissa, happivajeessa hortoilu ja viiveellä tuleva fyysinen pahoinvointi. Olen parhaimmillani, tai pahimmillani näkökulmasta riippuen, oksentanut sairaanhoitajan kanssa katukivetyksellä vielä puolituntia kilpailun jälkeen. Paradoksaalisesti fyysisesti heikolla hetkellä on henkisesti onnellisimmillaan. Jännityksestä huolimatta on osallistuttava, muuten hyvät kokemukset jäävät väliin.

Vaikka ylläoleva on lähtökohtaisesti täysin järjetöntä, niin riippuvuus kehittyy jo ensimmäisillä altistuskerroilla edellyttäen olevan taipuvainen siihen. Kaikki eivät ole, joka vielä korostaa hulluutta. Ajan mittaan toleranssi kehittyy, mutta on pakottava tarve saada lisää. On kulutettava lenkkipolkuja ja harjoiteltava päästäkseen vielä entistä kovempaa. Kierre on valmis. Olemme kaikki epätoivoisen koukussa.

Ps. Entinen todellisen kestävyyslajin ammattiurheilija sanoi allekirjoittaneelle: "Siussa alkaa näkyä jatkuvan happivajeen vaikutukset." Jokainen saa omalla kohdallaan päättää ottaako tuon kehuna.

CC Flickr - opacity