Pupuna puolikkaalla

Tänään sain laittaa lapun rintaan. Vielä lappu ei osoittanut kilpailunumeroani. Siinä komeili poikkeuksellisesti aika, jonka kuluttua tulisin maaliviivan ylittämään. Olin siis jäniksenä jo edeltäviltä syksyiltä hyvinkin tututksi tulleella Kuopion Maratonilla.

Aamulla kävi vähän jo jännittämään. Edellisestä edes vähän puolimaratonia muistuttavasta lenkistä oli kuitenki vierähtänyt jo pitkä tovi. Matka tai aika ei silti ollut ongelma, mutta tänään en juoksisi vain itselleni vaan olisin vastuussa monen muun juoksusta ja loppuajasta. Vauhdin pitäisi olla tasaista ja ajan joko tasan kaksi tuntia tai aavistuksen alle.

Ennen starttia minä ja minun keltainen pupun pallo kiinnittivät huomiota. Olin yleinen kuiskinnan, osoittelun ja pariin kertaan valokuvauksen kohde. Monet halusivat alittaa maagisen kahden tunnin rajan ja etsivät jäniksen käsiinsä. Lähtöviivalla osa kävi ilmoittamassa aikovansa lähteä vauhtiini. Jännää.

Pian lähtö tapahtui. Ensimmäinen kilometri tulisi olemaan haastava. Vauhti ei saisi kiihtyä liiaksi vaikka alamäkeen tultaisiinkin laskettelemaan. Allekirjoittaneen alku sujui kunnialla, mutta 1.45-vauhtia pitämään lähteneellä kollegalla oli hankalaa Tekniikka oli pettänyt jälleen tärkeällä hetkellä, eikä hän ollut saanut kelloa päälle. Juostiin ensimmäinen kilometri kimpassa. Kaikki kääntyi parhain päin, kun hän sai väliajan minun kellostani ja oman kellonsa päälle jäljelläolevalle kahdellekymmenelle kilometrille.

Minun juoksu ei kulkenut. Jalat olivat raskaat ja eteneminen tosi jäykkää ja epämukavaa. Alkumatkan mietin, että onneksi ei tarvitse juosta yhtään lujempaa. 5.43/km oli ihan tarpeeksi. Silti matka eteni täysin suunnitelman mukaan kanssajuoksijoiden kanssa tarinoiden. Oli kiva tarkkailla edellä menevää juoksijoiden joukkoa. Sekaan mahtui vaikka millaista juoksiaa jokainen omanlaisellaan juoksutyylillä varustettuna.

Kun 13km kilometripylväs jäi taakse, alkoi juoksu tuntua paremmalta. Matka oli tähän asti edennyt noin 30s aikataulua edellä. Nyt piti käydä jarruttelemaan. Jalat olisivat tahtoneet liikkua tavoiteaikaaa ripeämmin. Tavoitteessa silti pysyttiin, ja jokainen askel vei kohti maalia, kilometrit hupenivat hupenemistaan. Ei aikaakaan kun maali jo häämötti, kaikki kiva loppuu aikanaan, vai? Viimeisillä kymmenillä metreillä sorruin loppukiriin, jossa meinasi käydä huonosti. Kun on juossut 2h tasaisen hidasta tahtia juomatta, on ihan normaalia, että  äkillinen kiihdyttäminen oli päättyä kummankin pohkeen kramppaamiseen.

Juoksijat, jotka mukanani pysyttelivät, pysäyttivät kellot hitusen yli puoli minuuttia tavoiteaikaa aiemmin, hyvä. Maalissa ilokseni moni kävi kiittelemässä, osa ihan kädestä pitäen. Olin ollut hyvä jänis ja kovasti avuksi. Hyvin meni ja kivaa oli.

Pahaa makua ja likaista urheilua

Urheiluillassa Kultaista Liigaa Brysselistä. Heti alkuillasta valtakunnan pesäpallokuuluttaja Mertaranta tiivistää tunnelmaa ennakoiden miesten tulikuumaa satasta. Justin Gatlin irtoaa telineistä ilmiömäisesti ja voittaa täysin suvereenisti. Hirmuaika 9.77 WL - Mertsi huutaa ja stadion on haltioissaan. Kyllä minä taas mieleni pahoitin. Ei mene oikein.

Justin Gatlin antoi positiivisen doping-näytteen ensimmäisen kerran 2001 anfetamiinista. Kahden vuoden kilpailukielto lyhennettiin vuoteen ja Gatlin palasi radoille voittaen olympiakultaa Ateenassa 2004. Gatlin ei kerrasta oppinut. Hän antoi 2006 jälleen positiivisen näytteen, tällä kertaa synteettisestä testosteroiinista. Kahdeksan vuoen kilpailukieltoa lyhentyi jälleen puoleen poikkeuksellisten olosuhteiden vuoksi.

Lontoon olympialaisissa Justin Gatlin oli taas lähtötelineissä kärsittyään lyhennetyn kilpailukieltonsa. Nyt kaulaan ripustettiin pronssia. Kuvaan astuu nyt toinen henkilö Trevor Graham, Gatlinin entinen valmentaja. Hän kärsii nykyisin elinikäistä toimitsijakieltoaan, mutta uudet ihmiset ottavat paikkansa vanhojen syrjäytyessä. Grahamin sarja on mahtava; Marion Jones, Tim Montgomery, Balco (THG) Justin Gatlin ja ainakin kuusi muuta doping-urheilijaa.

Ei urheilu tällä tavalla pyöri. Säännöt venyvät, kilpailukiellot puolittuvat (parhaimmissa tapauksissa kärsitään harjoituskaudella), elinikäisen hyödyn antava doping-menneisyys unohdetaan ja sirkus jatkuu. Täytyy tietenkin tiedostaa ero menneen ajan ja nykyisyyden välillä. Veren tahraaman 90-luvun urheilijoita ei enää tule syyllistää, vaan on otettava oppia.

Tärkeintä dopingin vastaisessa taistelussa on muutos ja asenne. Testit kehittyvä. Näytteitä kyetään analysoimaan tarkemmin ja laajemmin. Näytteet myös säilötään kahdeksan vuoden ajan. Valvonnalla on siis takaa-ajoasemastaan huolimatta mahdollisuus saada epärehellisen veren vauhdittamat urheilijat kiinni.

Rajoittava tekijä on siis enää asenne. Operaatio Puerton jälkiselvittelyissä vain yksi lajiryhmä, pyöräilijät, tutkittiin vaadittavalla tarkkuudella ja laji mustamaalattiin. Kun tutkimukset johtivat isompien kalojen jäljille, pysähdyttiin ja peiteltiin jäljet, veripussit tuhottiin. Tohtori Fuentesin klinikan odotusaulassa jonottaneet urheilijat pelasivat mm. jalkapalloa ja tennistä.

Katsojana tulosurheilusta menee maku, mutta urheilijat menettävät jotain vielä arvokkaampaa. Terveyden. Testien kehittyessä vanhat turvalliset aineet kyetään havaitsemaan. On mentävä pidemmälle. Laboratoriot kehittävät näkymättömiä suorituskykyä parantavia aineita. Näin saavutetaan uskomatonta kehitystä, mutta aineet ovat niin myrkyllisiä, että urheilijat kokevat terveysvaikutuksia jo uransa aikana. Lopulta kilpavarustelukierre tappaa - Henkisesti ja fyysisesti, lopullisesti.

On pysähdyttävä, kannettava vastuu ja aloitettava uudestaan. Etenkin hiljaisesta hyväksynnästä ja kieltämisestä on siirryttävä suoraselkäiseen rehellisyyteen ja läpinäkyvyyteen.

Kirjoittaja edustaa etenkin tässä tekstissä vain itseään/blogia ja pidättää itsellään kaikki oikeudet. Kultaisen Liigan katselun lopetin heti miesten satasen jälkeen, ei enää kiinnostanut. 

Muistojen Jänhiälänajo 2014

Kuluvan viikon teemana on ollut yliopisto-opintojen aloitus LUT:ssa- Lappeenrannan teknisessä yliopistossa. Isoja koneita, hienoa tekniikkaa ja hieman akselirasvaakin, maanantaina alkaa tiukka konetekniikan opiskelu aamusta iltaan -luennoilla.

Tänään torstaina keskityin kuitenkin tempoajoon. Pitkät, hitaasti ajetut, lenkit eivät ole tempokunnon kannalta parasta mahdollista harjoitusta. Pyörää ei kuitenkaan ole malttanut makuuttaa tallissa. 

Muistojen Jänhiälänajo ajettiin nimensämukaisesti Jänhiälässä Imatra - Joutseno välillä. "Ajetaan sähkövaihteettomilla maantiepyörillä ja -kypärillä - - myös lisätangot ovat kiellettyjä." Tapahtuman luonteen vuoksi välineistö oli aiempaa mallia kuin 1989. Tälläin Greg Lemond ajoi ensimmäisenä lisätangoilla, ja juuri aika-ajopyöränsä ansiosta voitti kyseisen Tour de Francen vuosikerran.

Rakas Olmo olisi ollut täydellisesti tapahtuman henkeen sopiva. Ajattelin kuitenkin meneväni ajamaan kun kerran kilpailu järjestetään! Muistojenajossa lähdettiin tietysti jalka maassa. Aja! Vauhtiin, klossi kiinni polkimeen ja ketju isolle keskiölle.

Alusta asti tuntui todella hyvälle. Kääntöpaikalle sain edellisen pitkänlinjan ketjunpyörittäjän kiinni ja lähdin ylämäkeen kääntyen takaisin kohti maalia. Kolme minuuttia ennen maalia pohkeet alkoivat krampata pahasti. Oli ajettava ylämäkiä putkelta ja taisteltava kramppeja vastaan. Miehessä olisi ollut vielä voimaa.

Epävirallisen tuloslistan mukaan saavutin 10km maalin ajassa 17.24, joka on samalla ennätykseni, reilusti ja vielä raskaalla reitillä. Keskinopeudeksi lasketaan 34.5km/h. Pyöräilykunto on selvästi noussut ja 16,xx aika on vielä mahdollinen. Kertaalleen vielä yritän.

Tapahtuma jatkui Tainionkosken Tähden saunalle ja iltaa vietettiin hyvässä hengessä. Erityisesti haluan kiittää Veli Hyypöläistä. Pitkänlinjan ketjunpyörittäjä ja urheilumies otti järjestääkseen tapahtuman. Urheilun kannalta juuri tapahtumat ovat tärkeimpiä. Hyvät lukijat, osallistukaa tapahtumiin matalalla kynnyksellä aina kun on vain mahdollista!

Kisakausi avattu(ko)

Olin kaavaillut tälle päivälle lepopäivää. Aamu alkoi pyöräilyllä kun taitoin ajamalla 28km koulumatkan Siilinjärveltä Kuopioon. Ihan hitaasti ajoin, ei lepopäivä tähän kaatunut. Kyllä normaalia liikuntaa saa harrastaa. Iltapäivällä koulusta tultaessa kuulin sitten tänään järjestettävän Kuopion Neulamäessä Trail Cupin ensimmäisen osakilpailun. Syntyi ajatus josko sittenkin kävisin vähän juoksentelemassa.

Trail Cup on uusi, Kuopion metsissä järjestettävä neliosainen polkujuoksusarja. Kisaa juostaan syyskuun ajan joka tiistai ja joka kerta eri paikassa. Kilpailumatka on kaikille osanottajille sama, noin 5km. Reitit kulkevat metsässä välillä pienilläkin poluilla, ja ajanotto toimii suunnistuksesta tutuilla Emit-korteilla.

Itse säntäsin tänään metsään kilpailun ulkopuolella, ilman Emit-korttia ja kuntoilijoille tarkoitetussa lähdössä. Alku sujui rauhallisesti. Välillä sain odotella porukkaa, jonka mukana oli tarkoitus juosta. Hyppelin ”esteiden” (taittuneiden heinien) yli, juoksin takaperin sekä edestakaisin. Maasto oli kohtuu helppoa ja alustaltaan hiekkatietä.

Matkan edetessä polut alkoivat kaventua ja maasto kohota. Mäkien ja rappusten alkaessa huomasin kunnolla, kuinka pahasti perjantainen pyörälenkki vielä koivissa painoi. Hapotti ja pahasti. Jalat eivät vaan nousseet, ja eteneminen muuttui laahustamiseksi, kaikkein jyrkimmissä ja vaikeakulkuisimmissa paikoissa jopa kävelyksi. Ei se mitään.

Taipaleen loppuosa oli alamäkivoittoista. Eteneminen oli hankalaa kivikkoisilla ja juurakkoisilla pikkupoluilla. Maastojuoksuun tottumattoman juoksijan itsesuojeluvaisto nosti päätään ja käski pitää vauhdin varovaisena suunnistajien rymytessä ohi kummaltakin puolelta. Pian maasto kuitenkin muuttui mieleisemmäkseni. Maalia lähestyttiin loivaa alamäkeä tasaista hiekkatietä pitkin. Kilpailuvietti syttyi tässä vaiheessa, ja loppu piti kipittää jo selkeästi kovempaa ohittaen useita edellämenneitä. Pitkästä aikaa sain verenmaun suuhun ja oli muutenkin kivaa.

Kaiken kaikkiaan tosi hieno tapahtuma. Syksyyn tarvitaan tällaisiä ei-niin-totisia kisoja, joihin osallistuu mielellään niin hiihtäjiä, juoksijoita kuin suunnistajiakin, ja miksi ei muitakin. Ensi viikon tiistain koettelemus kisataan Päivärannassa. Pitää koittaa olla mukana, jos olen vielä lauantain jälkeen elävien kirjoissa. Lauantaina on tarkoitus olla viivalla perinteisellä Kuopion Maratonilla Tällä kertaa tosin juoksemani matkan lisäksi myös aika on tiedossa jo etukäteen...

200km pyöräily - Perjantain pitkälenkki

Puolenpäivänaikaan perjantaina pyöräilyryhmä huolsi itsensä ja pyörät. Suunnaksi pohjoinen reitille Imatra - Museotie (3981&3991) - Simpele - Särkisalmi - Särkilahdentie (4063) - Ruokolahti - Imatra. Matkaan lähdettiin auringonpaisteessa, mutta kahden tunnin jälkeen tienpinta oli jo kostea. Vastaan tullut lammas lenkillä ja talutusnuorassa nauratti kaksikkoa ja matka jatkui. Ensimmäiselle ruokatauolle pysähdyttiin 57km kohdalla.

Pirjon Kipsalla Simpeleen keskustassa tilattiin ja syötiin hyvällä ruokahalulla makkaraperunat kaikilla mausteilla. Suosittelemme vahvasti! Samalla otettiin kuva turvavärisissä Blogipaidoissa etenevästä kaksikosta. Matka jatkui nopean pysähdyksen jälkeen kohti kääntöpaikkaa Särkisalmea.

Kioskiyrittäjä kuvasi mielellään ja kyseli olisimmeko matkalla yötä. Tosi nössöä olisi semmoinen.

Simpele - Parikkala -välillä  kaatosade kasteli pyöräilijäkaksikon. Särkisalmen ABC:lla 82km mittarissa pidettiin pidempi ruokahuoltotauko. Kastuneet pyöräilijät valtasivat pöydän, ja riisuivat kengät sukkineen kuivamaan. Märät jalanjäljet risteilivät huoltoaseman lattialla päätyen aina nurkkapöytään. Tunnissa mahat oltiin saatu täyteen, varusteet hieman kuivemmiksi ja juomapullot täytettyä.

Matkaa jatkettiin 14-tietä kohti Punkaharjua. Tauon jälkeen ensimmäiset 10 minuuttia oli ajettava niin kovaa kuin kykeni, pyöräiljät olivat kylmissään verenkierron keskittyessä vatsan seudulle. Saavuimme lopulta Särkilahden risteykseen, josta käännyttiin kotia kohti myötätuuleen. Pyörät kulkivat erinomaisen hyvin Kallen vetäessä mukavaa matkavauhtia 25-30km/h ja Satun peesatessa aina 120km kohdalle asti, jossa pidettiin viiden minuutin patukkatauko.

Satun ABC:lta asti vaivannut epätoivo alkoi hellittää hieman tauon kohdalla, mutta vain hetkellisesti tehden paluun taas mittarin näyttäessä 140km. Tässä vaiheessa ongelma ei ollut enää kylmyys ja märkyys, kaunis syysilta helli pyöräilijöitä. Vaihtelevan reitin mäet alkoivat olla myrkkyä vain selkeästi lyhyempiä lenkkejä pyöräilleen Satun reisille. Matka kuitenkin jatkui ajoittaisista heikoista hetkistä huolimatta.

Kaksikko eteni hyvää vauhtia ajaen ainoasta risteyksestä suoraan, vaikka olisi pitänyt kääntyä oikealle. Molemmissa tapauksissa suunta oli kuitenkin oikea. Tässä vaiheessa alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen olimme päättäneet ajaa 200km täyteen. Jatkoimme sakkolenkille Ruokolahden suuntaan, jonka läpi oli alun perin tarkoitus ajaa. Pidimme Rasilan S-marketilla vielä viimeisen energiatankkaustauon. Kalle jatkoi Coca-Colan ja Satu pähkinöiden voimalla.

Kalle piti edelleen yllä hyvää matkavauhtia ja Satu otti kaiken irti peesihyödystä, näin kaksikko eteni mahdollisimman nopeasti. Stora Enso näyttäytyi Patotieltä kaikessa teollisen vallankumouksen kauneudessaan yövalaistuksessa. Patotien mäki oli Satun viimeinen koettelemus, mutta pyörästä löytyi vielä tarpeeksi pieni välitys mäen lakipisteen tavoittamiseksi.

Retkellä oli enää voittamista. Ajoimme vielä kierroksen Imatran katuja mittarin rullatessa kolmannelle sadalle. Juokseva aika pysähdyksineen kulki muutaman minuutin yli 10h. ABC:n liian pitkä pysähdys maksoi 10h alituksen, siinä ei enää tarjoilijan kova pahoittelu henkilökunnan puutteesta auta. Anteeksiantamatonta. Neljään pysähdykseen käytettiin yhteensä reilut puolitoistatuntia, jolloin ajoajaksi tulee luonnollisesti 8h 30min. Ajonaikaiseksi keskituntinopeudeksi asettui Ojalan laskuopin mukaan siis 23,5km/h. Pysähdyksineen jäätiin juuri karvaa vaille 20km/h.

Satu ja Kiantti takaisin lähtöpisteessä

Molemmat pyörät ja pyöräilijät jaksoivat matkan rasitukset

Toimituksen huomio - Kammet pyörivät niin mukavasti, ettei takaisintulomatkalta ikuistettu kuvia. Satu kertoi reitin olleen hirrveän kiva, vaikkakin vaihtelevan mäkinen, ja suosittelee kaikille pyöräilijöille. 

Jiri Karjalaisen ja Alisa Vainion tunnelmia Kotkan 16-17 SM-kisoista

Jiri innostui kirjoittamaan:

Pidin treenitauon Kalevan kisojen jälkeen ennen oman sarjan (17v) SM-kisoja. Lihakset oli Kotkaan lähtiessä kilpailukuntoiset, eikä mitään suurempia jumeja jaloissa ollut. Juoksutuntuma oli ollut treeneissä hyvä niin radalla kun maantielläkin. Torstai iltapäivästä tultiin Kotkaan, kävin lenkillä ja kenttää tuli myös muutamalla rullauksella kokeiltua. 

Eka startti oli perjantaina 3000 metriä. Ensimmäisen kierroksen juoksin vetämään lähteneen pojan perässä, mutta sitten vauhti hieman hiipui ja menin kärkeen. Ensimmäinen kilometri oli 3.00 ja kahden kilometrin väliaika 5.57. Meno oli tahmeaa ja vauhti ryskyttävää. Helppoa ja rentoa kovaa matkavauhtia en saanut pidettyä yllä. Vajaa kilometri ennen maalia Robin siirtyi kärkeen. Yritin mennä kärkeen nopealla rytminvaihdolla 600 m ja 450 m ennen maalia. En päässyt ohi ja vauhtia tuli kokoajan lisää. Viimeisen kierroksen alkaessa Robin kiristi tahtia lisää ja oma kulku ei siihen enää riittänyt. 

Lauantaina oli 2000 metrin esteet. Ensimmäisen kilometri meni tasan kolmeen minuuttiin ja muut kilpailijat tulivat yllättävän lähellä takana. Aloitus oli hieman kovempi kuin mitä olin ajatellut, joten vauhtia piti hieman keventää ja tarkkailla tilannetta. En päästänyt seuraavaa juoksijaa missään vaiheessa aivan kantaan kiinni ja pidin sen asetelman maaliin saakka. Juoksu tuntui jo paremmalta ja esteet meni ongelmitta yli. Mikko otti samassa startissa hopeaa ja sai ensimmäisen SM mitalin, mukavaa oli nähdä kaverin onnistuminen tärkeässä kisassa. 

Kahden startin jälkeen erityisesti pohkeet oli kireät ratajuoksusta, mutta se ei sunnuntain tonnivitosta haitannut. Matkaan lähdettiin rauhassa ja juoksin ryhmän mukana sijoilla 2-4 700 metriin asti, jonka jälkeen kiristin vauhtia selkeästi. Askel tuntui suhteellisen vetävältä eikä edellispäivien kisat painaneet merkittävästi jaloissa. Alle 150 metriä ennen maalia askelrytmi meni hieman sekaisin ja kiriin oli hankalampi lähteä, hopeaa tuli. Pettynyt ja osittain turhautunut sekä äreä olo oli kisan jälkeen. Tavoite viikonlopulta oli useampi kuin yksi mestaruus, enkä siihen näissä kisoissa päässyt. Pitkä kausi on kuitenkin mennyt kokonaisuudessa hyvin ja siihen olen tyytyväinen. Seuraavat kisat on nuorten Ruotsi-ottelusta 2000 m esteet ja 1500 m.

Jirillä on ehdottoman komea paita

Alisa Vainio voitti mestaruudet sekä 3000m sileän että 2000m estejuoksun N17 sarjassa. Vainio juoksi soolona molempien matkojen mestaruuksiin. Vaikka Alisa nousi korkeimmalle korokkeelle ei hän ollut ollut tyytyväinen. Kisojen virallisella Twitter tilillä todettiin pyhänä Alisalla olevan mahdollisuus tulla triplamestariksi. Haave kaatui kuitenkin naisten 1500m kilpailuun, jossa Alisa otti pronssia ajalla 4.43,47 Nelli Nordlundin voittaessa ennätyksellään 4.39,32.

"En ole yhtään tyytyväinen, koska en saanut itsestäni mitään irti, vaikka tarvetta kovempaan vauhtiin ei ollut , mestaruuden saamiseksi. Juoksu ei tuntunut eteenpäin vievältä! Tosin 3000m ja 2000ej sain vetää täysin soolona kovaan vastatuuleen. Kivaa oli kun näki paljon tuttuja, mutta näin jälkeen päin jäi todella paljon hampaan koloon." - Alisa Vainio toteaa Blogin toimitukselle.

Toimituksen saamien luotettavien tietojen mukaan kilpailuja edeltävä harjoitusviikko oli määrällisesti kova tähdäten tyttöjen- ja poikien Suomi-Ruotsi -maaotteluun. Alisa juoksee maaottelussa 3000m ja 2000m ej.

Alisa ja tuleva lenkkikaveri

Nuorten SM:t

Tänä viikonloppuna on kisattu nuorten SM:iä niin Kotkassa kuin Raisiossakin. Kotkassa liekeissä ovat olleet 16-17-vuotiaat, Raisiossa 14 ja 15-sarjoihin mahtuvat urheilijat. Näitä kisoja aktiivisesti LIVE-tulospalvelun kautta seuranneena kypsyi ajatus tehdä pieni katsaus omaan historiaani syksyisissä nuorten SM-kilpailuissa.

Osallistumisoikeuden SM:iin saa saavuttaessaan 14 vuoden iän. 14-vuotiaasta asti olen näissä kilpailuissa joka syksy viivalla ollut. Suomenmestaruuskilpailut ovat luonnollisesti ne kisat, joihin koko kausi periaatteessa tähdätään. Itselläni kisat ovat kuitenkin menneet vuosi toisensa jälkeen penkin alle tai olleet erilaisten vaikeuksien sävyttämiä.

Ensimmäisiin SM:iini otin osaa vuonna 2010. Mitaleista taisteltiin tuolloin Helsingissä perinteisellä Eläintarhan kentällä. Lajivalikoimani oli varsin erikoinen. Perjantaina kisasin seiväshypyn suomenmestaruudesta, sunnuntaina olin 2000m lähtöviivalla.

Seipääseen lähdin tilastokärkenä, ja näin ollen myös ennakkosuosikkina. Hyppy oli kuitenkin selittämättömästi aivan hukassa. Meinasin tipahtaa pois pelistä ihan alkukorkeuksissa. Tunnelmat olivat aika epätoivoiset. Kisa kesti kauan, ja minulle kertyi hyppyjä peräti 18. Jotenkin sain itseni kasattua ja otin hopeaa ennätystuloksellani.

Sunnuntaina oli vuorossa 2000m. Kisassa oli mukana 24 juoksijaa. Juoksin kovemmassa erässä ja minulla oli täydet mahdollisuudet hyvään sijoitukseen. Juoksuni oli kuitenkin täysi floppi. Jäin puoli minuuttia kauden parhaastani ja olin eräni viimeinen. En vieläkään osaa selittää tapahtunuttu. En väsynyt fyysisesti ollenkaan, pää vaan oli jotenkin sitä mieltä, että miksi kiusata itseään juoksemalla yhtään kovempaa, jännää.

Vuotta myöhemmin kisattiin Varkaudessa. Minulla on taipumus sairastua flunssaan vuosi toisensa jälkeen elokuun puolenvälin paikkeilla. Sairas olen nyt ja sairas olin Varkauden kisojenkin aikaan. Pettymys oli suuri, kun huomasi tulleensa flunssaan juuri ennen kisoja, joita oli koko vuoden odottanut. Silti en kisoja väliin raaskinut jättää. Lajivalikoima oli edellisvuoden kaltainen, seiväs+2000m.

Seiväskisaan lähteminen oli epävarmaa. En muista, olinko peräti lievästi kuumeessa. Hyppääminen oli voimatonta eikä kulkenut. Mitalinkiilto silmissä olin kisaan lähtenyt, mutta toivottu mitali vaihtui pettymyksekseni viidenteen sijaan. Kisassa oli 15 tyttöä mukana, joten sitä vasten katsottuna sijoitus oli ihan kohtalainen.

Vaikka en kahden päivän päästäkään ihan täysissä voimissani ollutkaan, starttasin kahdelletonnille. Olin juoksussa pitkään kiinni neljännessä sijassa, mutta maaliaedeltävällä takasuoralla jouduin päästämään neljän juoksijan ryhmän ohitse. Sijoitus lopulta kahdeksas, ja aika ihan omalle tasolleni. Ihan ok juoksu, mutta vähän olin pettynyt.

2012 kisat olivat Espoon Leppävaarassa. Kisat olivat ehdottomasti tähän mennessä mieleenpainuneimmat, onnistuneimmat ja parhaat kisani. Tämä siitäkin huolimatta, että olin koko kolme päivää jälleen kipeänä. Joka päivä jouduin viimeiseen asti miettimään osallistunko vai en. Uskon olleeni aika kuumeinen, en vaan uskaltanut kuumemittariin koskea, uskottelin olevani terve.

Perjantain lajini oli 3000m. Olo oli aika voimaton ja ennen juoksua pelkäsin taas floppaavani. Juoksu oli hidasvauhtinen, ja taitoin matkaa kärjen tuntumassa. Viimeisen 200m alkaessa tipahdin kuudenneksi ja ajattelin juoksun olleen siinä. Loppusuorasta en juurikaan muista, mutta jostain vissiin vielä voimia lyösin. Maalissa kyselin hämmentyneenä useaan kertaa monesko olin. Lopulta uskoin ottaneeni hopeaa.

Seuraava päivä oli tarkoitus aloittaa 800m alkuerillä ja jatkaa 1500m esteillä. Loppuun asti sai jännittää, onko juoksijoita riittävästi alkueriin. Varmistaneita tuli tasan 12, suurin mahdollinen määrä, jolla juostaan ainoastaan finaali. Kyseiselle päivälle ei jäänyt siis kuin kisojen päämatkani, estejuoksu. Lähtiessä olo oli tosi epävarma, mutta juoksusta tulikin urani tähän mennessä paras. Kisa ratkesi oikeastaan viimeisellä takakaarteen esteellä. Otin kultaa, sivutuotteena syntyi sekä oma että piirinennätys.

Viimeiselle kisapäivälle jäi huonoin lajini, 800m, johon sai lähteä täysin paineettomasti katsomaan, mihin siinä pystyy. Mitään odotuksia ei ollut. Ihmetyksekseni kuitenkin juoksin kolmipäiväisen rupeaman päätteeksi, edelleenkin sairaana, ennätykseni. Se riitti täydentämään värisuoran himmeimmällä mitalilla. Viikonloppu ylitti hurjimmatkin odotukset.

Viimeksi olen nuorten SM:issä kisannut viime syksynä Turussa. Kisat olivat täysi katastrofi. Ylikunto oli pahasti päällä ja jalkapohja vahvasti teipattu. Nimeni löytyi lähtölistasta jälleen kolmesta tarjollaolevasta kestävyysjuoksumatkasta jokaiselta.

Ensimmäinen matka oli perinteisesti 3000m. En jaksanut oikein verkata. Olo oli hirveä. Päätin kuitenkin startata. En jaksanut yhtään. En pysynyt edes alussa mukana, vaikka vauhti ei päätä huimannut. Jälkeenpäin ajateltuna olisi ollut ehkä fiksua keskeyttää. Tämä ei kuitenkaan käynyt laatuun. Turkuun asti oli kisaamaan tultu, minähän tulisin maaliin vaikka konttaamalla! Melkein konttaukseksi suorituksen voi laskea, aikani 11.19 jää ennätyksestäni liki minuutin.

Olisin toisaalta halunnut jättää kisat kesken yhden esiintymisen jälkeen. Seuraavana päivänä oli kuitenkin lempilajini, esteiden, vuoro. Halusin vielä yrittää. Menin kisapaikalle ja verkkasin normaalisti. Surkeantuntuisen verkan jälkeen päätin jättää juoksematta. Minulle kuitenkin koitettiin uskotella, että ei ole mitään hävittävää. Kohta löysin itseni Call in -teltasta. Itse juoksu oli edeltävän päivän toisinto, ei mihinkään. Juoksun jälkeen hämmensi ja itketti. Jätin seuraavan päivän kasin väliin.

Tämänvuotiset, Huittisissa järjestetyt, kilpailut olivat ensimmäiset minulta väliin jääneet. Ensi vuonna toivottavasti palaan ylikunnottomana, vammattomana ja ennen kaikkea flunssattomana!