sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Menneestä tulevaan

Kauden 2013-2014 lopullinen yhteenveto, summaus ja analysointi on nyt tehty. Harjoituskilometrejä kertyi 2750km juosten, 1600km pyöräillen ja 400km hiihtäen. Harjoittelu ei ollut pelkkää juoksemista, vaan voima, lihaskunto, liikkuvuus ja kimmoisuus olivat jokaviikkoisessa ohjelmassa tiukasti mukana. Aerobista pohjaa tuki vielä luistelu viikonloppuisin.

Vuoden kohokohta oli ehdottomasti Joensuun Eliittikisat. Kun on kerran päässyt kokeilemaan on paljon helpompi tähdätä seuraavalle tasolle. Kesän kilpailukaudesta jäi hyvä maku, vaikka en saanut enää loppukesästä ulosmitattua terävintä suorituskykyä. Kisamakkara jäi lunastamatta. Lahden SM-viestien iltaohjelmana sain kuitenkin pullakahvit kahden minuutin alituksesta.

Vieressä Kuopion maileri Samu Mikkonen
SM-Maastojen 2015 kilpailureitti on nyt valmis, tarkastettu ja mitattu. Lauantai-iltana kävinkin salaa vauhtileikittelemässä 2km kilpailulenkillä. Tiistaina juoksin Vuoksen rannassa 3x2km ja 1.5km vauhtikestävyyslenkin minuutin palautuksilla, aloitin maltillisesti (4.20min/km) päästen lopussa jo reippaaseen tahtiin (3.40min/km). Vielä ehdin  juosta yhden reippaamman harjoituksen ennen Punkaharjun halkijuoksua. Kahden viikon juoksemisella maaliin pääsy tuntuu parhaalta tavoitteelta.

Hyvät lukijat, Teille suosittelen varauksetta X-Run maastojuoksua 18.10. Ilmoittautumisohjeet ja muun informaation löytää tapahtuman kotisivuilta täältä. Juostavina matkoina on 11.5km ja 23km, sekä lapsille iän mukaan 0.2-4km. Kaikki osallistujat pääsevät lisäksi kylpylään rentoutumaan. Lapsille tapahtuma on ilmainen. Juoksen henkilökohtaisesti jälkijuoksijana, joten kaikki ovat tervetulleita.



Kun kestävyysurheilija harjoittelee, energiaa kuluu paljon. Onneksi Lappeen Rannassa on suomen paras opiskelijaruoka. Ylioppilastalon Aalef on pitänyt Blogin juoksijan hyvin ravittuna. Ruokaa saa ottaa vapaasti ja rajotuksitta. Lounaalla olen tähän mennessä syönyt mm. riistakäristystä, gordon bleuta, uunimakkaraa, erilaisia kastikkeita ja pastoja.

Ao. kuvan lounas maksoi opiskelijahinnoin 2.20e, kommentteihin saa kirjoittaa mikäli jossain tarjoillaan vielä parempaa lounasta hinta/laatusuhteessa. On hienoa kuinka olette löytäneet kommentointimahdollisuuden. Blogin tekstit siis kiinnostavat ja puhuttelevat.

Santsasin vielä toisen kierroksen..., huomatkaa kuinka blogikuviin asetellaan kiivit.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Syksyn kuulumisia

Pitkästä aikaa on aiheellista palata vähän konkreettisempien kuulumisten pariin. Ensimmäiseksi pitää mainita blogin uudistuksesta. Tarkkasilmäisimmät lukijat ovat jo ehkä huomanneet taustakuvan vaihtuneen. Kuva on edeltäjänsä tavoin Ranskan Alpeilta. Muutosta on tapahtunut niin värityksen kuin vuorenhuipun osalta. Tekstien taustalla komeilee nykyään Col de la Croix de Ferin sijaan Ranskan ympäriajostakin tuttu Mont Ventoux. Muutosta pitää tapahtua ajoittain. Uusi kausi, uudet taustakuvat.

Omat kujeeni ovat olleet kuluvalla viikolla jo tälle syksylle tutuiksi tulleita. Viikko alkoi lepopäivällä, mutta jatkui tiistaina jo Trail Cupin viimeisen osakilpailun myötä. Kilpailua edeltävänä aamuna alkoi vuodenajalle epätyypillisesti pyryttää lunta ihan tosissaan. Iltaan mennessä kisan näyttämönä toiminut Puijo oli valkoisenaan. Metsää verhosi pienellä liioittelulla kymmensenttinen lumivaippa. Lähdön lähestyessä lämpötila lähenteli edelleen nollaa ja räntäpyry ei ottanut loppuakseen. Tästä huolimatta 68 hurjaa urheilijaa ja kuntoilijaa ilmestyi viivalle, kaikkein hurjimmat shortseissa.


Ennen kisaa kävin kiertämässä tulevan reitin. Loska oli tehnyt jo muutenkin kuraisista ja liukkaista poluista petollisia. Pahimmissa alamäissä tasapainonpitämisestä tuli taitolaji kävellessäkin. Ylöspäin mentäessä askelia tuli kaksi eteen ja yksi taakse, lähinnä nauratti. Oma riskitekijänsä olivat ilkeät juurakot sekä täysin metsäjuoksuun sopimattomat luistavat lenkkarit. Sen verran itsesuojeluvaisto vielä pelaa, että tuolle reitille en olisi kilpaa lähtenyt juoksemaan. Juoksisin kisan ihan vaan mukavana lenkkinä, tosin ainakin ylämäkiosuuksilla selkeästi VK-alueella.

Lähtö tapahtui asfalttipinnoitteeseen alamäkeen, joka sekin osoittautui yllättävän liukkaaksi. Koko juoksijajoukko pääsi silti kaartamaan turvallisesti metsään. Taivalta ei tarvinnut jatkaa kilometriä enempää, kun ensimmäinen kanssajuoksija kiersi reittiä vikasuuntaan, yhdellä jalalla. Epätasainen reitti koitui nivelsiteiden kohtaloksi. Itse selvisin matkasta kunnialla, ja viimeisen hyväpintaisen nousun juoksin jo kovaa. Jälkeenpäin huomasin voittaneeni kuntosarjan, hiphei. Palkintojenjaossa arpaonni suosi, ja mukaan lähtivät uudet Sarvan nastalenkkarit.

Keskiviikko ja torstai meni kuluttaessa Siilinjärvellä vuosien saatossa tutuksi tulleita Patakukkulan lenkkipolkuja. Keskiviikkona eksyin vähän riehumaan hyppyrimäen portaisiin. Juostuaan muutaman kerran useamman sadan askelman portaat voi valehtelematta myöntää viimeisten askelmien jo tuntuvan koivissa. Keräsin katseita ohikulkevilta koiranulkoiluttajilta nojaillessani ylhäällä kaiteeseen. Torstain otin kevyesti ihastellen hirrveen nättejä syysmaisemia sauvakävelyn lomassa. Tämä päivä meni lepäillessä ihan yleisen väsymyksen takia, mutta jospa sitä huomena taas pääsisin jaloilleni.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Kestävyysjuoksijan kieroutunut hyvän kunnon käsitys

Juoksin eilen sunnuntaina pitkän lenkin. Meni hyvin, ja lenkistä kertoessani sainkin palautetta, kuinka olen päässyt takasin kuntoon. Itse olin kovasti sitä mieltä, että minä missään kunnossa ole, korkeintaan vähän sinnepäin menossa. Jäin miettimään asiaa. Huomasin kestävyysjuoksijan käsityksen hyvästä kunnosta olevan loppujen lopuksi aika kieroutunut.

Yleisesti henkilö mielletään hyväkuntoiseksi, kun hän kykenee suoriutumaan arkielämästä kunnialla, pystyy kipuamaan portaat toiseen kerrokseen hengästymättä tai jaksaa ajaa nurmikon kun tarve vaatii. Teoriassa tällainen hyvä kunto on aivan riittävä, siihen pitäisi olla tyytyväinen. Kestävyysjuoksijan maailmassa asia ei kuitenkaan ole näin mustavalkoinen.

Kestävyysjuoksijan käsitys hyvästä kunnosta on kieroutunut. Pystyäkseen hyväksymään saavuttaneensa hyvän kunnon, on juoksijan venyttävä suorituksiin, joista tavankansalainen voi vain uneksia. Eilinen lenkkini oli pituudeltaan 16km ja vauhti kiihtyvä. Viimeinen kilometri kulki tahtia, jossa valtaosa ihmisistä ei olisi kestänyt edes mukana. Monelle pelkkä matka olisi ollut jo tarpeeksi, oli vauhti mikä hyvänsä. Silti tunnen itseni vielä huonokuntoiseksi.

Kun juoksija määrittää itselleen hyvän kunnon rajapyykin, on huomioon otettava monia seikkoja. Ehkä tärkein tekijä näkyy kisan ja lenkin jälkeen kellon näytöltä. Juoksija tietää aiempien noteeraustensa perusteella, millaista aikaa hän voi pitää itselleen hyvän kunnon tunnuspiirteenä. Kello ei kuitenkaan kerro kaikkea. Itse pidän melkein merkittävimpänä omia tuntemuksiani niin lenkillä kuin ihan siviilielämässäkin. Hyvässä kunnossa ollessa olo on levollinen mutta valpas, huonokuntoisena väsynyt ja levoton. Monesti kestävyysjuoksijan maailmassa kunnon ja suorituskyvyn väliin voi laittaa yhtäsuuruusmerkin. Yhdelle hyvä kunto merkitsee loppuunsa hiottua suorituskykyä 800m matkalla, toisen täytyy kyetä kovaan suoritukseen viidellätonnilla ja kolmas voi kokea olevansa kunnossa pystyessään suoriutumaan 100km ultramatkasta.

Hyvä kunto on suhteellista. Jokainen tietää tasan tarkaan itse milloin on sen saavuttanut. Samassa kilpailussa, jossa voittaja ylittää maalilinjan viidessätoista minuutissa tuntien itsensä rapakuntoiseksi, voi viimeiseksi sijoittunut, matkalla 25min viipynyt, kokea olevansa elämänsä kunnossa. Ulkopuolisen ei pidä mennä arvostelemaan kummankaan yksilön käsitystä kunnostaan.

Vaikka kestävyysjuoksija on säälimätön niin kuntonsa kuin itselleen asettamiensa, joskus jopa utopististen, tavoitteidensa kanssa, ymmärtää hän olla vaatimatta muilta liikoja. Kun juoksija kuulee jonkun käyneen esimerkiksi 5km lenkin, ajattelee hän henkilön olevan kovassa kunnossa. Itselleen hän suo saman ajatuksen vasta, kun kysyinen matka taittuu alle tavoiteajan.



2012 olin näin jälkeenpäin ajateltuna kunnossa.
Sen merkiksi sain pukeutua suomipaitaan kahteenkin kertaan
Monesti juoksijan on vaikea huomata olleensa kunnossa ennen kuin kunto romahtaa. Aina on pyrkimys parempaan ja mikään ei riitä. Itse koen olleeni hyväkuntoinen pari kesää sitten. Silloin sitä ei kuitenkaan osannut arvostaa, koko ajan vaan toivoi olevansa aina vain parempi ja parempi, sääli. Yleinen elämänohje kuuluu, että ihmisen pitäisi oppia nauttimaan siitä, mitä on, eikä herätä tajuamaan kaiken hyvän olemassaoloa vasta sen menetettyään. Tämä pätee myös hyvän kunnon kanssa.Tosi asia toki on, että sillä tavalla se urheilu pyörii, että motivaatio ajaa jokaista kohti paremmaksi tulemista. Välillä pitää juoksijankin rauhoittua ja pysähtyä miettimään, miten hieno homma on olla edes tässä nurmikonajon edellyttämällä tasolla.

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Trail Cup, 3.osakilpailu

Eilen kisattiin Neulamäessä polkujuoksu Trial Cupin kolmas osakilpailu. Ennen lähtöä sain käydä itseni kanssa suuremman luokan henkien taiston lähtisinkö viivalle ollenkaan, juoksisinko treeninä vai juoksisinko ihan tosissani, niin kuin kisassa kuuluu. Toinen ääni päässä kannatti kilpajuoksua, toinen hangoitteli vastaan kaikin keinoin. Nyt kisatauon jälkeen kynnys kokeilla rajojaan ja sitä myöten myös katsoa totuutta silmiin oman kunnon osalta, on korkea. Pitkän harkinnan jälkeen päätin vielä jänistää tosi paikasta. Kisapaikalla kuitenkin luuserimainen päätökseni kalvoi sen verran pahasti takaraivossa, että viime hetkellä kävin vaihtamassa nimeni kuntosarjasta kilpasarjaan.

Kisareitti oli sanalla sanoen tuskallinen. Kuuluttaja julisti ennen starttia innoissaan korkeuseroa 5,2km matkalle kertyvän liki 100m. Kellon tullessa 18.00 juoksijat vapautettiin harhaanjohtavasti juostavaan ja hyväpintaiseen alamäkeen. Vajaan kilometrin kohdalla reitin todellinen luonne alkoi paljastua. Pian juoksijoiden tie oli kivinen -niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin. Ajoittain oli hankalaa havaita itse polkua kaikkien niiden kivien ja kantojen lomasta. Alamäkeä lasketellessa meno oli hurjaa ja vaarallista. Nousuosuuden koittessa pelko nilkkojen taittamisesta ja kaatumisesta vaihtui kärsimykseen. Jo muutenkin vaikeakulkuiselle ja raskaalle nousulle tarjosi lisähaastetta viimeisenkin rytmin rikkovat portaat.

Omalta kohdaltani kisa lähti hyvin käyntiin. Juoksu tuntui hyvältä. Kaikki oli paremmin kuin hyvin ainakin siihen asti kun sukelsimme metsän siimekseen. Polulla juokseminen turhautti. Ohituspaikat olivat olemattomat ja huonon alustan takia ei uskaltanut juosta niin lujaa kuin olisi tahtonut. Silti 2km väliaika oli lähellä neljää minuuttia, olin tyytyväinen. Olin myös aika ylpeä itsestäni kun olin kisaan uskaltanut lähteä.

Kohta iloisuus ja tyytyväisyys kaikkosivat. Mäki alkoi. Meno loppui kuin seinään. Olen aina ollut aivan surkea mäkijuoksija, mutta nyt huonokuntoisena ongelma vielä ilmeisesti nousi ihan uusille tasoille. Jalka ei noussut ja matka ei edennyt. Mietin, millä keinolla saisin tuskan loppumaan. Muuta mahdollisuutta en keksinyt kuin selviytyä maaliin niin ripeästi kuin suinkin mahdollista, kesken en jättäisi. Kymmenkunta minuuttia kiipeiltyäni ja katseltuani, kuinka kanssakilpailijat etenivät kävellen minua nopeampaa, pääsin pois metsästä. Jäljellä oli enää viimeinen hiekkatienpätkä, ylämäkeä sekin. Nyt sain kuitenkin vihdoin juosta katselematta jalkojani, ja viimeisen puolen kilometrin aikana sain vielä useamman edellämenijän ohitettua.


Tiedän, että kaikkien ulkopuolisten silmin juoksuni oli surkeaa räpellystä. Maalileimauksen epäonnistuminen ruokkii tätä oletusta. Aikani on tuloksissa vielä noin 4min todellista heikompi. Silti olen itse tyytyväinen. Juoksu oli mäkeä lukuunottamatta parasta pitkään aikaan. Kyllä tämä tästä, ehkä.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Syksyn tunnelmaa

Olen niitä ihmisiä keille syksy on vuoden parasta aikaa. Lehdet putoavat, illat pimenevät ja ulkona alkaa viiletä. Syksy on stressitöntä aikaa, jolloin yleisurheilija saa harrastaa mielensä mukaan. Kun lenkille lähtee ei malta kääntyä takaisin kotiin (tai edes ikuistaa tunnelmaa kuvapisteinä kennolle).
     
Pyörä on kulkenut nyt reippaat 1500km pääasiassa 40-100km lenkkeinä vailla päämäärää erilaisia teitä nelinumeroisista kestopäällysteteistä pyöräteiden kautta hiekkateille, ja jopa helpoille poluille. Alle olen koonnut parhaita valokuvia, sikäli olen malttanut pysähtyä kuvaamaan.

Näkymä Jäppilänniementieltä Immalanjärvelle
Otsalampun keila valaisee tietä
Stora Enson teollinen vallankumous Patotieltä kuvattuna

3932- tien sumuista peltomaisemaa Joutsenon hiekkatielenkiltä - Taka-alalla Muukon tulivoimalat
Tänään säikähdin todellisesti vaaratilannetta. Ajoin Vuoksenniskan läpi ajorataa reipasta kolmeakymppiä nopeusrajoitusta venyttäen. Ylitin valo-ohjatun risteyksen vihreillä. Pimeältä pyörätieltä nuori naispyöräilijä kaarsi punaisia päin varoittamatta eteeni. Samalla sekunninkymmenyksellä karjaisin täysillä VARO! -komennon ja  toinen pyöräilijä jarrutti lähes kaatuen. Juuri ja juuri vältimme törmäyksen. Sattumalta virkavalta ei olisu ollut kaukana, muutamasatametriä tapahtumapaikan jälkeen poliisipartio ajoi vastaan.  Autoilija ei olisi varoittanut... Kanssapyöräilijä oli erittäin pahoillaan tilanteesta.

Haluan muistuttaa valojen käytöstä kauniissa syysillassa liikkuessa. Hyvä otsalamppu on edullinen ja turvallisuusnäkökulmasta suorastaan halpa sijoitus. Myöskään hyvät heijastimet eivät ole ainakaan haitaksi. Nauttikaa syksystä ennenkaikkea liikunnallisesti pitkillä lenkeillä ja muistakaa näkyä!

Ehdin myös lajinjohtajaksi lasten yleisurheilukisoihin.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Loppua kohti paranee

Viikko alkoi väsyneesti. Maanantaina olo oli aivan vetämätön ja kurja. Ehdin taas vähän pelästyä, mikäköhän nyt vaivaa. Päivän levättyäni kaikki oli kuitenkin taas hyvin. Lauantainen puolimaraton verryttelyineen ilmeisesti vain otti vähän voimille. Oli se kuitenkin selkeästi pisin lenkki sitten viime kevään ja pieni järkytys elimistölle.

Tiistaina minun oli tarkoitus juosta Trail Cupin toinen osakilpailu. Harmikseni päädyin jättämään kisan väliin. Vielä sen verran tunsin itseni väsyneeksi etten nähnyt fiksuksi lähteä edes yrittämään kovempaa juoksua. Ratkaisu oli hyvä. Välttämällä turhan höntyilyn alkuviikosta, sain loppuviikon treenit sujumaan mallikkaasti.

Tänään lauantaina päivä alkoi jännittävissä merkeissä. Juoksisin vk-treenin pitkähköksi venähteneen tauon jälkeen. Viimeisin vauhtikestävyysharjoitukseni löytyy elokuun puolelta. Syy tähän paussiin löytyy lähinnä sitkeästä flunssasta, joka esti kunnollisen harjoittelen pariksi viikoksi. Vaikka tänä aamuna lenkkareita solmiessani tiesinkin kyseessä olevan pelkkä harjoitus, silti aina vähän jännittää, kun ei ole omasta kunnostaan tietoinen.

Jouduin toteamaan, että juoksemaan oppii vain juoksemalla ja kovaa oppii juoksemaan vain kovaa juoksemalla. Erityisesti ensimmäinen veto oli aivan täyttä tuskaa. Vilkaisin kelloa happojen ilmestyttyä jalkoihin. 23s, jes enää 8min jäljellä. Epätoivo iski tuoden mukanaan epäuskon, onko tässä hommassa mitään järkeä.

Pian starttasin seuraavaan vetoon. Ei tuntunut yhtään paremmalta. Toisaalta ymmärsin, että kovat treenit tulisivat paranemaan nopeasti, kun niitä vain saisi tehtyä, toisaalta teki mieli heittää hanskat tiskiin. Suunnittelin jo treenin keskenjättöä, mutta vielä jostain syystä käännyin ympäri ja hölkkäsin lähtöpaikalle, vielä kerran. Hyvä näin, viimeisessä juoksu oli aivan erilaista edeltäviinsä verrattuna. Kello pysähtyi tasan 20s sekuntia vertailukohtaansa nopeammin. Vaikka kehitystä odotinkin, en ehkä ihan näin nopeasti, heheh. Kaiken kaikkiaan tästäkin treenistä jäi hyvä mieli. Nyt voi hymyssäsuin odotella viikon kohokohtaa, huomista pitkää lenkkiä.

Kyllä, kyseinen kuva on esiintynet blogissa aiemminkin, mutta nyt en voi olla laittamatta sitä tähän.

tiistai 9. syyskuuta 2014

Luennolle edellisen päätyttyä

Keskiviikkona peli meni hyvin. Vihelsin rangaistuslaukauksen ja reippaasti minuutteja, mutta molempien joukkueiden valmentajat kiittelivät kovasti ottelun jälkeen, poikkeuksellista. Lauantaina heti aamusta suuntasinkin auton keulan Vierumäen urheiluopistolle Tulevaisuuden kilpatuomari- leirille.

Koskaan en ole vastaavalla leirillä ollut. Aikataulutus vartin tarkkuudella kahden päivän ohjelmaan. Pisin vapaa-aika oli ruokajonossa. Luennot oli kuitenkin onnistuttu laatimaan helposti seurattaviksi, aktivoiviksi ja ennen kaikkea tosielämään sovellettaviksi. Leirillä luistelimme myös testit etu- ja takaperin. Viisi kertaa iso kahdeksikko pitkän sivun aloituspisteet kiertäen. Testit menivät hyvin ja voitin molemmissa testeissä Mestis-tuomareiden keskiarvon.


Maanantaina alkoivat luennot Lappeenrannan teknisessä yliopistossa, tuttavallisemmin LUT:ssa. Kahdeksasta neljään ajatustyötä vaativaa opiskelua. Luennot eivät kuitenkaan vielä loppuneet. Ilta jatkui erotuomari-kertauskurssilla aina puoli yhdeksään asti. Kuten arvata saattaa luentokalvot piirtyivät tänäänkin verkkokalvoille. Seuraavat viisi vuotta opiskelu pohjautuu luentoihin, kestävyyden on parannuttava.

Ensimmäisten kahden päivän aikana opiskelusta on paljastunut kaksi asiaa. Opiskelu on työlästä ja aikaavievää. Positiivisesti tunne omasta alasta on kuitenkin vain kasvanut. Lappeenrannassa myös ruoka on hyvää, uskaltaisin jopa väittää sen olevan lähellä valtakunnan parasta. Noutopöydästä tietenkin. Riistakäristys, Gordon bleu, Grillilohi...


Tänään Seurakunnan saunalla Immalanjärvellä teki hyvää rentoutua. Opiskelu jatkuu aina jouluun asti tiukasta ja heti tulevaksi viikonlopuksi on tarjolla reippaasti töitä. Haluan loppuun vielä esittää paikallisille lukijoille elämänsä tilaisuuden. Lappeenrannassa järjestetään jääkiekkotuomarin peruskurssi 29.9. klo 18.00. Suosittelen vahvasti kaikille Teistä kenellä on pieninkään halu toimia jääkiekon parissa parhailla paikoilla. Kaikille löytyy varmasti mielekästä tekemistä. On mahdollista viheltää vain junioripelejä silloin kun itselle sopii tai pyrkiä sarja kerrallaan ylöspäin! Vain taivas ja Kolme kirjainta on rajana (NHL). Saatesanat ovat kaikille samat, muilla paikkakunnilla rohkeasti yhteys paikalliseen erotuomarikerhoon.