Maakuntaviesti 2014

2014 vuosimallin Pohjois-Savon Maakuntaviestijuoksu oli ja meni.  Kisapaikalle matkatessa kaikki hautautui paksuun usvaan, ja lämpömittari näytti jotain nollan ja kolmen asteen väliltä. Olin pukenut aamulla shortsit ja lyhythihaisen. Vähän kävi hirvittämään, mutta kyllä en kävisi vaatetta lisäämään!  Kellon lähennellessä puolta kymmentä Team Aerobinen Pohja saapui Karttulaan. Toppatakki niskaan ja kiertämään reittiä, joka on tullut vuosien saatossa kymmeniä kertoja kierrettyä.

Puolisen tuntia kisapaikalla pyörittyä oli aika lähteä valmistautumaan kisaan verryttelyn muodossa. Toisina päivinä juoksu tuntuu hyvältä, vauhti kiihtyy itsestään eikä millään malttaisi lopettaa. Toisina päivinä tekisi mieli lopettaa ensimmäisten askelten jälkeen. Eilen oli valitettavasti jälkimmäisenä mainittu päivä. Verryttelyjuoksu oli lähinnä uskottelemista itselleen, miten kaikki on ihan hyvin ja miten sitä on ennenkin juostu huonoilla jaloilla hyvä kisa.

Juoksu ei ottanut tuntuakseen paremmalta kovasta yrityksestä huolimatta. Tuli aika vetää piikkarit jalkaan ja verryttelyasu pois. Paljasjalkaiselle ja –kätiselle lähdön myöhästyminen ei ollut iloinen yllätys. Äkkiä vielä paita päälle ja juoksemalla lämpimäksi. Pilli vihelsi lähtöviivalle viestinviejät, joilla olisi edessään kilometrinmittainen taival. Koitin hakeutua hyviin asemiin, lähtö tapahtuisi jyrkkään mutkaan eikä saisi jäädä muiden tönittäväksi.

Lähtö tapahtui. Jalat eivät liikkuneet niin kovaa kuin olisin tahtonut. Kovavauhtisen juoksun puute näkyi. Kärkeen karkasi viisihenkinen, miehistä ja pojista koostuva, ryhmä. Minä en siihen porukkaan ehtinyt, jäin yksin.  Juoksusta ei oikein muuta kerrottavaa ole, tuntui, että se loppui ennen kuin ehti alkaakaan. En saanut itseäni tiukille, ja sekös harmittaa. Olo oli kisan jälkeen vähän tyhjä, toisaalta tosi pettynyt, toisaalta  tosi iloinen, sillä olin pystynyt juoksemaan kisan ilman ylikuntomaisia tuntemuksia.

Kisanjälkeiset fiilikset paranivat huomattavasti poikettuani tulostaululla käytyä ensin palkintopallilla kolmanneksi sijoittuneena. Olin huonoista tuntemuksista huolimatta ollut perhesarjan 48 juoksijan joukossa nopein nainen ja päästänyt miehiäkin ainoastaan 5 edelle. Erot tuttuihin kilpailijoihinkin olivat jokseenkin samaa luokkaa kuin aiempina vuosina. Päivä alkoi näyttää kummasti valoisammalta. Kyllä tämä tästä. Ei tonnin tarvitsekkaan vielä tuntua parhaalta mahdolliselta.

Tästä tuloksiin.

Punkaharjun 45. halkijuoksu

Punkaharjun halki juostiin nyt jo 45. kerran. Tietyllä tapaa juhlavuoden kilpailu oli kerännyt kenttähuhun mukaan ennätysmäärän innokkaita juoksijoita kilpailemaan itseään, toisiaan ja kelloa vastaan. Menimme bussilla lähtöpaikalle Harjun Portin Nesteelle tuntia ja varttia ennen kilpailun lähtöä. Vaihdoin kisavaatteet ja kuulumiset tuttujen kanssa, joita oli urheilujuhlaan saapunut ilahduttavan paljon.

Kevyt 3km verryttely aukivetoineen ja lähtövaatteen alle odottamaan. Puolimaratonin juoksijat ammuttiin matkaan tasan 13.00, ja kympille minuuttia myöhemmin 13.01. Matkaan päästiin mukavasti juoksijajoukon venyessä pitkäksi. Punkaharjulla on aina hyvä tunnelma, ennen lähtöä kaikkia hymyilytti.

Verrytellessä hymyilytti, juoksija sai tauon jälkeen numeron rintaan

Imatran Urheilijoiden nelikko

Eturivissä odottamassa reitille vapauttamista

Juoksu tuntui mukavalta, mutta maltoin pitää vauhdin maltillisena. Alun mäkiin ei kannata käyttää liikaa voimiaan. Muodostui kärkijuoksijoiden ryhmä, jonka jälkeen jono meni poikki. Lähdimme Savonlinnan Riennon Pihla Hokkasen kanssa taivaltamaan armotonta kymppiä hyvässä sovussa. Kummallakaan ei ollut kiire, vauhti pidetteen tasaisena. Neljän kilometrin tolpalla katsoin kelloa, 15.40 eli 3.55min/km.

Karhulan Katajaisten Okko Kettunen liittyi ryhmään ja kyseli väliaikoja. Hyvä veto jatkui, vaikka maantie vaihtui polkuun kauniissa harjumaisemassa. Matkavauhti tuntui hyvälle, vaikka ennakkoon pelkäsin jaksamista olemattomalla juoksuharjoittelulla.

7.5km kohdalla väsymys alkoi jo näkyä

Edellisen kuvan ottamisen jälkeen Okko jatkoi omille teilleen. Tulimme henkisesti reitin raskaimpaan kohtaan, jossa juoksijat kohtasivat toisensa, mutta kääntöpaikalle oli vielä pitkä matka. Kahdeksan kilometrin kyltillä tiesin selviäväni kunnialla. Aikaa 40 minuutin alitukseen oli vielä reilusti.

Heikko hetki iski metsän siimeksessä, kun maaliin oli vielä 1.5km. Pienellä vauhdin notkahduksella jatkoin päättäväisenä matkaa yleisön eteen ja katsoin taas kelloa. Loppukirillä oli vielä mahdollisuus alittaa 4min/km. Pidennetty loppukierros oli armoton, onneksi Punkasalmen tiilimurska rata on nykyaikaista lyhyempi (maaliin tullessa juostiin vielä kierros radalla). Maalissa ja kellossa tasan 40.00!

Maaliin tullessa kausi oli virallisesti avattu

Kuuluttaja huomioi jokaisen juoksijan henkilökohtaisesti. Kertoi Lipiäisen olevan kova ratajuoksija ja kiertänee mm. SM-kilpailuja ahkerasti. Auringon paisteessa tapahtuma oli taas erinomainen. Olin maalissa tyytyväinen, jaksoin kuitenkin selvästi juosta, eikä kymmenestä kilometristä muodostunut selviytymistaistelua. Vaikka juoksu näytti ja tuntui vielä raskaalta en saanut "tulepoissieltä-kommentteja". Tästä on hyvä aloittaa kokonaan uusi harjoituskausi.

Rahapalkinnot ja kilpailun hyvä mainen oli houkutellut mukaan kovatasoisia juoksijoita. Miesten voittaja Sami Turkulainen juoksi kympin 33 minuuttiin, ja naisten nopein Meri Rantanen 35.19. Juoksijoita oli yhteensä 190. Tätä on kestävyysjuoksu parhaimmillaan.

Kilpailu oli kovatasoinen sekä miesten...

...Että naisten sarjassa

Edit. Tulosten valmistuttua lisätty juoksijoiden määrä ja tarkistettu nopeimpien aikoja.Tuloksiin tästä.

Maakuntaviestin aatto

Taas pitää ihmetellä. Ihmetellä sitä, kuinka saa kuulla kerta toisensa jälkeen saman tutun virren siitä, miten kurjaa aikaa syksy on. Oma käänteinen näkemykseni vahvistui joku hetki sitten päättyneellä iltalenkillä. Mielestäni syksyisiä lenkkejä parempaa ei olekaan. Tänä iltana kaikki oli kohdillaa. Juoksin metsässä, jonka pimeys oli jo päässyt valtaamaan pilvettömältä taivaalta kirkkaana loistavasta kuusta huolimatta. Lampi, jota reittini kiersi, oli peilityyni. Niin kuu kuin vastarannan rakennusten sekä katulamppujen valot peilautuivat siitä. Koko metsä näytti lepäävän vedessä ylösalaisin. Oli pakko pysähtyä kuvaamaan. Ja kiroamaan puhelimen kameraa, jossa mikään ei näytä miltään.

Lämpötila lähestyi nollaa, juostessa ei ollut kylmä eikä kuuma. Olisin viihtynyt pidempäänkin, mutta tänään lenkin oli loputtava lyhyeen. Jouduin tyytymään pellkkään lyhyeen verryttelyyn. Ei parane liikaa riehua, kun seuraavana päivänä on tosi kyseessä.

Huomenna tarkalleen 11.00 pääsen tositoimiin, nyt ihan oikeasti lappu rinnassa. Tuolloin ammutaan matkaan Pohjois-Savon Maakuntaviestijuoksun ensimmäinen lähtö, joka käsittää perhe- ja kaverisarjan. Kyseessä on ehdottomasti syksyn kohokohta. Muutkin ovat tämän huomanneet, sillä tapahtuma on houkutellut tänä vuonna paikalle liki sata joukkuetta. Kisa kerää yhteen erilajien harrastajia taistelemaan yhdessä maakunnan viestimestaruudesta seuransa nimissä. Lyhyt, 1,3 km mittainen, reitti suosii yleisöä, koko ajan tapahtuu. Muiden viestien osuudet ovat reitin monikertoja, mutta perhe- ja kaverisarjalle riittää 1km lenkki.

Omalle kohdalleni sattui tänä vuonna aloitusosuus. Saan lähteä taipaleelle yhdessä noin 25 eri joukkueen edustajan kanssa. Seuraavan viestinviejän lähetän matkaan ainoastaan 1km juoksun jälkeen. Vähän kuulostaa pelottavalta ajatus kyseisestä pikamatkasta. Kovasti pitäisi päästä, mutta en tiedä, onko siihen tällä hetkellä minkäänlaisia edellytyksiä. Sen näkee kokeilemalla, ja aamulla saan lunastaa kokeilun tulokset jo muutaman tuskaisen minuutin jälkeen.

Huomenna tapahtuu myös eteläisemmässä Savossa. Kalle koittaa parastaan kymmenen kilometrin matkalla Punkaharjun Halkijuoksussa. Blogiin on siis viikonlopun kuluessa odotettavissa kisaraportteja kaksinkappalein.

Menneestä tulevaan

Kauden 2013-2014 lopullinen yhteenveto, summaus ja analysointi on nyt tehty. Harjoituskilometrejä kertyi 2750km juosten, 1600km pyöräillen ja 400km hiihtäen. Harjoittelu ei ollut pelkkää juoksemista, vaan voima, lihaskunto, liikkuvuus ja kimmoisuus olivat jokaviikkoisessa ohjelmassa tiukasti mukana. Aerobista pohjaa tuki vielä luistelu viikonloppuisin.

Vuoden kohokohta oli ehdottomasti Joensuun Eliittikisat. Kun on kerran päässyt kokeilemaan on paljon helpompi tähdätä seuraavalle tasolle. Kesän kilpailukaudesta jäi hyvä maku, vaikka en saanut enää loppukesästä ulosmitattua terävintä suorituskykyä. Kisamakkara jäi lunastamatta. Lahden SM-viestien iltaohjelmana sain kuitenkin pullakahvit kahden minuutin alituksesta.

Vieressä Kuopion maileri Samu Mikkonen

SM-Maastojen 2015 kilpailureitti on nyt valmis, tarkastettu ja mitattu. Lauantai-iltana kävinkin salaa vauhtileikittelemässä 2km kilpailulenkillä. Tiistaina juoksin Vuoksen rannassa 3x2km ja 1.5km vauhtikestävyyslenkin minuutin palautuksilla, aloitin maltillisesti (4.20min/km) päästen lopussa jo reippaaseen tahtiin (3.40min/km). Vielä ehdin  juosta yhden reippaamman harjoituksen ennen Punkaharjun halkijuoksua. Kahden viikon juoksemisella maaliin pääsy tuntuu parhaalta tavoitteelta.

Hyvät lukijat, Teille suosittelen varauksetta X-Run maastojuoksua 18.10. Ilmoittautumisohjeet ja muun informaation löytää tapahtuman kotisivuilta täältä. Juostavina matkoina on 11.5km ja 23km, sekä lapsille iän mukaan 0.2-4km. Kaikki osallistujat pääsevät lisäksi kylpylään rentoutumaan. Lapsille tapahtuma on ilmainen. Juoksen henkilökohtaisesti jälkijuoksijana, joten kaikki ovat tervetulleita.

Kun kestävyysurheilija harjoittelee, energiaa kuluu paljon. Onneksi Lappeen Rannassa on suomen paras opiskelijaruoka. Ylioppilastalon Aalef on pitänyt Blogin juoksijan hyvin ravittuna. Ruokaa saa ottaa vapaasti ja rajotuksitta. Lounaalla olen tähän mennessä syönyt mm. riistakäristystä, gordon bleuta, uunimakkaraa, erilaisia kastikkeita ja pastoja.

Ao. kuvan lounas maksoi opiskelijahinnoin 2.20e, kommentteihin saa kirjoittaa mikäli jossain tarjoillaan vielä parempaa lounasta hinta/laatusuhteessa. On hienoa kuinka olette löytäneet kommentointimahdollisuuden. Blogin tekstit siis kiinnostavat ja puhuttelevat.

Santsasin vielä toisen kierroksen..., huomatkaa kuinka blogikuviin asetellaan kiivit.

Syksyn kuulumisia

Pitkästä aikaa on aiheellista palata vähän konkreettisempien kuulumisten pariin. Ensimmäiseksi pitää mainita blogin uudistuksesta. Tarkkasilmäisimmät lukijat ovat jo ehkä huomanneet taustakuvan vaihtuneen. Kuva on edeltäjänsä tavoin Ranskan Alpeilta. Muutosta on tapahtunut niin värityksen kuin vuorenhuipun osalta. Tekstien taustalla komeilee nykyään Col de la Croix de Ferin sijaan Ranskan ympäriajostakin tuttu Mont Ventoux. Muutosta pitää tapahtua ajoittain. Uusi kausi, uudet taustakuvat.

Omat kujeeni ovat olleet kuluvalla viikolla jo tälle syksylle tutuiksi tulleita. Viikko alkoi lepopäivällä, mutta jatkui tiistaina jo Trail Cupin viimeisen osakilpailun myötä. Kilpailua edeltävänä aamuna alkoi vuodenajalle epätyypillisesti pyryttää lunta ihan tosissaan. Iltaan mennessä kisan näyttämönä toiminut Puijo oli valkoisenaan. Metsää verhosi pienellä liioittelulla kymmensenttinen lumivaippa. Lähdön lähestyessä lämpötila lähenteli edelleen nollaa ja räntäpyry ei ottanut loppuakseen. Tästä huolimatta 68 hurjaa urheilijaa ja kuntoilijaa ilmestyi viivalle, kaikkein hurjimmat shortseissa.

Ennen kisaa kävin kiertämässä tulevan reitin. Loska oli tehnyt jo muutenkin kuraisista ja liukkaista poluista petollisia. Pahimmissa alamäissä tasapainonpitämisestä tuli taitolaji kävellessäkin. Ylöspäin mentäessä askelia tuli kaksi eteen ja yksi taakse, lähinnä nauratti. Oma riskitekijänsä olivat ilkeät juurakot sekä täysin metsäjuoksuun sopimattomat luistavat lenkkarit. Sen verran itsesuojeluvaisto vielä pelaa, että tuolle reitille en olisi kilpaa lähtenyt juoksemaan. Juoksisin kisan ihan vaan mukavana lenkkinä, tosin ainakin ylämäkiosuuksilla selkeästi VK-alueella.

Lähtö tapahtui asfalttipinnoitteeseen alamäkeen, joka sekin osoittautui yllättävän liukkaaksi. Koko juoksijajoukko pääsi silti kaartamaan turvallisesti metsään. Taivalta ei tarvinnut jatkaa kilometriä enempää, kun ensimmäinen kanssajuoksija kiersi reittiä vikasuuntaan, yhdellä jalalla. Epätasainen reitti koitui nivelsiteiden kohtaloksi. Itse selvisin matkasta kunnialla, ja viimeisen hyväpintaisen nousun juoksin jo kovaa. Jälkeenpäin huomasin voittaneeni kuntosarjan, hiphei. Palkintojenjaossa arpaonni suosi, ja mukaan lähtivät uudet Sarvan nastalenkkarit.

Keskiviikko ja torstai meni kuluttaessa Siilinjärvellä vuosien saatossa tutuksi tulleita Patakukkulan lenkkipolkuja. Keskiviikkona eksyin vähän riehumaan hyppyrimäen portaisiin. Juostuaan muutaman kerran useamman sadan askelman portaat voi valehtelematta myöntää viimeisten askelmien jo tuntuvan koivissa. Keräsin katseita ohikulkevilta koiranulkoiluttajilta nojaillessani ylhäällä kaiteeseen. Torstain otin kevyesti ihastellen hirrveen nättejä syysmaisemia sauvakävelyn lomassa. Tämä päivä meni lepäillessä ihan yleisen väsymyksen takia, mutta jospa sitä huomena taas pääsisin jaloilleni.

Kestävyysjuoksijan kieroutunut hyvän kunnon käsitys

Juoksin eilen sunnuntaina pitkän lenkin. Meni hyvin, ja lenkistä kertoessani sainkin palautetta, kuinka olen päässyt takasin kuntoon. Itse olin kovasti sitä mieltä, että minä missään kunnossa ole, korkeintaan vähän sinnepäin menossa. Jäin miettimään asiaa. Huomasin kestävyysjuoksijan käsityksen hyvästä kunnosta olevan loppujen lopuksi aika kieroutunut.

Yleisesti henkilö mielletään hyväkuntoiseksi, kun hän kykenee suoriutumaan arkielämästä kunnialla, pystyy kipuamaan portaat toiseen kerrokseen hengästymättä tai jaksaa ajaa nurmikon kun tarve vaatii. Teoriassa tällainen hyvä kunto on aivan riittävä, siihen pitäisi olla tyytyväinen. Kestävyysjuoksijan maailmassa asia ei kuitenkaan ole näin mustavalkoinen.

Kestävyysjuoksijan käsitys hyvästä kunnosta on kieroutunut. Pystyäkseen hyväksymään saavuttaneensa hyvän kunnon, on juoksijan venyttävä suorituksiin, joista tavankansalainen voi vain uneksia. Eilinen lenkkini oli pituudeltaan 16km ja vauhti kiihtyvä. Viimeinen kilometri kulki tahtia, jossa valtaosa ihmisistä ei olisi kestänyt edes mukana. Monelle pelkkä matka olisi ollut jo tarpeeksi, oli vauhti mikä hyvänsä. Silti tunnen itseni vielä huonokuntoiseksi.

Kun juoksija määrittää itselleen hyvän kunnon rajapyykin, on huomioon otettava monia seikkoja. Ehkä tärkein tekijä näkyy kisan ja lenkin jälkeen kellon näytöltä. Juoksija tietää aiempien noteeraustensa perusteella, millaista aikaa hän voi pitää itselleen hyvän kunnon tunnuspiirteenä. Kello ei kuitenkaan kerro kaikkea. Itse pidän melkein merkittävimpänä omia tuntemuksiani niin lenkillä kuin ihan siviilielämässäkin. Hyvässä kunnossa ollessa olo on levollinen mutta valpas, huonokuntoisena väsynyt ja levoton. Monesti kestävyysjuoksijan maailmassa kunnon ja suorituskyvyn väliin voi laittaa yhtäsuuruusmerkin. Yhdelle hyvä kunto merkitsee loppuunsa hiottua suorituskykyä 800m matkalla, toisen täytyy kyetä kovaan suoritukseen viidellätonnilla ja kolmas voi kokea olevansa kunnossa pystyessään suoriutumaan 100km ultramatkasta.

Hyvä kunto on suhteellista. Jokainen tietää tasan tarkaan itse milloin on sen saavuttanut. Samassa kilpailussa, jossa voittaja ylittää maalilinjan viidessätoista minuutissa tuntien itsensä rapakuntoiseksi, voi viimeiseksi sijoittunut, matkalla 25min viipynyt, kokea olevansa elämänsä kunnossa. Ulkopuolisen ei pidä mennä arvostelemaan kummankaan yksilön käsitystä kunnostaan.

Vaikka kestävyysjuoksija on säälimätön niin kuntonsa kuin itselleen asettamiensa, joskus jopa utopististen, tavoitteidensa kanssa, ymmärtää hän olla vaatimatta muilta liikoja. Kun juoksija kuulee jonkun käyneen esimerkiksi 5km lenkin, ajattelee hän henkilön olevan kovassa kunnossa. Itselleen hän suo saman ajatuksen vasta, kun kysyinen matka taittuu alle tavoiteajan.

2012 olin näin jälkeenpäin ajateltuna kunnossa.
Sen merkiksi sain pukeutua suomipaitaan kahteenkin kertaan

Monesti juoksijan on vaikea huomata olleensa kunnossa ennen kuin kunto romahtaa. Aina on pyrkimys parempaan ja mikään ei riitä. Itse koen olleeni hyväkuntoinen pari kesää sitten. Silloin sitä ei kuitenkaan osannut arvostaa, koko ajan vaan toivoi olevansa aina vain parempi ja parempi, sääli. Yleinen elämänohje kuuluu, että ihmisen pitäisi oppia nauttimaan siitä, mitä on, eikä herätä tajuamaan kaiken hyvän olemassaoloa vasta sen menetettyään. Tämä pätee myös hyvän kunnon kanssa.Tosi asia toki on, että sillä tavalla se urheilu pyörii, että motivaatio ajaa jokaista kohti paremmaksi tulemista. Välillä pitää juoksijankin rauhoittua ja pysähtyä miettimään, miten hieno homma on olla edes tässä nurmikonajon edellyttämällä tasolla.

Trail Cup, 3.osakilpailu

Eilen kisattiin Neulamäessä polkujuoksu Trial Cupin kolmas osakilpailu. Ennen lähtöä sain käydä itseni kanssa suuremman luokan henkien taiston lähtisinkö viivalle ollenkaan, juoksisinko treeninä vai juoksisinko ihan tosissani, niin kuin kisassa kuuluu. Toinen ääni päässä kannatti kilpajuoksua, toinen hangoitteli vastaan kaikin keinoin. Nyt kisatauon jälkeen kynnys kokeilla rajojaan ja sitä myöten myös katsoa totuutta silmiin oman kunnon osalta, on korkea. Pitkän harkinnan jälkeen päätin vielä jänistää tosi paikasta. Kisapaikalla kuitenkin luuserimainen päätökseni kalvoi sen verran pahasti takaraivossa, että viime hetkellä kävin vaihtamassa nimeni kuntosarjasta kilpasarjaan.

Kisareitti oli sanalla sanoen tuskallinen. Kuuluttaja julisti ennen starttia innoissaan korkeuseroa 5,2km matkalle kertyvän liki 100m. Kellon tullessa 18.00 juoksijat vapautettiin harhaanjohtavasti juostavaan ja hyväpintaiseen alamäkeen. Vajaan kilometrin kohdalla reitin todellinen luonne alkoi paljastua. Pian juoksijoiden tie oli kivinen -niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin. Ajoittain oli hankalaa havaita itse polkua kaikkien niiden kivien ja kantojen lomasta. Alamäkeä lasketellessa meno oli hurjaa ja vaarallista. Nousuosuuden koittessa pelko nilkkojen taittamisesta ja kaatumisesta vaihtui kärsimykseen. Jo muutenkin vaikeakulkuiselle ja raskaalle nousulle tarjosi lisähaastetta viimeisenkin rytmin rikkovat portaat.

Omalta kohdaltani kisa lähti hyvin käyntiin. Juoksu tuntui hyvältä. Kaikki oli paremmin kuin hyvin ainakin siihen asti kun sukelsimme metsän siimekseen. Polulla juokseminen turhautti. Ohituspaikat olivat olemattomat ja huonon alustan takia ei uskaltanut juosta niin lujaa kuin olisi tahtonut. Silti 2km väliaika oli lähellä neljää minuuttia, olin tyytyväinen. Olin myös aika ylpeä itsestäni kun olin kisaan uskaltanut lähteä.

Kohta iloisuus ja tyytyväisyys kaikkosivat. Mäki alkoi. Meno loppui kuin seinään. Olen aina ollut aivan surkea mäkijuoksija, mutta nyt huonokuntoisena ongelma vielä ilmeisesti nousi ihan uusille tasoille. Jalka ei noussut ja matka ei edennyt. Mietin, millä keinolla saisin tuskan loppumaan. Muuta mahdollisuutta en keksinyt kuin selviytyä maaliin niin ripeästi kuin suinkin mahdollista, kesken en jättäisi. Kymmenkunta minuuttia kiipeiltyäni ja katseltuani, kuinka kanssakilpailijat etenivät kävellen minua nopeampaa, pääsin pois metsästä. Jäljellä oli enää viimeinen hiekkatienpätkä, ylämäkeä sekin. Nyt sain kuitenkin vihdoin juosta katselematta jalkojani, ja viimeisen puolen kilometrin aikana sain vielä useamman edellämenijän ohitettua.

Tiedän, että kaikkien ulkopuolisten silmin juoksuni oli surkeaa räpellystä. Maalileimauksen epäonnistuminen ruokkii tätä oletusta. Aikani on tuloksissa vielä noin 4min todellista heikompi. Silti olen itse tyytyväinen. Juoksu oli mäkeä lukuunottamatta parasta pitkään aikaan. Kyllä tämä tästä, ehkä.