Hämmennystä

Lappeenrannassa ei satanut lunta Talvijuoksun aikaan, oli vain märkää ja tuuli. Juokseminen oli kuitenkin hölkkää. Launtaina tein hyvän harjoituksen, ja innostuin ehkä liikaa. Tärkeintä on kuitenkin, että tietää menneensä eteenpäin, vaikka hölkkätulokset muuta väittävät. Turha jäädä miettimään.

Luin hyvän kirjoituksen urheilijan luonteesta. Urheilijalla on selvät tavoitteet. Kun pettymyksen jälkeen, hieman elokuvamaisesti, astutaan taksiin sanotaan haluan pois täältä. Ei auta. Urheilija tietää minne on menossa. Minä olen kuitenkin menossa parempaan kuntoon.

Takapenkkiin maksoi mitä maksoi.

Ensimmäinen yliopistokurssi on nyt kirjattu suoritetuksi. Internetportaalista jännityksellä omalla opiskelijanumerolla hakien yllätyin. Funktiot, lineaarialgerba ja vektorit - arvosana 5, siis asteikolla 0-5. Usein totean kyllä tämä tästä, teen sen taas. Päivä kerrallaan (yrittäen saada kaiken vaadittavan tehtyä seuraavalle päivälle), ei auta hätäillä.

Vesileppishölkkä 2014

Kyllästyin aikoinani kilpahiihdossa suksien testaamiseen ja huonojen olosuhteiden syyttämiseen. Tänään Leppävirran juoksuissa syyllistyin kumpaankin, ehkä ihan oikeutetusti. Aamulla katsoin ikkunasta kahteen kertaan, ensimmäisellä kerralla ei uskonut näkemäänsä. Yön aikana lumikerros oli peittänyt kaiken useamman sentin paksuudelta. Syksyn tähän mennessä huonoimmat juoksuolosuhteet osuivat sopivasti kisapäivälle. Aamuverkalla tossu piti vielä kohtalaisesti, mutta pakkasin varmuuden vuoksi mukaan kenkiä neljän parin verran. Kisapaikalla testaisin, mitkä jalasssa on paras asettua lähtöviivalle. Ennen lähtöä juoksentelen eriparikengillä ja loppujen lopuksi valitsin nastarit. Koskaan en ollut kyseisiä jalkineita jalassani pitänyt ja tein perusvirheen lähteä kisaan uusilla kengillä, mutta ne olivat ainoa pitävä ratkaisu.

Kisapaikalle saapuessa sen autius herätti kummastusta. Pistikö vähän kurja keli kisailijoille pupun pöksyyn vai mistä kenkä puristaa? Miksi ei ole osallistujia? Tänäänkin järjestäjät järjestivät hyvät kisat ja koittivat parhaansa mukaan saada 0.9km mittaisen reitin juostavaan kuntoon. Yksi mies kiersi koko kierroksen lumilapion kanssa lapioiden juoksijoille uran. Ainoastaan 18 urheilijaa kunnioitti järjestäjien vaivaa ottamalla osaa kilpailuun. Sääli.

Omasta juoksustani en osaa sanoa oikein mitään. En tiedä, mitä pitäisi ajatella. Tyytyväinen en voi olla, mutten ehkä pettynytkään. 5,4km lenkki kulki suurin piirtein samaa vauhtia kuin keväällä 4,5km samaisella reitillä selkeästi paremmissa olosuhteissa. Suurin ongelma oli, etten saa mitään itsestäni irti. Juoksu ei tunnu pahalta, korkeintaan vähän epämukavalta. Johtuuko tämä oikeasti kovien treenien ja kisojen puutteesta? Onko kylmällä ja kohmettavalla viimalla osuutta asiaan? Tai pohkeet ja jalkapohjat tukkoon vetäneillä uusilla kengillä?

Vaikka kisa ei nyt ihan halutulla tavalla sujunut, ovat treenit kuitenkin menneet koko ajan eteenpäin. Juoksu tuntuu paremmalta ja lenkkivauhdit kasvavat. Ehkä ei taas auta kuin luottaa kisojenkin alkavan parantua ajan kanssa. Ehkä en voi olettaa olevani vielä missään huippukunnossa. Nyt kisat on taas joksikin aikaa kisattu ja voi jatkaa harjoitteluun keskittymistä. Jospa tämä tästä.  

SK-10 ja ainakin ivallinen virnistys, jos ei jopa hymy

Juoksutapahtumat ovat ensiarvoisen tärkeitä. Tiistaina Lappeenrannassa juostiin Skinnarilan kymppi, tuttavallisesti SK-10. Kunnioitin tapahtumaa lähtemällä mukaan. Leiriviikonlopun jälkeen jalat olivat vielä väsyneet. SK-10 juostiin keskustasta yliopistolle Skinnarilaan. Mukaan oli ilmottautunut 150 juoksijaa, joista 30 kilpasarjoihin numerolappu rinnassa. Juoksijoiden epäonneksi yhdensuuntainen reitti juostiin vastatuuleen.

Kova kolmikko karkasi heti lähdöstä ja lähdin pitämään pääjoukon vauhtia. Tasan neljää minuuttia, mutta kukaan muu ei ollut halukas halkomaan tuulta. Tälläkertaa kysessä ei varsinaisesti ollut kilpailu (kolmen parhaan ulkopuolella), joten tyydyin osaani vauhdinpitäjänä. Puolessa välissä pääjoukosta iskettiin, enkä yrityksesä huolimatta pysynyt enää mukana.

Jäin muutamalla kilometrillä puoliminuuttia. Jalat olivat väsyneet. Matkan edetessä piristyin ja vauhti parani. En halunnut kuitenkaan turhaan repiä, oli parempi ajatella juoksua harjoituksena. On kuitenkin tärkeintä, että harjoituskaudella säilytetään johdonmukaisuus, nyt ei ollut oikea hetki.

Saavuin maaliin yheksäntenä ja vauhti oli ollut n. 4min/km aavistuksen alimittaisella reitillä. Hienointa oli kuitenkin nähdä, että opiskelijoille, ei kilpajuoksijoille, suunnattu tapahtuma oli kovatasoinen, palkinnoille olisi pitänyt alittaa 36 minuuttia, mutta myös kärjen takana juostiin kovaa. Kaikki saivat maalissa kovaa kannustusta ja suurin osa juoksi omaa parasta kykyään vastaan. Todella hienoa!

Viimeviikolla helpompi viikko, ja viikonlopun loma tulivat todelliseen tarpeeseen. Maailma näyttää taas valoisammalta. Nyt työpäivän jälkeen tiestölle. Juoksukuntokin on palannut, jaksan ja juoksemisen nautinto on löytynyt uudestaan. Lokakuussa kertyy alun totuttelustakin huolimatta 350km juoksemista. Marraskuussa katse viidennelle sadalle.

Rakentaminen on parasta mielen terapiaa. Raskasta, muttei ylivoimaista, ja yksinkertaista, mutta kuitenkin haastavaa. Hyvin menee. Huomenna jatketaan.

Katsoin maailmaa ja näin mä sen kelasin 
Taidan olla väärin päin 
Tai sit koko maailman väärin näin
-Juju, Hullu

Uuteen nousuun taas

Antibiootit tekivät tehtävänsä parissa päivässä ja korvasta tuli kivuton. Olotila ja jaksaminen kohosivat nopeasti. Tiistain ja torstain välisen ajan huilasin. Perjantaiaamuna olin jo reippaana hiekkakentällä Kuopiohallin edustalla. Muut juoksivat määräintervalleja minun katsellessa vierestä toppatakkiin tiukasti vuorautuneena. Katsoin viisaimmaksi pysytellä pelkässä liikkuvuudessa ja koordinaatioissa, toipilas kun vielä olin. Illalla uskalsin jo lähteä kokeilemaan juoksua. Kahdeksan kilometriä kulki kevyesti. En olisi voinut kuvitellakkaan juoksevani viikolla vauhtia, joka nyt tuntui hölkältä. Olin terve.

Sairauden jälkeen olisi ehkä fiksua ottaa vähän pidempään rauhallisesti, mutta nyt oli kiire. Kovempi treeni olisi juostava jo viikonlopun aikana. Ensi sunnuntaina olen ajatellut juosta Leppävirralla perinteisessä Vesileppishölkässä. Kovat treenit ovat viimeisen parin viikon ajalta jääneet väliin ja kisaaminen tulisi olemaan hankalaa ilman yhtään vauhdikkaampaa harjoitusta.

Heti lauantaiaamuna lähdin yrittämään vauhtikestävyyslenkin juoksemista. Olo oli ihan hyvä, mutta suunnitelmat kaatuivat olosuhteisiin. Lämpömittari näytti nollaa, ja jotain veden ja rännän väliltä oli satanut koko aamun. Jalkakäytävät saivat jäisen ja loskaisen pinnoitteen. Sama päti autoteihin. Tossu ei pitänyt. Mitä kovempaa yritti, sitä enemmän lipsui. Koitin löytää otollisempaa alustaa. Loppujen lopuksi etsintäretkestä tuli 20km mittainen, päädyin juoksemaan sunnuntaille tarkoitetun pitkän lenkin etukäteen. Seuraavana päivänä yrittäisin vk:ta uudestaan.

Tänä aamuna lämpömittarilla oli iloista kerrottavaa. Plus-asteet tiesivät teiden olevan sulat. Pystyisin juoksemaan, jos jalat eivät olisi väsyt pitkän jäljiltä. Vähän olivat, mutta sain silti treenin tehtyä. Lenkin edetessä jalat alkoivat tuntua paremmilta ja juoksu helpottua. Samalla varmistui, että minut nähdään ensi sunnuntaina kiertämässä Leppävirran katuja lappu rinnassa, mikäli uusilta vastoinkäymisiltä siihen asti vältytään!

Alueleiri Tanhuvaara

Alkuviikosta otin kevyemmin, palauduin ensimmäisten kolmen viikon harjoittelusta. Nyt viikonloppuna treenasin alueleirillä Tanhuvaaran Urheiluopistolla kaksikymmentäpäisessä kestävyysjuoksijoiden ryhmässä, lihapatojen ääressä. Tutut urheilijat ja valmentajat morjestivat iloisesti, Kalle oli tullut takaisin.

Perjantaina juostiin kymppi, mentiin ylämäkeen ja tehtiin nopeustestit. Sadan metrin kordinatiot yhä jyrkkenevään ylämäkeen yhdessä loikkien kanssa ottivat kaiken irti reisistä. Piikkarit ensimmäistä kertaa heinäkuun jälkeen kireälle ja kennojen päähän vauhdinottoradalle odottamaan vuoroa. Juoksu oli vaikeaa, mutta lentävä 20m kellottui kohtuullisesti 2.30.

Leirillä oli lipsuttu. Aamulenkistä oli tullut aamureippailu ja lauantaiaamuna kokoonnuttiin vasta kahdeksalta. Leirin pääharjoituksena tehtiin aamupäivästä 6x1.2km kolmen minuutin palautuksilla verryttelyineen. Juoksu tuntui alusta asti hyvälle. Ensimmäisten vetojen jälkeen oli luottavainen olo, jaksaisin varmasti.

Juoksimme hyvälle neljän miehen porukalla mäkistä ja lumista Talvijuoksurataa. Omat ajat ja maksimisykkeet kirjattiin seuraavasti; 4.31/177, 4.20/185 4.23/189, 4.16/190, 4.17/191 ja 4.03/197 (3.45-3.20min/km). Viimeinen veto oli raakaa kilpailua, niinkuin tietysti kovassa harjoituksessa kuuluukin. Ryhmä antaa lisää vauhtia! Alla koko kööriä hymyilyttää kaikinpuolin onnistunut harjoitus.

Konsta, Pekka, Kalle ja Vili. Kuva:  Joni Jäntti

Tänään pyhänä kävimme jälleen aamureippailulla ja teimme liikkuvuutta aitakävellen. Harjoittelussa pitäisi keskittyä olennaiseen. Lauantai-iltapäivän kestävyysjuoksijoiden sählypelissä huomasin vaihtopenkillä valuttavani verta lattialle. Lattia oli hiertänyt varpaasta palan pois. Kyllä oli aamulla ikävää lähteä juoksemaan...

Sanna Kämäräinen piti leirillä urheilijavieraana luennon uransa käännekohdista ja halusi vielä jakaa vinkkejä "16v-Sannalle". Hienoa, että leirille saadaan uusia ajatuksia. Erityisen tärkeiksi Sanna nosti harjoituspäiväkirjan, panostuksen urheiluun ja oman lajinsa tuntemisen.

Leirin päättävälle pitkälle lenkille lähdettiin yhdessä, kuitenkin jokainen oman kykynsä tiedostaen. Ryhmä venyi ja harveni juoksijoiden kääntyessä takaisin. Päätimme juosta täydet 20km, sillä onhan kaikki tätä lyhyempi vain puolipitkän lenkin juoksemista. Lopulta vain kolme nuorta ja valmentaja jatkoivat.

Viidenkymmenen minuutin jälkeen käännyimme palaten takaisin Tanhuvaaraan hyvällä meiningillä. Urheiluopiston respassa kellot pysäytettiin, oli kulunut 1h 42min ja matkaa taitettu GPS:n mukaan tasan 20.00km. Leirin yhteisessä päätöksessä leirin nuorin juoksija Arttu, sai erityismaininnan. Arttu juoksi pisimmän lenkkinsä, täydet 20km, muiden tyytyessä 14-16km puolipitkään lenkkiin.

Oli ilahduttavaa kuulla kuinka laajasti kestävyysjuoksupiireissä seurataan Blogia. Jatketaan kirjoittamista ja ennenkaikkea harjoittelua!

Turhautunut toipilas

En tiedä enää syyttääkkö käsittämättömän huonoa tuuria vai kieroutunutta kohtaloa. Alan olla vakuuttunut, että jokaista valoisampaa jaksoa seuraa poikkeuksetta uudet vastoinkäymiset. Reilu viikko sitten kirjoittelin tännekkin intoa täynnä, miten kaikki tuntuu menevän niin kuin pitääkin. Nyt, jo tutuiksi käyneet, tummat pilvet ovat taas palanneet peittämään risukasaan ujosti paistavan auringon. Oletettavasti ja toivottavasti kuitenkin vain vähäksi aikaa.

Viime viikon juoksu oli tahmeaa, jalat painoivat. Olo oli ehkä vähän sairas. Lepäsin, mutta tuntemukset eivät juurikaan korjaantuneet. Pikkuhiljaa huoli ja epätoivo otti vallan, koitin keksiä syitä huonoon vointiini. Hieman normaalia rankempi treenaaminen oli huono selitys, mutta siihen tyydyin.

Viime viikon puolivälin paikkeilla aloin kummastella oikean korvan kipeytymistä. Ajattelin vaivaa ohimeneväksi ja työnsin asian sivuun. Kuitenkin vielä sunnuntaina olo oli edelleen vetämätön ja korva kipeä ja tukkoinen. Kovasti minulle lääkärissäkäyntiä suositeltiin, mutta tapani mukaan koitin vältellä tohtoria viimeiseen asti ja uskoa ihmeparanemiseen. Maanantain vielä sinnittelin ja treenatakkin yritin, huonoin tuloksin.

Tänä aamuna nielemisen ja puhumisen, kuulemisesta puhumattakaan, alkaessa tuottaa tuskaa, menin koputtelemaan terveydenhoitajan ovea. Terkkari vastaavasti koputteli lääkärin ovea ja ohjasi minut sinne. Hetkeä myöhemmin poistuin mukanani antibioottien ja korvatippojen reseptit höystettynä muutaman päivän treenikiellolla. Korvatulehdus diagnosoitiin nopealla vilkaisulla.

Taas en tiedä itkeäkkö vaiko nauraa. En ymmärrä, mistä olen kalastellut itselleni tällaisen pikkulasten taudin, jota en muistaakseni edes lapsena sairastanut. Tuntuu, että onnistun pyydystämään kaikkein epärealistisimmatkin pöpöt ja ongelmat, kaikkien tavanomaisten lisäksi. Ei ole kivaa. Toisaalta pitää olla tyytväinen, kun jaksamattomuuteen löytyi selitys, ja vieläpä sellainen, jonka pitäisi olla äkkiä selätetty. Ehkä tää tästä, lääkitys on kunnossa, nyt vaan rauhassa kohti uusia pettymyksiä!

X-Run maastojuoksu 23km, ja toiminnantäyteinen viikko

Lauantaina 18.10. aamu valkeni kuuraisena, oli pakkasta. Suuntasimme Satun kanssa Rauhaan, jossa huolehtisimme yli kaksisataapäisestä juoksijajoukosta jälkijuoksijoina. Aurinko alkoi lämmittää, ja ilma oli täysin kuiva. Paras mahdollinen sää maastojuoksuun. Lasten Mini X-run oli täydessä vauhdissa. Pienet juoksijat kilvoittelivat innoissaan ja hyvässe hengessä.

Kisakahviossa joimme aamukahvit ja söimme tietysti kisamakkarat. Kiertelimme Holiday Club Rauhaa ja valmistauduimme. Tuttuja , morjestamaan tulevia juoksijoita ja huoltajia, oli ilahduttavan paljon. Yhteensä 450 juoksijaa oli ilmoittautunut. Kasvu edellisvuosista tarkoitti, että X-Run oli kuluvan vuoden suurin etelä-karjalainen hölkkätapahtuma.

Innokas, kaikenkattava, juoksijajoukko asettui nuorten kilpailun jälkeen lähtökaaren alle, me tietysti viimeisiksi. Rohkeimmat kevensivät shortseihin, kun taas viluisimman pitivät tuulipuvut tiukasti päällä. Kärki ampaisi matkaan tykin suusta, loppupäässä pidettiin mukavaa n. 7min/km vauhtia. Reitin alkuosa oli helpohko, suhteellisen tasaista pururataa ja helppoja polkuja.

Neljän kilometrin jälkeen päästiin todelliseen maastoon. Kaksi pitkää ja jyrkkää mäkeä havahduttivat juoksijat todellisuuteen. Kävellen oli vaikea päästä ylös. Jälkijoukoissa 7km juomapistettä aletiin odottaa. Alla olemme ensimmäistä kertaa tulossa jäähallille nauttimaan urheilujuomista.

Yhden kierroksen juoksijat olivat jo voiton puolella. Koettelemuksia oli vielä edessä. Maasto oli todella vaihtelevaa ja vielä neljä selkeästi erottuvaa nousua jäljellä. Jokainen mäenylitys vei lähemmäksi maalia. Alkoi kuulua, että olisi pitänyt sisäistää paremmin kilpailukutsun kuvaus "haastavasta reitistä".

Kaikki kuitenkin selvisivät. Kilometri ennen maalia lähdimme ottamaan kahden kierroksen juoksijoita kiinni ja toivotimme hyvää matkaa loppunousuun. Kaikki selvisivät itsensä voittaneina. Maalissa meitä informoitiin, että edellinen juoksija oli lähtenyt kierrokselle 5-6 minuuttia meitä aiemmin. Pidin reipasta neljänminuutin vauhtia helpolla osuudella ja saimme viimeisen juoksijan kiinni ensimmäiseen oikeaan nousuun.

Taitoimme matkaa tähdäten kolmentunnin alitukseen. Mäet kertautuivat toisella kierroksella, mutta kannustimme kovasti. Ajassa 3.01 polut olivat hiljentyneet. Viimeinenkin juoksija saapui maaliin onnellisena ja kiitti kannustuksesta. X-Run saa jatkoa vuoden päästä. Niin pitääkin, sillä tapahtuma oli loistava! (muutama puute reitin merkkauksessa täytyy antaa anteeksi, aina jää parannettavaa) Ensivuonna siis uudestaan vieläkin isommalla juoksijajoukolla! Jatkoimme vielä toimitsijoiden joukolla pitsalle, viimeistään nyt jäi hyvä maku suuhun.

Perjantaina juoksin 4x2km vauhtikestävyyttä. Kunto alkaa nousta tavalliselle tasolle, vedot asettuivat 4.10->3.50min/km nousujohteiselle sarjalle. Koko illan pelasimme Risk-lautapeliä. Peli kesti kuusi tuntia, ja päättyi ratkaisemattoma poikkeuksellisesti. Tavallisesti ei ole hyväksyttävää keskeyttää ennen voittajan ratkeamista. Tärkeintä oli, etten hävinnyt.

Kaikki viikon tapahtumat eivät sovi yhteen kirjoitukseen, eivätkä enää seuraavassa ole ajankohtaisia. Nyt uuteen viikkoon, uusin Putous-hokemin. Se oli virhe.