lauantai 27. toukokuuta 2017

Joensuu Run

Kun valitsee alansa oikein, pääsee kesäloman viettoon jo huhtikuun puolella. Meidän ensimmäisen lomareissu alkoi kaksi viikkoa sitten, kun suuntasimme moottoripyörällä Savoon. Viettäisimme vajaan viikon kotona Siilinjärvellä odotellen Joensuu Runin maratonia. Eipä ole ennen tullut moottoripyöräiltyä lumisateessa toukokuussa. Kurja ilma pakotti pysähtelemään tiiviiseen tahtiin, mutta perille päästiin ilman vilustumisia. 

Viikko kului kivasti kotona ollessa, kavereita nähdessä sekä valmennushommissa. Tekemisestä huolimatta ei ollut helppoa huilata käytännössä kokonaista viikkoa. Juoksukilometrejä kertyi viikkoon saman verran kun normaalisti päivään. Onneksi kohta pääsee taas treenaamaan tavalliseen tapaan.

Lauantaina koitti siis kauan odotettu maratonpäivä. Olo oli hämmentävän rauhallinen ja määrätietoinen ottaen huomioon, että käsillä oli tavoite, jota varten on treenattu puoli vuotta. Eniten pelotti vauhdinjako. Kun ei tiedä yhtään, mihin pystyy, on vaikea arvioida tavoitevauhtia. Olin ajatellut lähteä maltilla liikkeelle ja saada aikaan ehjän juoksun, loppuajalla ei olisi niin väliä. Vähän ennen lähtöä suunnitelmat lähtivät uusille urille, kun sain tarjouksen 3h "jäniksestä". Siinä roikuttaisiin, vaikka lopussa kävisi huonosti.

Lähtö tapahtui urheilukentältä varsin mielenkiintoiseen tapaan. Puolimaratoonarit starttasivat pari sataa metriä maratoonareiden edellä, ja jos sattui olemaan yhtään vauhdikkaampi maratoonarin, oli edessä toista sataa pujottelukeppiä. Alkuhärdellistä kuitenkin selvittiin ja varsinaiselle reitille päästyä ohittelusta ei ollut harmia.


Alkumatka taittui mukavasti. Vauhti oli jonkin verran kovempaa, kun olin alun perin suunnitellut. Kympin kohdalla huutelin jo Kallelle, että saattaa olla vähän turhan riski juoksu, mutta katsotaan nyt, miten käy. Otin ensimmäisen geelin ja opin, että tästä lähtien geelejä maistetaan etukäteen. Maistui ihan kolme viikkoa pannussa olleelta kahvilla ja suurin osa päätyi paidalle.

Pikkuhiljaa matka alkoi tuntua jaloissa. Olin yllättynyt, miten äkkiä lihakset tuntuivat väsyneen. 18km kohdalla olin ihan tunnelissa. Tuntui, että jalat eivät nouse enää pitkään. Näin metsässä epämääräisiä hahmoja. Aloin olla varma, että tässä käy vielä huonosti.


Matka jatkui askel ja kilometri kerrallaan. Huonosta tuntemuksesta huolimatta vauhti ei juurikaan tippunut missään vaiheessa. Kun 30km tuli täyteen, olo parani huimasti. Ihan kuin ei olisi juossut vielä ollenkaan. Jatkoin varovaisesti hyytymistä peläten viimeisen 10km kierroksen alkuun.
Viimeinen kierros alkoi parin edellä olevan miehen kiinnijuoksemisella. Saisi ainakin tuulensuojaa. Taivalsin jaksamistani tarkkaillen 36km asti, minkä jälkeen päätin, että loppuun saa vähän jo kiihdyttää. 


Vaikka jankutin koko ajan tavoiteajan olevan 3.10, huomasin olevani kovin pettynyt, kun kello matkalla enteili yli 3h aikaa. Lisäksi olin ihmeissäni saadessani lopussa useamman "menee alle kolmen" -huudon. Vielä enemmän ihmettelin, kun maali alkoi näkyä ja kolmeen tuntiin oli aikaa vielä 5min. Lopulta kello pysähtyi ajassa 2.58.44. Mutkikas reitti ilmeisesti huijasi GPS:ää ja tämän takia luulin juosseeni aina vähän vähemmän kuin olin juossut, ja siksi väliajat heittivät.


Kaiken kaikiaan kisa meni yli odotusten. Jos jotain saisin tehdä toisin, juoksisin kengissä, joissa on jonkun millin korkeampi droppi. Nyt tasapohjaisilla Takumeilla alapohkeet olivat aika tiukilla. Lisäksi valikoisin matkaan paremman makuista geeliä. Edeltävä viikko, tankkaukset, juomiset ja vauhdinjako menivät loppujen lopuksi aika nappiin.

Nyt odotellaan, josko tuosta suorituksesta palautuisi vielä joskus. Olin ihan varma, että viikon sisään kisasta olisin täysin palautunut. Nyt on kulunut kaksi viikkoa ja vieläkin on niitä päiviä, kun ei meinaa saada itseään sängystä ylös. Lihaskipu meni ohi parissa päivässä, mutta uupumus ja epämääräinen alakulo ja "masennus" eivät ole vieläkään kokonaan takana. Nyt vasta sain kerättyä tarpeeksi voimia tämän tekstin viimeistelyyn ja julkaisuun. Jospa tästä vielä pääsee jaloilleen ja treenaamaan kohti Suomi-juoksua.

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

SM-maantie 2017

SM-maanteistä on vierähtänyt nyt viikko. Vihdoin alkaa olla semmoinen olo, että jaksaa täällä Bloginkin puolella palata viime viikonlopun tapahtumiin. Reissu oli kaikin puolin onnistunut, mutta pariin päivään mahtui touhua parin viikon tarpeiksi ja kotiintuomisena olikin ylirasitustila.

Alun perin minun ei ollut tarkoitus juosta SM-maantiellä. Tähtäin on ollut koko ajan parin viikon päästä joustavana Joensuun Maratonissa ja heinäkuisessa Suomi-juoksun sadalla kilometrillä. Yli odotusten mennyt Vuoksen lenkki herätti kuitenkin mielenkiinnon lähteä testaamaan kuntoa myös puolimaratonilla. Ajattelin, että olen puolentoista tunnin alitukseen tyytyväinen. Välillä ajatuksissa silti pyöri, josko yli 5v vanha ennätys, 1.28, olisi rikottavissa.

Lähdimme kohti Espoota kisaa edeltävänä päivänä. Hermostutti yllättävän kovasti, oli hermostuttanut koko viikon. Tiesin, että kunto on ihan hyvä, mutta pelkäsin, että joku menee kuitenkin pieleen. Jo pelkkä pieni flunssa tai yliharjoittelu edeltävällä viikolla tai vatsavaivat kisassa olisivat romuttaneet kunnonmukaisen suorituksen. Kun kaikki on mennyt pieleen viiden vuoden ajan, alkaa pessimismi olla näköjään sisäänrakennettu ominaisuus.

Pitkän odotuksen jälkeen kisa-aamu saapui ja merkkejä flunssasta tai muusta ikävästä ei ihme kyllä ollut. Reitti vaikutti nopealta ja sää oli hyvä pientä tuulta lukuunottamatta. Verkka tuntui hyvältä ja lähdön hetki koitti. Olin päättänyt lähteä juoksemaan ennätykseen tähtäävää vauhtia, 4.10min/km.


Ensimmäiset 2km etenivät turhan vauhdikkaasti. Olin mukana porukassa, joka taisteli mitalisijoista. Tuntui ihan hyvältä, mutta järki käski löysäämään. Löysäämisestä huolimatta kilometrit etenivät toisensa perään noin 4min/km vauhdilla. Vähän hirvitti, että missä vaiheessa tulee totaalikatkeaminen, ei ole millään järjellä mahdollista, että pystyisin jatkamaan kyseisellä vauhdilla. 

Matkaa oli taitettu ehkä 6km verran, kun juoksin kiinni edellä menävestä porukasta jääneen juoksijan. Taival jatkui yhdessä. Vauhti pysyi edelleen samana, ei tuntunut varsinaisesti pahalta, mutta ei pystynyt kiristämäänkään. Taistelimme kuudennesta sijasta, ja koko matkan luoton, että pystyisin hoitamaan sen itselleni viimeisen kilometrin aikana. Toisin kuitenkin kävi, vaikka matkavauhti tuntui helpolta, en pystyny vastaamaan pieneen vauhdin lisäkseen ollenkaan.


Tuloksena oli siis 7. sija ja uusi ennätys 1.25.02. Olen tosi tyytyväinen. Kaikkien ongelmien jälkeen en olisI ikinä uskonut pystyväni tämän kaltaiseen suoritukseen. Ennen ylikuntoa tehdyistä ennätykstä on nyt ensimmäinen rikottu. Tuntuu hyvältä näyttää kaikille epäilijöille, jotka joskus kuusi vuotta sitten sanoivat, että minun urheilu-ura on paketissa.

Juoksun jälkeen matka jatkui Nuuksioon. Pienestä hapotuksesta huolimatta oli kivaa käydä parin tunnin kävelyllä ja tutustua uusiin ulkoilureitteihin.

Raskaan päivän jälkeen nukkumaan käynti oli oma operaationsa. Kierrokset olivat päällä ja nukkumisesta ei tullut yhtään mitään, joka paikkaa vaan särki. Aamun koittaessa lähdettiin kuitenkin lenkille. Ei ollut fiksua, mutta hyvä lenkkiseura vei mukanaan. 



Lenkin jälkeen otettiin suunta kohti Helsinkiä. Nyt toteutettaisiin monen vuoden aikainen suunnitelma käydä Korkeasaaressa. Vaikka siellä ei ollut mikään muuttunutkaan, vierähti viisi tuntia nopeasti ja oli kivaa. Olimme ostaneet bussiliput illan viimeiseen bussiin, joten harhailimme Helsingissä 11h reput selässä ja käytännössä koko ajan kävellen. Alkoi vähitellen turnauskestävyys loppua.




Kotiin palattua reissun vaikutukset näkyivät pitkään. Elimistö oli aivan kierroksilla, tuntui ettei tarvitse nukkua tai syödä ollenkaan ja kaikki kiukutti. Olen aivan todella ylpeä itsestäni, kun osasin luopua suunnitellusta määräviikosta ja ihan vaan levätä. Kyllä siinä melkein koko viikko meni saada tila normalisoitumaan, mutta nyt on kaikki hyvin ja voi alkaa odottelemaan seuraavaa starttia.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Kevätjuoksentelua

Kevät on edennyt pitkälle ja maanitiekausi on saatu avattua. Tiistaina juoksimme kauden viimeisessä Talvijuoksussa haastekilpailun. Tavoitteena oli saada selville, kumpi voittaa 3km pikamatkalla, se, joka ei ole pystynyt juoksemaan vai se, joka on kilpailtava matka huomioiden juossut aivan liikaa. Tällä kertaa liikaa juossut vei voiton. Sää oli kovin tuulinen ja edeltävän viikonlopun treenit painoivat jaloissa, mutta siitä huolimatta jäi ihan hyvä mieli.



Haastekilpailua tärkeämpi tavoita Talvijuoksulle oli saada kova harjoitus ennen sunnuntaina Imatralla juostavaa Vuoksen lenkkiä. Ainakin Kallen puheiden perusteella olen saanut kyseisestä tapahtumasta käsityksen, että se on vähintäänkin parasta, mitä Etelä-Karjalassa urheilin saralla tapahtuu. Jo usean vuoden ajan olen halunnut olla viivalla, mutta joka kerta suunnitelma on epäonnistunut.

Tänä vuonna sitten selvisin paikalle, vaikka vähän pelotti, kuinka paljon ultrajuoksuun tähtäävä harjoittelu on heikentänyt kovempaa juoksua. Mielestäni kuitenkaan ei ole mitään syytä olla juoksematta kilpaa, vaikka kunto ei ihan parhaassa mahdollisessa kuosissa olisi.

Kisa-aamu valkeni lumisateisena. Starttiin mennessä sää parani sen verran, että Kalle pääsi perinteisesti juoksemaan shortseissa. Itse en vielä pitkistä vaatteista suostunut luopumaan. 7,4 kilometrin matkan lähtö suoritettiin 68 juoksijan voimin.


Tavastani poiketen maltoin aloittaa rauhallisesti. Juoksutuntuma oli kuitekin odotettua parempi ja kiihdytin vauhtia. Takasuoralla Vuokselta puhalsi kova vastainen tuuli. Yritin taittaa matkaa peesistä toiseen vaihdellen. Missään vaiheessa ei oikeastaan tuntunut pahalta ja maali tuli vastaan nopeasti. Vasta maalissa katsoin ensimmäistä kertaa kelloa ja totesin, että maaliin oli tosiaan tultu nopeasti. Loppuaikani oli 2min kovempi kuin olin uskaltanut toivoa. Lisäksi matkaan tarttui naisten sarjan voitto.

Koko talven vaivanneesta polvesta huolimatta myös Kalle asettui lähtöviivalle. Vaikka Talvijuoksun 3km oli sujunut hyvin, oli juoksemattomuus myrkkyä pidemmällä matkalla. Alku matka oli sujunut hyvin, mutta lopussa juoksu ei enää ottanut luonnistuakseen. Lisäksi polvi tuli taas kipeäksi. Hatunnostot kuitenkin maaliin pääsemisestä.

Tänään tiistaina oli vuorossa viikon, tai ehkä tähän mennessä vuoden, kohokohta. Tarkoituksena oli juosta tähän mennessä pisin Suomi-juoksun 100km kisaan valmistava lenkki, 50km. Illalla kasailin eväät mukaan. 50km olisi varmaan taittunut pienemmälläkin syömisellä ja juomisella, mutta koitin testailla vatsan kestoa tulevaa kisaa varten.



Aamulla säätiedoitus kertoi tuulen olevan pahimmillaan 11m/s. Sadetta ei kuitenkaan ollut luvassa, joten ihan kohtuullinen juoksusää. Sain Alisan mukaan alkumatkan matkaseuraksi, ja ensimmäinen 22km sujui kuin lentäen. Tässä vaiheessa pysähdyimme kodin kohdalla. Sain Kallelta ruoka- ja juomatäydennystä ja matka jatkui Kallea yliopistolle saattaen. Yliopistolle saavuttaessa mittarissa oli jo 32km. Viimeinen 18km olisi taivallettava yksin. Olo ja mieli oli kuitenkin edelleen hyvä ja matka lähti taas etenemään.


Matka loppui taas lyhyeen ja ensimmäinen ajatus kotiovella oli, että tässäkö tämä nyt oli. Ei väsyttänyt, mihinkään ei koskenut ja edes yhtään hankaumaa ei tullut. Olisi tehnyt mieli juosta enemmänkin, mutta ei pidä mennä hölmöilemään. Pakko sanoa, että olen kyllä tosi iloinen, että keksin tämän ultrajuoksun. Kyllä tämä on se minun juttu.


Toistaiseksi lenkkien pituudet on pidettävä maltillisina, sillä seuraava startti on parin viikon kuluttua SM-puolimaratonilla. Myös Kallen juoksulenkit taitavat pysyä maltillisina. Ohjelmassa on polven parantelua ja todennäköisesti aika paljon pyöräilyä.


sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Missä mennään?

Viime kuukaudet on vedetty tahdilla 2xsuositeltu määrä opintopisteitä, 3 työvuoroa/viikko ja ultratreenausta ajan ja jaksamisen rajoissa. Nyt periodin vauhtuessa ja kurssikuorman puolittuessa joutaa päivittää kuulumiset tännekin.

Olosuhteisiin ja käyettävissä olevaan aikaan nähden olen treenauksen suhteen oikeastaan aika tyytyväinen vuoden ensimmäiseen kahteen kuukauteen. Tähän mennessä tälle vuodelle juoksukilometrejä on kasassa 759. Näistä 292km kertyi tammikuussa ja 372km helmikuun puolella. 20-40km lenkkejä on ollut yhteensä 21. Kilometrimääriä laskee muutama huono viikko mm yhden flunssan, yhden alipalautumisen sekä hiihto- ja pyörälenkkien takia. 

Kaiken kaikkiaan olen juossut nyt enemmän kuin ikinä ja ensimmäistä kertaa täysin ilman jalkavaivoja tai viimevuosina vaivanneita pitkittyneitä alipalautumis- ja hyytymisjaksoja. Olen miettinyt, mistä tämä voisi johtua, mutta mitään yksittäistä selitystä en ole keksinyt. Selitys tuskin löytyy lenkkivauhdeista. Tuntuu, että juoksen nyt peruslenkit kovempaa kuin esimerkiksi viime vuonna, kun tähtäsin vielä ratajuoksuun. Olen myös juossut nyt ajoittain suhteellisen raakojakin treenejä, kuten 20km vauhtikestävyyslenkkejä alle maratonvauhdin, ilman ongelmia. Vuosi sitten 3km reippaampi lenkki saattoi pahimmillaan tärisyttää viikon.

Syy saattaa löytyä harjoittelun entistä järkevämmästä rytmityksestä sekä paremmasta juoksualustasta. Nyt olen juossut pääpiirteittäin 5xviikossa, en joka päivä, enkä todellakaan kahta kertaa päivässä. Juoksuttomat päivät voi ajoittaa työpäiviin ja pitkiin koulupäiviin. Kokonaiskuormitus laskee kummasti. Olen myös yrittänyt ymmärtää, että mikäli päivään kertyy kovasti muuta liikuntaa, ei ne harjoituspäiväkirjaan kirjatut kilometrit kerro koko totuutta. 

Paremmalla juoksualustalla tarkoitan juoksumattoa, jota ennen vastustin henkeen ja vereen. Alkutalvesta polvet alkoivat kylmyyden takia hajoilla lenkeillä viimeistään 15km kohdalla ja pahimpina päivinä koski pitkään lenkin jälkeenkin. Ison osan lenkeistä matolle siirrettyäni kaikki vaivat hävisivät. Lisäksi maton pisteitä nostaa, että jos väsy iskee, ei tarvitse murehtia poispääsyä. Matolla ei pääse huono omatuntokaan iskemään, kun luennot pystyy katselemaan pädiltä samaan aikaan.


Ollaan me onneksi juoksentelun lisäksi ehditty muutakin tekemään. Pari viikkoa sitten käytiin jo laavulla paistamassa kevään ensimmäiset makkarat. Olimme vähän huolissamme, kuinka löydämme sataman edustalla saaressa sijatsevalle nuotiolle. Satamaan päästessämme huolestuminen lähinnä nauratti. Kun katsoi jäällä etenevää ihmismuurahaisjonoa, ei tarvinnut pitkään arpoa oikeaa suuntaa.




Viime viikolla kannoimme vieraspatjan häkkivarastoon pitkän harkinnan seuraksena. Vierashuoneelle tuli parempaa käyttöä. Nyt, kun olemme muutaman kerran avanneet oven "ottakaa äkkiä pois, ne painaa!" huutavalle postipojalle, alkaa meidän kuntosali olla valmis. Vielä kun tanko löytää oikeaan osoitteeseen, pääsee treenailemaan kunnolla. Pitää kai sitä jokaisessa opiskelijakämpässä vähintään oma sali olla.





perjantai 27. tammikuuta 2017

Kuulumisia

Viimeisin itse kirjoittama blogipäivitys on viime kevään maastojuoksuista. Pohdin tässä, että parhaat kirjoitukset ovat olleet ratakilpailuiden raportteja. Viime kesällä oli hiljaista. Parhaaksi tulokseksi jäi Kyrönniemellä juostu 800m 2.05,xx. Ei Tarvinnut päivittää blogia. Heikompi tulostaso ei tietenkään ollut yllätys, mutta vähän parempaa odotin.


Heinäkuun alussa viikkasin kilpailuasun kaappiin odottamaan. Tiesin, että tarvitsisin sitä vielä. Loppukesästä laitoin ketjun kireälle ja pyöräilin syyskuun alkuun reilut tuhat kilometriä kuukaudessa. Yliopistokurssien alettua ja sään viilettyä innostuin ajamaan cyclocrossilla Etelä-Karjalan hiekkatielenkkejä ja aina iltaisin muutaman kierroksen Kisapuiston 5km kivituhkaradalla. Parhaimmillaan pääsin jo yli 30km/h keskinopeuksiin. Yksiinkään Cyclocross-kilpailuihin en ehtinyt. Viimeisiä kävimme Satun kanssa katsomassa Vesitorninmäellä. Ensisyksynä olen mukana!

Päätimme lähteä Joensuu Night Runiin, joten se tarkoitti myös kuntokuuria minulle. Kolme viikkoa juoksin säännöllisesti ja Talvijuoksussa alitin vielä 4min/km. Oli aika ottaa kilpailuasu kaapista. Juoksin vain 3h ja 40km ennenkuin krampit veivät viltin alle odottamaan kilpailun päättymistä, mutta olin tyytyväinen. Keskivauhtina 4.30min/km oli parasta mihin olisin voinut pystyä. Ensivuonna juoksen täydet 12h jos pystyn harjoittelemaan ilman vammoja. Muutamalla 30-50km juoksukävelylenkillä ja peruskunnolla sata kilometriä ylittyy.

Opiskelijat pääsivät ilmaiseksi kiipeilemään BoulderSaimaalle. Olimme heti aamusta seinällä. Kyllä oli kivaa. Kiipeily on yksin parhaista mahdollisista harrastuksista; edullista, sosiaalista ja turvallista. Kisapuiston ensilumenladulla on päässyt hiihtämään joulukuusta asti. Muutama sata kilometriä on kierretty.
 

Jouluna kävimme kuopiossa. Jotta reissu ei olisi mennyt hevosten silittämiseksi Ikeassa, juostiin Jouluaattona taas Siilinjärveltä Kuopioon 30km. Tai kävelin viimeiset kaksi kilometria. Itsediagnosoituna kylmä ja liukas tekivät polveen kramppi- ja tulehdustilan, joka esti juoksemisen pariksi viikoksi. Otettiin kuitenkin vahinko takaisin, kun käveltiin vielä toinen 30km lenkki. Kun lumet sulavat, treenaan itseni vielä kuntoon Vuoksenlenkille.


Arkiliikuntana yliopistolle pyöräilystä tulee 20km neljästi viikossa. Kohta olen ajanut ensimmäisen tuhat kilometriä uudella pyörällä käyden kerran myös Imatralla. Joulukuun alussa kävin jälleen Vierumäellä erotuomarileirillä. Mittasimme sykettä ja sykevälivaihtelua. Kun lähetin Satulle sykekäyrää PDF-tiedostona hänkin uskoi viheltämisen olevan kovaa liikuntaa. Ottelussa maksimisyke oli 195 ja keskisykekin 158.

Sykevälimittaus oli erityisen kiinnostava. Olimme pohtineet kauan Yöjuoksusta menee palautuessa ja kahdessa viikossa en ollut täysin palautunut. Jos kiinnostus riittäisi, voisi kirjallisuudella ja uudella sykemittarilla seurata hyvinkin tarkasti palautumista. Kaikille kilpaurheilijoille suosittelen varauksetta, jos valmentaisin niin vaatisin.


Latasin kesällä 1.3 megatavua omaa harjoituspäiväkirjaa Internetistä alkaen 8.10.2010. Satun kanssa lueskeltiin kun pohdittiin miten junioriurheilijan pitäisi harjoitella. Kyllä olen ollut hyvässä kunnossa. Personal Recordia olisi voinut parantaa vielä muutaman pykälän ilman jalkaterän murtumaa, mutta se on vain kauneusvirhe.

Lukiessa harjoituspäiväkirjoja totesin, ettei yksinkertaisesti ole mahdollista harjoitella enää ratajuoksun vaatimalla tavalla. Olen tyytyväinen liikunnalliseen elämäntapaan. Onneksi nykyisin on kilpailuja joihin voi osallistua, vaikkei olisikaan kuin kuntoilija.

Kun harjoituspäiväkirja tuli esille, oli hauska havaita kaikki nykyiset muotivillitykset. Crossfit, toiminnallinen harjoittelu, HIIT jne. Muotistatuksestaan huolimatta kestävyysjuoksijalle erittäin toimivaa.



keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Miksi minusta tulee ultrajuoksija

Syksyn viimeinen tentti on vihdoin ohi, ja tässä Kallea tentistä ulos odotellessa sopii vähän päivitellä blogia. Viime lauantaina tuli täyteen tasan kuukausi Joensuun kisasta. Siitä asti asiaa pyöriteltyäni alan olla hyvin vakuuttunut, että ultrajuoksu on minun juttu. Listaan tähänkin nyt muutaman asian, joiden kautta olen tähän johtopäätökseen tullut.


  • Aikataulu ja ajankäyttö: opiskelu, työt, kodinhoito ja parisuhde ovat asioita, jotka syövät suuren osan päivästä. Koen, että mikäli aikoisin kilpailla radalla, pitäisi treenata laadukkaasti kaksi kertaa päivässä. Tämä ei ole mahdollista, mutta muutamalle viikoittaiselle pitkälle lenkille löytyy aina aikaa. Jos lenkki on tarpeeksi pitkä, loppu päivään tai pariin seuraavaankaan päivään ei tarvitse miettiä urheilua, vaikka on menossa kohti tavoitetta.  
  • Kilpaileminen: juokseminen on ollut minulle aina kaikki kaikessa, mutta mitä lyhyempi kisamatka, sitä stressaavammaksi olen tilanteen kokenut. Viime vuosina negatiivinen kokemus on vaan voimistunut. Ultrajuoksussa saan juosta niin paljon kuin sielu sietää ja kilpailussa taistelen väsymystä, en hapotusta vastaan. Lisäksi ultrajuoksussa ei tarvitse yrittää selviytyä kilpailuihin harva se viikonloppu, mikä on hyvin helpottavaa varsinkin autottomalle.
  • Tavoitteet: vaikka juoksisin kuinka omaksi ilokseni, olen lähtökohtaisesti hyvin tavoitteellinen ja kilpailuhenkinen. Haluaisin saavuttaa jotain suurta, jotain millä saisin yllätettyä edes itseni. Ratajuoksussa tämä ei vaan ole enää mahdollista, tuntuu, että olen katsonut rajani. Ultrajuoksussa puolestaan aukeaa ihan uusi maailma, jossa on vielä monta tavoitetta ja päämäärää saavuttamatta.
  • Onnistumisen tunne: viimeisen viiden vuoden aikana kilpajuoksu on ollut pelkkää pakkopullaa, pettymystä pettymyksen perään. Olen kokenut, että kello ei kerro totuutta siitä, mitä olen juoksijana. Viime kesäiset liki 2.40 kestäneet 800m kilpailut olivat viimeinen pisara. Jos treeneissä juoksu kulkee ja kisoissa tulos on toistuvasti tuota tasoa, ei touhussa ole enään mitään mieltä. Oikeasti pitkillä matkoilla pystyn tekemään asioita, jotka jäävät monilta tekemättä.
  • Helppous: haluan ja olen aina halunnut vain juosta. Olen korviani myöten täynnä nopeus- ja voimahifistelyä. Ymmärrän toki, että lyhyillä matkoilla kaikki ominaisuudet on huomioitava, mutta ei ole enää minua varten kuunnella joka tuutista erilaista näkemystä. Nyt saan juosta ja harrastaa muita lajeja mieleni mukaan.
  • Palo: Pienenä minulla oli hurja palo ratajuoksuun. Vuosia kestäneen päänseinäänhakkaamisen ja loppumattomien ongelmien seurauksena palo kuitenkin sammui. Olin pitkään aivan hukassa. Nyt palo on taas löytynyt, tiedän mitä haluan ja olen valmis tekemään sen eteen paljon. On hienoa tietää, mikä on se oma juttu ja pyrkiä kohti tavoitteitaan.
Lisäksi minua kiehtoo vapaus tehdä erilaisia tempauksia, mitkä ennen oli ajoitettava tarkasti syksyyn. Viime viikonloppuna oli puhetta mennä Imatralle viikonlopunviettoon ja extempore-idean jälkeen päätin juosta sinne. Matkaa kertyi 40km ja kun sain vielä Alisan osaksi matkaksi mukaan, oli reissu parasta sitten Joensuun yöjuoksun.

perjantai 25. marraskuuta 2016

Joensuu Night run 2016

Kalevan kisoista asti on vallinnut täysi blogihiljaisuus. Syy tähän ainakin omalla kohdallani on ollut epätietoisuus siitä, missä muodossa urheiluharrastus tästä eteenpäin jatkuu. Viime kesänä syntyi meidän molempien osalta yhtenevä päätös siitä, että ratajuoksu-ura oli tässä. Nykyinen elämäntilanne ja käytettävissä olevat resurssit eivät mahdollista tuloksia, joihin voisi olla tyytyväinen. 

Kalevan kisojen jälkeen vierähti liki kaksi kuukautta ennen kuin sain taas kisassa kipeytyneen jalan edes hölkkäkuntoon. Syksy kuluikin pääasissa pyörän selässä, itselleni kilometrejä kertyi varmaan kolmatta tuhatta, Kallelle vielä enemmän. Juoksun taas alettua 6min/km vauhti oli tuskaa ja lenkille lähteminen pakkopullaa. Liki joka päivä silti tuli lähdettyä, ihan vain vanhasta tottumuksesta. Edelleen epätietoisuus tavoitteista vaivasi päivittäin.

Jossain vaiheessa syksyä tuli puolivitsillä heitettyä ilmaan ajatus Joensuu Night runiin osallistumisesta. Hiljalleen ajatus alkoi tuntua koko ajan houkuttelevammalta, ja kohta olimme Kallen kanssa saaneet houkuteltua Alisan mukaan joukkuekilpailuun. Nyt lenkillä käymiseen oli taas tavoite ja kilpailun suunnittelu toi sisältöä tökkineeseen urheiluun.

Kun tulevan kisan kesto on puoli vuorokautta ja juostaan läpi yön, joutuu ottamaan huomioon ihan uusia asioita. Kisan aikana tapahtuvaa syömistä ja juomista mietittiin pitkään, ja lopulta mukaan lähti matkalaukullinen evästä. Ensimmäinen ultrajuoksu on hankala, kun ei voi tietää, mikä suorituksen aikana maistuu.


Omalta osaltani kisapäivä alkoi, kun kello soi töihin aamuviideltä. Työpäivä oli pulkassa yhdeksän maissa. Kotiin syömään ja nukkumaan. Kisapaikalle saavuttua levitettiin huoltopöydälle komea rivi tossuja, sovittiin juoksujärjestys ja alettiin valmistautua kisaan. Omalle kohdalleni sattui aloitusosuus ja tarkoitus oli vaihtaa juoksijaa 30min välein.



Kisa lähti liikkeelle tavoitetta vauhdikkaammin, noin 4.20min/km. Pitkään kisaan ei uskaltanut lähteä tyhjällä mahalla, mikä kostautui alkumatkasta vatsavaivoilla koko joukkueen kesken. Ennen kisaa oli ajatellut, että ruoka maistuu koko yön paremmin kuin hyvin, mutta toisin kävi. Varmaan ensimmäiset kuusi tuntia lähinnä oksetti ja ruokaa ja juomaa piti työntää alas väkisin. Aamulla jatkuva syöminen kuitenkin tuotti tulosta ja enegiaa riitti loppuun saakka.


Vatsavaivojen jälkeen seuraava ongelma iski kolmannella osuudellani. Juosemaan lähtiessä yläselkään tuli jäätävä jumi. Vaikka olisi ollut voimia, ei pystynyt juoksemaan kovempaa, koska koski niin kovaa. Parin kierroksen jälkeen olo aina helpotti, mutta alkoi aina seuraavalla osuudella uudestaa. Aloin olla jo huolissaan loppuun asti pääsystä, mutta parin tuskaisen osuuden jälkeen kivut hävisivät.


Joensuun Areenan mondo yllätti kovuudellaan. Lihakset kipeytyivät jo 10km jälkeen ja kenkiä piti vaihtaa raskaampiin. Kallelle kova alusta koitui kohtaloksi 40km kohdalla. Jalkaterään tuli lukko, jonka kanssa oli turha enää yrittää juosta. Siihen asti kaikki meni kuitenkin hyvin ja hyvä mieli jäi.


Kallen koiven petettyä viimeinen tunti jäi minun ja Alisan hoidettavaksi. Tuolloin olimme kisassa toisena ja kolmas joukkue alkoi lähestyä uhkaavasti. Loppu matka meni todelliseksi kilpajuoksuksi, joukkueemme eteni liki 4min/km ja viestinviejää vaihdettiin jopa kolmen kierroksen välein. Oli toisaalta vähän pelottavaa, että 12h ja yli 50km jälkeen pystyi juoksemaan kovempaa kuin joskus yksittäisessä vetotreenissä. Kilometrejä joukkueelle kertyi yhteensä 158 ja niistä 58 tuli minun taapertamana.


Tapahtumasta jäi kaikin puolin hyvä mieli. Järjestelyt pelasivat hienosti ja kanssajuoksijat olivat mukavaa seuraa. Pienestä pitäen olen ajatellut oikeasti pitkien matkojen olevan minun juttu ja olen kovin tyytyväinen, että tulin nyt varmistaneeksi asian. Suunnitelma urheiluni jatkosta on taas lähtenyt kypsymään. Siitä sitten joskus enemmän.