sunnuntai 20. kesäkuuta 2021

Kaarinan Rataultra 2021 – erikoinen hellekisa

Vallitsevan maailman tilanteen vuoksi kisakauden avaus antoi odottaa itseään kauan tänäkin vuonna. Suunnitelmissa oli alkujaan startata helmikuussa Joensuussa ja toukokuussa Kokkolassa. Kalenterin tyhjentyessä seuraavaksi mahdollisuudeksi avautui Kaarinan rataultra, joka sekin oli jo kertaalleen siirretty huhtikuulta kesäkuun puoliväliin. Odotukset kisaan olivat korkealla pitkän harjoituskauden jälkeen, joten Ilmatieteenlaitoksen ennusteet ennen kisaa eivät varsinaisesti mieltä ylentäneet: elohopea kohoaisi liki 30 asteeseen, ja aurinko paistaisi läpi kisan pilvettömältä taivaalta. Alkujärkytys johti pieneen itsesäälissä pyörimiseen, on todella turhauttavaa todeta pitkän työn valuvan mahdollisesti hukkaan itsestään riippumattomista syistä. Pienen sulattelun jälkeen oli aika toimia: huoltosuunnitelmat laadittiin jääpaloineen helteestä selviämiseksi. Olin haaveillut kuudella tunnilla 80km ylittämisestä, ja päätin, että olosuhteista huolimatta tavoitteesta ei tingittäisi. Tulos tai ulos.

Kisassa 6h lähtöjä juostiin kaksi kappaletta, toinen aamulla kahdeksalta, toinen iltapäivällä kahdelta. Itse olin iltapäivälähdössä. Aamustartti olisi voinut olla helteen suhteen armollisempi, mutta kuuma kentällä oli aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Lähdön aikoihin lämpömittari näytti 29 astetta, ja itsensä kanssa joutui käymään jos jonkinlaista neuvottelua olosuhteiden vaikutusten murehtimisen poissulkemiseksi. Mutta yritti helteen unohtaa tai ei, kyllä se vaikutti suoritukseen. Alkumatkasta sykkeet huitelivat noin 25 lyöntiä normaalin yläpuolella ja jalat olivat yhtä spagettia. Ensimmäisen tunnin seurasin suunnitelma ja pidin 4.20 min/km vauhdin. Juoksusta oli kuitenkin puhti pois ja se ei vaan lähtenyt sujumaan totuttuun tapaan. Tuntui, että mennään katkeamisen rajamailla ja laaditusta suunnitelmasta oli luovuttava ja matkaa jatkettava tuntemuksen mukaan. 1.5h juoksun jälkeen huutelin huollolle, että ultrakisan ei pitäisi tuntua tässä vaiheessa tältä, vaan pitäisi olla kivaa ja helppoa. Huolestutti ja turhautti.

Puolestatoista tunnista kolmeen tuntiin matka eteni mitäänsanomattomasti. Oli vähän luovuttanut fiilis, mutta kierroksia kierrettiin parhaansa mukaan toivoen jotain helpotusta. Meillä oli viilennystä varten tyynyliinasta ommeltu jääpalapussi, joka kulki niskassa. Lisäksi käytössä oli kylmä pyyhe ja juominen oli tavallista runsaampaa. Silti tuntui, että juuri mistään ei ollut apuja. Kuitenkin 3h jälkeen olo alkoi piristyä, ja luulen, että takasuoralle langenneilla varjoilla oli osuutta asiaan. Juoksu alkoi olla melkein kivaa. Vauhti pysyi kohtalaisena, mittariin kertyi jopa joitain alle 4.40 min/km tonneja, eikä jaksaminen erityisesti huolettanut enää. Maraton täyttyi” 12 minuuttia yli kolme tunnin ja myöhemmin 50km 11 minuuttia alle neljän tunnin. Alkuperäisestä aikataulusta oltiin seitsemisen minuuttia jäljessä, mutta alkoi herätä toivo kisan pelastamisesta ja kohtalaisen tuloksen juoksemisesta.

Pikaisten laskutoimitusten jälkeen otin ensin tavoitteeksi 76km ylittämisen ja myöhemmin 77km. Matka jatkui tasaisesti tavoitetta kohti. Jos alussa tuntui, että ultran ei pitäisi tuntua tältä, niin tuntui myös lopussa. Juoksu oli suhteellisen kivaa ja helppoa, jaloissa ei ollut mitään kipuja ja henkisestikin jaksoi ihan mukavasti. Lopun lähestyessä vauhtia pystyi myös kiristämään tuntuvasti ja lopulta aika loppui 77.280km kohdalla. Helpohkosti tulleesta lopusta jäi hieman hampaankoloon: olisinko sittenkin pystynyt parempaan, jos olisin ”kärsinyt enemmän”? Turhaa jossittelua. Raja hyvin etenevän juoksun ja totaalikanttaamisen välillä on kuitenkin hiuksen hieno, ja jälkeenpäin kisan aikaisia tuntemuksia tulee vähäteltyä.

 Kuva: Petteri Jokela

Kokonaisuudessaan kisasta jäi kaksijakoiset fiilikset. Olen todella tyytyväinen siihen, että sain taisteltua kisasta vähintään kohtalaisen. Tätä kirjoittaessani hyvin valvotun yön jälkeen tunnen itseni kuitenkin kovin pettyneeksi. Tiedän, että nappijuoksulla hyvissä olosuhteissa metrejä ja ehkä kilometrejä kertyisi enemmän. Kuitenkaan jokainen juoksu ei vaan voi olla huippuonnistuminen, Sellaista urheilu on ja sen kanssa on elettävä. Toki kisasta jäi käteen myös paljon hyvää. Huolto toimi täydellisesti. Urheilujuomaa kului liki 6 litraa ilman pienintäkään vatsaongelmaa ja hiilihydraatteja upposi ongelmitta yli 50g/h. Koettua tuli myös ensimmäinen ulkona juostu rataultra, ja taas yksi uusi hieno suomalainen ultrajuoksutapahtuma. Koko kilpailuun ei mahtunut yhtään yli 5 minuuttia kestänyttä kilometriä, mikä lisäsi itseluottamusta siinä suhteessa, että totaalisakkaaminen ja hölkäksivaihto ei kuulu kiinteänä osana jokaiseen kisaan, loppuun asti on mahdollista jaksaa. Ehkä kokonaisfiilis kisasta muuttuu vielä nukkumisen jälkeen, mutta tästä joka tapauksessa jatketaan sen harvinaisen huippuonnistumisen metsästämistä tulevissa starteissa.

sunnuntai 7. helmikuuta 2021

6h mattojuoksukokeilu

Vuodenvaihteessa kilpailukalenteriin ilmeistyi helmikuun ensimmäiselle viikolle 6h hallikisa. Tapahtuma istui omaan kalenteriin täydellisesti, ja harjoittelua muutettiin kyseiseen kilpailuun tähtääväksi. Painopiste siirtyi määrä- ja voimaharjoittelusta pitkiin vauhtikestävyyslenkkeihin. Kilpailuun valmistautuessa oli toki selvää, että korona saattaa torpata tämänkin tapahtuman, niin kuin kaikki tapahtumat viime keväänä. Lopulta rajoituksien kiristyessä kokoontuminen halliin ei ollut mahdollista. Korvaavia startteja on tällä hetkellä turha etsiä, joten jotain korvaavaa oli keksittävä. Syntyi ajatus kuuden tunnin mattojuoksusta.

Mattojuoksu on ollut viimeiset vuodet mieluinen harjoitusmuoto, eikä vähiten siksi, että Etelä-Karjalassa sisätiloissa treenaaminen on talvella vähintäänkin haastavaa. Pitävällä alustalla lenkit saa toteutettua laadukkaasti, ja vammariski on pienempi. Monet kokevat mattojuoksun tylsänä, mutta itse en ole kokenut ajankuluttamista ongelmaksi. Ultrajuoksijan pitää kestää vähän pitkää aikaa, ja monesti on tullut katseltua telkkaria tai luettua kouluhommia. Pisimmit mattolenkit ovat olleet 50 km mittaisia, ja alkoi tuntua mielenkiintoiselta kokeilla, kuinka pitkälle kuudessa tunnissa pääsisi. Samalla tuli selvitettyä, että tämän harvinaisen lajin maailmanennätys on 76.4 km. Siitä muotoutui sopivankuuloinen tavoite. Virallista maailmaennätystä omasta kokeilusta ei toki voi syntyä, sillä matto pitäisi olla tarkasti kalibroitu, ja suorituksella pitäisi olla viralliset valvojat. Itsensä haastaminen ja kunnontestaaminen toki onnistuu ilman tuloksen virallistamistakin.

Juoksua lähdettiin toteuttamaan lauantaina 30.1. Edeltävänä päivänä olin soitellut salin kanssa, ja lupautunut vaihtamaan mattoa tasaisin väliajoin ylikuumenemisen välttämiseksi. Matolla kisaamisen etuna on mahdollisuus tasaiseen vauhtiin. Yleensä on haastavaa saada vauhti pidettyä alussa maltillisena, nyt mattoon voi asettaa haluamansa tahdin, tällä kertaa 4.28 min/km. Alkuvauhti oli mitoitettu siten, että 80 km olisi mahdollinen tasaisella vauhdilla. Puolivälin paikkeilla vauhtia uskalsi nostaa hieman, ja muistaakseni noin 4.22 min/km vauhdilla taitettiin iso osa loppumatkasta.

 
Ensimmäiset viisi tuntia sujuivat yllättävän hyvin. Oli tosi hauskaa, mihinkään ei koskenut, eikä oikeastaan edes väsyttänyt. Viimeinen tunti olikin sitten enemmän ultrajuoksua. Varsinaisia ongelmia ei ollut ja vauhtia ei tarvinnut hidastaa, mutta minuutit alkoivat tuntua pidemmiltä, enää ei niin hymyilyttänyt ja vähän tuli ehkä kiukuteltuakin, jos Kalle ei kuullut juomisen olevan loppu. Viimeisellä vartilla oli selvää, että 80 km ylittyy, joten loppukirin sijaan vauhtia tuli laskettu liki 40 s/km. Perustelin hidastamista sillä, että ehkä saa jonkin tovin säästettyä palautumisajassa. Vähänhän tuo ratkaisu luuseroinnin puolelle meni, mutta viimeisen 2 min loppukirin jälkeen matkaa oli mittarissa 80.4 km, joten kaikki meni kuitenkin nappiin. Juoksun keskisyke oli 155, eli aika lähellä aerobista kynnystä mentiin. Tarkat kynnykset ei tosin ole toistaiseksi tiedossa, mutta niitä on yritetty vauhtien ja tuntemusten perusteella haarukoida. Loppua kohden rasitus alkoi näkyä nousevana sykkeenä. Lopun vauhdinpudotus laski kovasti sykettä, mikä antaa ihan positiivista viestiä, että ainakin hitaammalla vauhdilla matka olisi jatkunut vielä pitkäänkin.
 

Kaiken kaikkiaan 6h matolla oli mukava kokemus. Geelit, joita meni yhteensä kuusi kappaletta, olivat koko ajan ulottuvilla, ja huoltajan ainoa tehtävä oli vaihtaa juomapulloja. Niitä piti vaihtaa aika tiuhaan, sillä kuumalla salilla juomista kului noin neljän litran verran. Lisäksi illan olosta päätellen jonkinlainen nestehukka tuli kehitettyä. Positiivista oli myös nähdä, missä mennään tässä vaiheessa kautta.Vaikka mattotulokset eivät suoraan ulkona juostuihin vertaudu, kunto tuntuu silti hyvältä. Suoritus tuli myös taputeltua pienillä vaurioilla, mikä on aina plussaa. Muutamia hiertymiä ja kipeä jalkapohja, joka oli kunnossa jo seuraavana iltana. Lisäksi paljoa ei harjoitteluaikaa tämän kokeilun takia menetetty, sillä juoksuttomia päiviä kisan jälkeen kertyi vain kolme, ja vain kuusi päivää myöhemmin sain jo hyvän vauhtikestävyystreenin kasaan.

Loppuun vielä kellon sisältöä. Kellon lisäksi sykepantakin kerää nykyään dataa, joten jokaisesta lenkistä on monennäköistä numeroa tarjolla. Mielestäni mielenkiintoista on, että näinkin pitkällä matkalla lukemat pysyvät samana loppuun saakka. Keskimäärin askelpareja tuli otettua 94 kappaletta minuutissa keskimääräisen askelpituuden ollessa 1.22 metriä. 


Toivotaan, että päästään vielä oikeitakin kisoja juoksemaan. Seuraillaan tilannetta, ja jos alkaa näyttää huonolta, keksitään jotain itse.

maanantai 16. marraskuuta 2020

Joensuu Night Run 2020

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä hölkkäiltiin perinteisesti 12h Areenaa ympäri Joensuu Night Runilla. Itselleni kyseessä oli viides startti kyseisessä tapahtumassa. 13-tuntisten yöunien jälkeen alkaa vähitellen ymmärtämään, että niin vain kisakausi 2020 saatiin päätökseen. Keväällä kilpailukalenterin tyhjentyessä äkillisesti tilanne ei näyttänyt ihan hirveän hyvältä, mutta jotenkin tästä saatiin raavittua sekä harjoituksellisesti että tuloksellisesti paras kausi ikinä.

Viikonlopun kisasta. Lähdin kisaan tavoitteena parantaa varoivaisesti viime vuoden ennätystä (~134.8 km). Viime vuotinen kisa meni mielestäni senhetkiseen kuntoon nähden reilusti ylikanttiin. Tästä syystä lähtöviivalla tuntui ensimmäistä kertaa, että tulos ei välttämättä parane edes hyvällä juoksilla ja tyytyväinen voi olla, jos pääsee edes oman ennätyksen tuntumaan. Aikataulua laatiessa minulla oli yksi selkeä periaate: 6h kohdalla mittarissa ei missään tilanteessa saa olla yli 72 km. Liikkeelle oli siis tarkoitus lähteä noin 5min/km vauhdilla, ja tulla jälkimmäinen puolisko sen minkää pääsee.

Areenaan saapuessa hermo meinasi olla vähän kireällä, kun jalkaterä keksi alkaa temppuilla. Automatka Imatralta Joensuuhun teki ilmeisesti jonkinlaisen lukon, jonka takia jalalle varaaminen oli hyvin hankalaa useamman tunnin ajan. Lopulta jalka saatiin ruksahtamaan, ja se alkoi vaikuttaa normaalilta. Lähtöviivalle päästiin siis suurinpiirtein yhtenä kappaleena.

Kisaan startattiin vajaan 80 juoksijan voimin. Näin koronavuonna osanotto oli edellisvuosia pienempää, mikä oli toki siinä mielessä hyvä, että radalla oli enemmän tilaa. Alkuvauhti tuntui helpolta, mutta maha alkoi vaivata melkein heti lähdön jälkeen. Koitin kuitenkin pysyä energiasuunnitelmassa. Kerrankin aika tuntui etenevän liian nopeasti, kun puolentunnin välein piti ottaa energiaa sisään. Itselleni epätyypillisesti jouduin pitämään myös muutaman vessatauon. Jossain olin puhunut jopa "vessarallista", mutta kierrosaikoja katsoessa koko kisaan mahtui kolme pysähdystä, joten aika paljon huonomminkin olisi voinut mennä. Vatsavaivoista johtuen energiansaanti ei ollut optimaalista, mikä varmaan osaltaan aiheutti jaksamisen heittelyä. Karkeasti laskettuna hiilihydraatteja tuli nautittua noin 49 g/h. Enempää ei olisi tällä kertaa pysynyt sisällä. Valtaosa energiasta tuli geeleistä sekä juomisista (urkkajuoma, cokis). Lisäksi kisan alkupuolella käytin Noshtin vauhtikarkkeja ja jälkipuoliskolla hunajaa. Huollon ja energian optimoinnissa riittää varmasti tekemistä vielä tulevaisuudessa. 

Kuva: Petteri Jokela

Ensimmäiseen kuuteen tuntiin matkaa taittui asettamani maksimimäärän verran, 72km. Matka taittui kivasti, mutta ei se mitään varsinaista lentoa ollut missään vaiheessa. Lihakset kipeytyivät jo parin tunnin juoksun kohdalla, vaikka yleensä saa juosta useita tunteja ilman ongelmia. Tovi puolimatkan ylittymisen jälkeen alkoi kisan hankalin vaihe. Jalka ei noussut, oksetti ja päässä heitti. Onneksi heikot hetket menee usein ohi. Kun pysyin radalla, sain kuitenkin raavittua 10 km tunnin kasaan. Kun pää alkoi taas toimia, huomasin sekä oman että Suomen ennätyksen olevan saavutettavissa, jos pystyisin etenemään hieman yli 5.30 min/km vauhdilla loppuun. Pyrin pitämään vaadittua vauhtia yllä kierros kerrallaan. Toisaalta matka eteni nopeasti selkeän tavoitteen kanssa, toisaalta tavoite teki viimeisestä neljästä tunnista henkisesti tosi raskaan. Koko ajan tiesi, ettei ole varaa ottaa huonoja kierroksia tai käydä vessassa. Jännitys jatkui ihan loppuun, ja lopulta eroa entiseen Suomen ja Pohjoismaiden ennätykseen jäi minun eduksi noin 400 m.  

Lopuksi muutama kuvaaja kisan kulusta. Juoksin tänä vuonna 1.4 km pidemmälle kuin viime vuonna. Viimevuotinen kisa oli kuitenkin onnistuneempi, ja viikonlopun kisaa kuvaisin ennemmin työvoittona. Väitän, että hyvän harjoitteluvuoden jälkeen kunto on parempi kuin vuosi sitten, mikä selittää plussan puolelle jääneen lopputuloksen. Alla olevaan kuvaan piirtelin 2019 ja 2020 kisojen kierrosajat. Tänä vuonna Ensimmäinen puolikas oli selvästi nopeampi. Eroa viimevuotiseen kertyi noin 3 km verran (69 km & 72 km). Jälkimmäisellä puoliskolla tänä vuonna matkaa kuitenkin kertyi noin kilometri vähemmän kuin vuosi sitten. Keskikierrosvauhdissa eroa vuosien välillä oli noin sekunti.

Käytin kisassa rannesykemittausta, joten saatuihin lukemiin sisältyy pietä epävarmuutta. Tällä kertaa käyrät näyttävät kuitenkin järkeviltä. Alkumatkan sykkeet olivat 150 paikkeilla. Lenkillä olen samoilla vauhdeilla saanut jopa 10 lyöntiä matalampia lukemia. Liekkö ero johtuu pelkästä jännityksestä. Koitin kuitenkin olla seuraamatta sykettä kisan aikana, koska sen korkeus alkoi hieman pelottaa. Ensimmäisen 6h lopuilla syke kohosi selkeästi, jopa yli 160 lukemiin. Tulkitsen ilmiön siten, että 5min/km vauhti alkoi käydä haastavammaksi. Jälkimmäisellä puoliskolla vauhti laski, ja sitä myöten myös syke palautui 140 ja 150 välille.

Kaiken kaikkiaan kisan jälkeinen fiilis on pienesti epätodellinen. Kun viisi vuotta sitten ylikunnon pilaamana epäonnistuneena ratajuoksijana astelin puolivahingossa Areenaan juoksemaan 12h viestijuoksua, ei kyllä käynyt mielessä että pystyisin juoksemaan 12h yhteen putkeen, ennätysten tekemisestä puhumattakaan. 
 
Kiitokset vielä kaikille tuesta, kannustuksesta, huollosta ja kisojen järjestämisestä!

tiistai 31. joulukuuta 2019

2019 - telakalta ennätyskuntoon

Vuosi 2019 oli kaksijakoinen. Epäonnistumisia, pettymyksiä ja hölmöilyä oli vähintään omiksi tarpeiksi, mutta loppujen lopuksi kausi oli paras tähän mennessä. Käteen jäi paha ylirasitustila, pieni sisäreiden repeämä, kaksi merkittävää ennätysparannusta, ennätysmäärä harjoituskilometrejä ja seuranvaihto Ultra Sisun edustajaksi.

Vuoteen 2019 mahtui paljon, niin urheilussa kuin sen ulkopuolella.

Vauhtisokeuden kautta monttuun ja takaisin ylös

Vuosi sitten asetin kaudelle 2019 kovat tavoitteet. Halusin juosta Kalevan Kisoissa 10 000 m ja kehittyä ultrajuoksijana. Lähdin tavoitteita kohti vähän turhan kovalla innolla. Treenasin yhtä aikaa sekä ratajuoksua että ultrajuoksua. Samaan viikkoon mahtui molempien lajien kovimmat erityisharjoitukset. Vajaa kolme kuukautta kaikki meni ihan nappiin, ja kunto tuntui kehittyvän. Lopulta tuli seinä vastaan. Ensiksi särkyi sisäreisi ja myöhemmin ei jaksanut enää mitään. Jalan kanssa taistellessa meni liki 1,5 kuukautta, ja ylirasitustilan havaitseminen vei kohtuuttoman kauan. Huhtikuun puolivälissä SM-puolimaraton meni täysin penkin alle, samoin kuin Joensuu Runin 10 km toukokuun puolivälissä. Ei vaan jaksanut. Toukokuun lopulla piti rikkoa Kalevan Kisojen tulosraja, mutta keskeytin 2 km jälkeen. Pistin tossut naulaan ja kävin pari viikkoa kävelylenkeillä. Saattoi ihan jonkin verran ottaa päähän, kun monen kuukauden kova treeni valui hukkaan. Montusta pääsi tällä kertaa onneksi suhteellisen helposti ylös ja loppukauden treenit jatkuivat maltillisina ja laadukkaina.

Hyvän alkukauden jälkeen haettiin vauhtia montun pohjalta.

Kolme ultraa ja reilu kolme kuukautta

Pilalle menneen alkukauden jälkeen kehkeytyi riskialtis suunnitelma. Elo-marraskuun aikana halusin juosta kolme vähintään 100 km ultraa. Kauden ensimmäiseen ultraan starttasin Helsingin Paloheinässä Masokistin Unelmassa. Odotukset olivat matalalla huonon valmistautumisen jälkeen, mutta 100 km ennätyksestä leikkautuikin pois puoli tuntia. (Kisaraportti, Masokistin Unelma)
Masokistin Unelma ja 100km ennätys oli iloinen yllätys. Kuva: Petteri Jokela
Toisessa ultrassa hyppäsin kauaksi mukavuusalueesta. Kallen toiveesta lähdettiin Nuuksion Backyard Ultralle, en oikein tiedä miksi. Kilpailumuoto oli äärimmäisen kettumainen, ja mäkinen ja maastoinen reitti ei sopinut minulle yhtään. Koko kilpailun ajan olin huolissani siitä, palautuisinko tarpeeksi nopeasti seuraavaan kilpailuun. Lopulta päätin jättää kilpailun kesken 100 km kohdalla, mikä oli varmasti järkevää, mutta henkisesti yllättävän vaikeaa. Meni toista viikkoa päästä keskeyttämisestä yli. Kauden viimeisenä kilpailuna juoksin Joensuu Night Runin, joka oli ehkä tähän asti paras juoksuni. Ennätys parani kymmenellä kilometrillä, ja tulos oikeuttaa hämmentävän korkeaan sijoitukseen tämän kauden maailman tilastoissa. (Kisaraportti, Joensuu Night Run)
 
Nuuksion Backyard Ultra oli yhtäaikaa hieno ja hirveä kokemus. Kuva: Onevision

Ennätyskilometrit, mutta liikaa suunnittelemattomia lepopäiviä

Maalis-kesäkuun rämpimisestä huolimatta vuosikilometrit ylittivät neljän tonnin rajapyykin ensimmäistä kertaa. Lisäksi vuoteen kertyi noin 800 km pyöräilyä harjoitusmielessä (työmatkapyöräilyä en laske), muutamia tunteja crosstraineria, uintia ja vesijuoksua sekä enemmän lihaskuntoharjoittelua kuin koskaan ennen. Yhden kerran kävin suksillakin. Summaillessa mennyttä vuotta yllättäväksi asiaksi nousi lepopäivien määrä. Ultrajuoksu on lajina sellainen, että lepopäiviä tulee väkisin kilpailujen ja kovimpien harjoitusten jälkeen. Vuoden kokonaislepopäivien määräksi tuli kuitenkin 70, mikä tarkoittaa, että 20% vuodesta on kulunut huilatessa. 35 päivää olen ollut joko flunssassa tai niin telakalla, ettei edes korvaavat treenit ole onnistunut. Levätä toki pitää silloin kuin lepoa tarvitsee, mutta pistää miettimään, olisiko sairasteluja pystynyt välttämään. 

Mitä jäi käteen?

Perinteisesti joka kaudesta oppii aina mitä ei ainakaan kannattaisi tehdä. Tällä kaudella opin, että ultrajuoksija voi juosta myös lyhyempiä matkoja, mutta ultrajuoksijakaan ei voi päällekkäin toteuttaa sekä ultrajuoksijan että ratajuoksijan ohjelmaa. Lisäksi sain muistutuksen siitä, että on parempi levätä ennemmin kuin myöhemmin. Loukkaantuminen on yleensä merkki liiallisesta kuormituksesta ja loukkaantuneena ei pidä ahnehtia korvaavilla harjoitteilla. Arvokkaana oppina myös se, että vaikka hommat menisivät päin seiniä, ei ole syytä antaa periksi tai yrittää ottaa menetettyjä harjoituskertoja takaisin. Maltilla ja suunnitelmallisuudella montusta voi nousta jaloilleen yllättävän nopeasti.

Järkevin tavoittein kohti uutta kautta

Ensi vuoden kilpailukalenteria on jo alettu laatimaan. Suurimpana tavoitteena on mahtua mukaan 100 km MM-joukkueeseen ja päästä kyseisessä kilpailussa tavoittelemaan lähempänä 8 h haamurajaa olevaa aikaa. Kevään ja kesän aikana juoksen luultavasti lyhyempiä kilpailuja, jotka palvelisivat 100 km ennätysparannusta, mahdollisesti 6h, maraton ja puolimaratoneja. Lyhyempiin matkoihin ei ole tarkoitus panostaa suuresti, sillä se oli virhe tälläkin kaudella. Harjoitteluun haluan löytää tasapainon, jossa pystyn treenaamaan kovaa, mutta toisaalta myös palautumaan ja kehittymään. Talven ja kevään aikana on tarkoitus kokeilla uutta rytmitystä, joka toivottavasti ehkäisee harjoittelun puuroutumista ja väsymyksen kerrytystä. Kaiken kaikkiaan, uuteen kauteen on kiva lähteä terveenä, taas vuoden kokeneempana ja ehkä himpun verran fiksumpana.