Eilen kisattiin Neulamäessä
polkujuoksu Trial Cupin kolmas osakilpailu. Ennen lähtöä sain
käydä itseni kanssa suuremman luokan henkien taiston lähtisinkö
viivalle ollenkaan, juoksisinko treeninä vai juoksisinko ihan
tosissani, niin kuin kisassa kuuluu. Toinen ääni päässä kannatti
kilpajuoksua, toinen hangoitteli vastaan kaikin keinoin. Nyt
kisatauon jälkeen kynnys kokeilla rajojaan ja sitä myöten myös
katsoa totuutta silmiin oman kunnon osalta, on korkea. Pitkän
harkinnan jälkeen päätin vielä jänistää tosi paikasta.
Kisapaikalla kuitenkin luuserimainen päätökseni kalvoi sen verran
pahasti takaraivossa, että viime hetkellä kävin vaihtamassa nimeni
kuntosarjasta kilpasarjaan.
Kisareitti oli sanalla sanoen
tuskallinen. Kuuluttaja julisti ennen starttia innoissaan korkeuseroa
5,2km matkalle kertyvän liki 100m. Kellon tullessa 18.00 juoksijat
vapautettiin harhaanjohtavasti juostavaan ja hyväpintaiseen
alamäkeen. Vajaan kilometrin kohdalla reitin todellinen luonne alkoi
paljastua. Pian juoksijoiden tie oli kivinen -niin kirjaimellisesti
kuin kuvainnollisestikin. Ajoittain oli hankalaa havaita itse polkua
kaikkien niiden kivien ja kantojen lomasta. Alamäkeä lasketellessa
meno oli hurjaa ja vaarallista. Nousuosuuden koittessa pelko
nilkkojen taittamisesta ja kaatumisesta vaihtui kärsimykseen. Jo
muutenkin vaikeakulkuiselle ja raskaalle nousulle tarjosi
lisähaastetta viimeisenkin rytmin rikkovat portaat.
Omalta kohdaltani kisa lähti hyvin
käyntiin. Juoksu tuntui hyvältä. Kaikki oli paremmin kuin hyvin
ainakin siihen asti kun sukelsimme metsän siimekseen. Polulla
juokseminen turhautti. Ohituspaikat olivat olemattomat ja huonon
alustan takia ei uskaltanut juosta niin lujaa kuin olisi tahtonut.
Silti 2km väliaika oli lähellä neljää minuuttia, olin
tyytyväinen. Olin myös aika ylpeä itsestäni kun olin kisaan
uskaltanut lähteä.
Kohta iloisuus ja tyytyväisyys
kaikkosivat. Mäki alkoi. Meno loppui kuin seinään. Olen aina ollut
aivan surkea mäkijuoksija, mutta nyt huonokuntoisena ongelma vielä
ilmeisesti nousi ihan uusille tasoille. Jalka ei noussut ja matka ei
edennyt. Mietin, millä keinolla saisin tuskan loppumaan. Muuta
mahdollisuutta en keksinyt kuin selviytyä maaliin niin ripeästi
kuin suinkin mahdollista, kesken en jättäisi. Kymmenkunta minuuttia
kiipeiltyäni ja katseltuani, kuinka kanssakilpailijat etenivät
kävellen minua nopeampaa, pääsin pois metsästä. Jäljellä oli
enää viimeinen hiekkatienpätkä, ylämäkeä sekin. Nyt sain
kuitenkin vihdoin juosta katselematta jalkojani, ja viimeisen puolen
kilometrin aikana sain vielä useamman edellämenijän ohitettua.
Tiedän, että kaikkien ulkopuolisten
silmin juoksuni oli surkeaa räpellystä. Maalileimauksen
epäonnistuminen ruokkii tätä oletusta. Aikani on tuloksissa vielä
noin 4min todellista heikompi. Silti olen itse tyytyväinen. Juoksu
oli mäkeä lukuunottamatta parasta pitkään aikaan. Kyllä tämä
tästä, ehkä.
Tarkoititko 2km väliajan olevan lähellä 8 eikä 4 minuuttia..?
VastaaPoistaLähellä kahdeksaa minuuttia, mutta vauhti n. 4min/km, juoksijat puhuvat usein väliaikoja vauhtina ilman yksiköitä =)
VastaaPoistaHerkkää kun poikaystävä korjaa ;)!
VastaaPoistaKirjoittajat yhdessä edustavat blogia, joten kommenteihinkin tapauksesta riippuen vastaa se, joka ehtii :)
Poista