Kun muut ottivat harjoitushyppyjä, minä ohjasin lasten harjoituksia. Sain hommani hoidettua juuri sopivasti ehtiäkseni kisapaikalle toteamaan, että askelmerkki on lievästi sanottuna hukassa. Myöskään vieras keppi ei osoittanut halukkuutta yhteistyöhön. Asetin aloituskorkeuden mahdollisimman alas, etsisin merkin kisan aikana.
Seiväshyppy on kuin pyörällä ajaminen, kun sen kerran oppii, sen osaa aina. Muutama alhaisen korkeuden hyppy vaikutti lupaavalta, mutta riman noustessa paketti hajosi. Tätäkin lajia pitäisi vissiin harjoitella useammin kuin viiden vuoden välein.
Tällä kertaa rima ei ehtinyt nousta 240cm korkeammalle. Vaikka kyseessä oli pelkkä leikki, huono suoritus ja etenkin haastekisan häviäminen, suututtivat ja turhauttivat. Terveyskeskukseen ei kuitenkaan jouduttu lähtemään. Vammat rajoittuivat kynsinauhan ja vanhan haavan aukeamista.
Kisa kesti kirjaimellisesti koko illan. Vaivaiset kymmenen hyppääjän voimin tapahtuma saatiin venymään yli kolmen tunnin mittaiseksi. Omien hyppyjen jälkeen keskityin täysillä toimitsijan rooliin. Pääsin hilaamaan riman hurjiin lukemiin, aina 441cm asti. Kahvitarjoilu pelasi ja ilta oli oikein mukava.
Nyt alkaa vähitellen huomata harrastaneensa vierasta lajia. Olkapäät on kipeät, kuten myös lonkankoukistajat, takareidet ja vatsalihakset, selkä on jumissa ja tämänpäiväinen lenkki oli kaikkea muuta kuin lennokas. Ehkä kyseinen tempaus oli omalla tavallaan ihan hyvä harjoituskin.
Ajatukseni juoksusta näin urheilumielessä ovat edelleen aika hämmentyneet. Toisinaan selailen innoissani kilpailukalenteria ja vetelen piikkareita jalkaan, toisinaan mietin, miksi ihmeessä vääntäydyn lenkille kerta toisensa jälkeen. Välillä juokseminen on ihanaa ja kunto tuntuu hyvältä, välillä elimistö tarjoilee toinen toistaan ihmeellisempiä kurjia tuntemuksia. Ei auta kuin koittaa olla stressaamatta ja seurata, miten tilanne etenee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti