Suomi-juoksu, ensimmäinen 100km

Toukokuista maratonia on seurannut pitkä blogihiljaisuus. Aika ja etenkin jaksaminen on ollut kortilla. Maratonin jälkeinen aika oli hankalaa. Kesti kolme viikkoa palautua niin, että pystyin juoksemaan ensimmäisen kunnollisen harjoituksen. Henkisessä palautumisessa meni jopa pidempään. Koko kesäkuu on urheilun ulkopuolellakin ollut varsinaista vuoristorataa ja tasapainoilua jaksamisen kanssa. Pahimpina hetkinä mietin, selviäisinkö Suomi-juoksun lähtöviivalle ollenkaan.

Tätä kisaa varten oli treenattu viimeiset kahdeksan kuukautta. Aika paljon olisi pitänyt tapahtua, että olisin sen jättänyt väliin. Oli tuskastuttavaa odottaa kisaa, kun suurimmaksi osaksi aikaa lepääminen oli ainoa asia, mitä kisan eteen pystyin tekemään. Touko- ja kesäkuulle kertyi paljon suunniteltua enemmän lepopäiviä, mutta ne olivat ainoa keino estää täysi katastrofi.

Vielä kilpailua edeltävänä päivänä ilmassa oli kaikki katastrofin ainekset. Kalle heräsi kuumeisena ja huonovointisena ja mietin, ehtisikö tauti hypätä minuunkin seuraavaan iltaan mennessä. Puolitoista vuorokautta kuulostelin pelonsekaisesti, onko kurkku kipeä vai ei. Lähdin kisaa edeltävänä päivänä Joensuuhun. Julistin ääneen, että ei jännitä yhtään. Hetki julistuksen jälkeen totesin, että jännittää ja vapisuttaa niin, ettei haarukka pysy kädessä. Alkaisipa kisa äkkiä, niin mikään ei ainakaan ehtisi mennä pieleen.

Kisaa edeltävä yö ja päivä sujui yli odotusten. Uni maistui niin kuin ruokakin. Lopetin syömisen noin 5h ennen starttia ja toivoin päätöksen hillitsevän vessassa ravaamista. Pari tuntia ennen lähtöä kävin hakemassa numeron ja laittamassa huoltopöydän kuntoon. Olin varannut syötäväksi muutaman suklaapatukan, sipsejä, laimennettua appelsiinimehua sekä energiajuomaa.

Edelleen jännitti, mutta eri tavalla kuin ratakisoissa. Ratakisoissa toivoi aina, että lähtöön olisi mahdollisimman pitkä aika. Nyt toivoi, että pääsisi vain matkaan. Eniten jännitti se, että tiesi kaiken menevän hyvin 50km asti. Sen jälkeen ei tiennyt, mitä tapahtuu. Jännitti myös, miten syöminen ja juominen imeytyy ja hankaavatko kengät tai vaatteet.

Kellon tullessa lauantai-iltana 18.00 100km juoksijat pääsivät matkaan. Sää oli täydellinen. Lämpötila ei ollut häiritsevän kuuma ja alun vähäinen tuuli tyyntyi illan edetessä. Kisassa kierrettiin 29 kertaa vähän yli 3,4km lenkki. Alkuun matka taittui ihan huomaamatta. Lähdin tavoittelemaan 10h aikaa, mikä tarkoittaa kuuden minuutin kilometrejä. Vauhti oli liki minuutti per kilometri kovempaa kuin oli tarkoitus. Olin myös suunnitellut pitäväni kävelypätkiä tasaisin väliajoin. Myös ne jäivät pois ja ajoittain pelotti, käyköhän tässä huonosti.

Puolimatka saavutettiin yllättävän nopeasti. Siinä vaiheessa taisin ajatella, että helppo juttu, eihän tästä ole enää pitkälti. Tuosta ajatuksesta meni noin 5km verran siihen, kun iski täysi epätoivo. Fyysisesti kaikki oli hyvin. Mihinkään ei koskenut ja syömistä ja juomista oli mennyt hyvin. Jostain vain ilmestyi henkinen epäusko koko touhuun. Itketti ja kiukutti. Huomasin, että kaikkein pahinta oli ajatella, että olisipa jo maalissa ja saisipa jo käydä nukkumaan. Ajatus tuntui tuskastuttavan kaukaiselta. Koko ajan kuitenkin tiesin, että kävi mitä kävi, maaliin juoksisin.

Vaikeuksista huolimatta matka jatkui ja vauhti pysyi ihan hyvänä. Huomasin miettiväni koko ajan, että jokainen juosten taitettu kilometri on pois niistä kilometreistä, jotka joutuu mahdollisesti kävelemään. Ja jokainen juostu kilometri on puolet nopeampi kuon kävelty kilometri, eli juoksemalla pääsisin äkimmin pois.

Taival 55 kilometristä 80 kilometriin oli ylivoimaisesti kisan vaikein, mutta onneksi Kalle saapui suoraan Imatranajosta kannustamaan. 80km kohdalla sain seuraa, mikä helpotti taivalta kovasti ainakin henkisesti. Päätin jatkaa matkaa siten, että koittaisin vaan roikkua mukana kierros kerrallaan. Jos jäisi yksin, vauhti todennäköisesti tippuisi. Matka eteni kierros kerrallaan ja jokainen 3,4km pätkä oli pois kävelystä ja lähempänä maalia. Pikkuhiljaa aloin ymmärtää, että saisin kävellä aika paljon alittaakseni tavoitteena olleen 10h.

Vähitellen matkaa maaliin oli alle 10km. Mieli alkoi olla hyvä. Ainoat fyysiset kivut alkoivat tässä vaiheessa. Molemmat jalkapohjat alkoivat kiristää. Kävi mielessä, että jos sieltä napsahtaa jotain poikki, en pääse maaliin edes kävellen. Koitin vältellä kovia alustoja ja edetä varovasti. Muutaman kilometrin jälkeen vaiva helpotti.

Pian alkoi jo viimeinen kierros. Vauhti alkoi kiriä hiljalleen ja matka taittui askel kerrallaan. Vieläkin maaliin pääseminen tuntui kovin kaukaiselta. Kun mittarissa oli 98km, uskalsin kiristää tahtia. Reippaampi juoksu tuntuikin yllättävän hyvältä. Lopussa gps kertoi vauhdin olevan 3.30min/km. Olo maalissa ei ollut edes väsynyt, vaikka matkalla oli ollut vaikeaa. Hämmentävää. Kello pysähtyi ajassa 9.10. Selvästi yli kaikkien odotusten. Jälkeen päin kuulin, että aika on myös uusi alle 22v Suomen ennätys.

Saman tien pysähtymisen jälkeen jalat löivät aivan jumiin. Kävely oli varsinaista taaperrusta. Yhtään kramppia ei kuitenkaan tullut kisan aikana tai jälkeen. Myös suihkussa käynti onnistui hyvin, eli pahoja hankautumiakaan ei tullut. Sinä yönä ei nukuttanut. Jalkoja särki ja juoksutti vessassa. Aamuyöstä oksetti ja oli nälkä yhtäaikaa.

Aamulla kauan odotettu flunssa iski. Alkuun tuli ikävä kurkkukipu, joka eteni seuraavaan päivään mennessä kuumeeksi. Harmittaa, kun nyt sairastumisen takia jäi epäselväksi, miten juoksunjälkeinen vointi parani. Toisaalta flunssa varmisti sen, että ei tehnyt mieli lähteä kokeilemaan juoksua liian aikaisin. Ensimmäisen lenkin tein viikon ja kaksi päivää kisan jälkeen. Jalat painavat vielä tonnin ja kimmoisuus on hukassa, mutta eiköhän tämä tästä. Luojan kiitos, että en ilmoittautunut parin päivän päästä juostaviin Kalevan Kisoihin.

Muistan juoksun aikana todenneeni, etten tiedä onko tämä elämäni paras vai pahin kokemus. Ehkä se kuitenkin parhaan puolelle kallistuu ja seuraavaa ultraa tekisi jo mieli. Nyt pitää siitä huolimatta malttaa. Aion pitää alkuperäisestä suunnitelmasta kiinni ja osallistua syyskuussa SM-maratonille.