Ehkä sitten ensi vuonna - SM-maraton 2017

Viime syksynä lopettelin ratajuoksua ja uhosin, että ensi syksynä juoksen SM-maratonilla. Ajatus tuntui tuolloin kaukaiselta ja ehkä vähän saavuttamattomaltakin. Tuosta asti kyseinen kisa on kuitenkin ollut tavoitteena ja unelmana. Keväällä, kun rikoin SM-maratonin tulosrajan, tavoite tuli askeleen lähemmäksi. Kesällä treenatessani 100km juoksuun, koitin koko ajan pitää maratonkuntoa yllä ja heinäkuun alussa keskittyminen siirtyi kokonaan SM-maratonille. Viimeiset kaksi kisaa edeltävää viikkoa tein parhaan osaamiseni mukaan, lepäsin hyvin, söin hyvin ja koitin välttää sairastumista kaikin keinoin.

Kaikesta huolimatta eilen sain huomata, miten pienten asioiden takia kuukausien työ voi valua aivan hukkaan. Kisaa edeltävänä aamuna heräsin nenä tukossa. Ajattelin, että ei tässä mitään, ehkä elimistö vaan reagoin jännitykseen. Koko päivän olo oli alavireinen, nenä oli tukossa, ääni paineessa ja palelsi. Koitin olla miettimättä tilannetta ja sitä, että kaikki katastrofin ainekset olivat ilmassa, en välttämättä pääsisi starttaamaan ollenkaan. Kisa-aamuna olo ei ollut heilahtanut kumpaankaan suuntaan. Elättelin edelleen toivoa normaalista juoksusta.

Kisapaikalla fiilis oli vielä ihan hyvä. Omalla nimellä varustettu numerolappu nauratti ja nosti mielialaa. Seuraavaksi geelit ja juomat juoksijoiden omien juomien laatikoihin ja verkkalenkille. Vielä verryttelyssäkään en pystynyt sanomaan, mitä kisa toisi tullessaan. Toisaalta tuntui helpolta juosta reipastakin vauhtia, toisaalta henki ei oikein kulkenut ja oli pöhnäinen olo. Eiköhän seuraavan kolmen tunnin aikana selviä, onko sairas vai ei.

Lähdön lähestyessä SM-maratoonarit ryhmittyivät eturiviin. Startin tapahtuessa Finlandia-hymnin tahtiin, eturivin paikka siivitti hieman turhan kovaan alkuvauhtiin. Ensimmäinen kilometri taittui noin ajassa 3.50, 25s tavoitetta kovempaa. Ymmärsin onneksi hyvissä ajoin himmata omaa vauhtia. Ensimmäiset pari kilometriä sujuivat ihan kivasti tukkoisuudesta huolimatta. Taitoin noin puolet 10,5km mittaisesta lenkistä neljännen sijan paikkeilla.

Vähitellen olo alkoi hiipua. Porukkaa lappoi ohi tasaiseen tahtiin. Jokaisen ohituksen kohdalla mietin, että nyt tuohon perään. Jotenkin alat eivät totelleet ja vauhti ei kiihtynyt yhtään. Tai pysynyt edes samana. Noin seitsämän kilometrin kohdalla huomasin tekeväni kuolemaa ylämäessä reitillä, jossa ei edes ole mäkiä. Alkoi tuntua, että nyt ei ole kaikki hyvin. Pian myös räkäinen hengitys sanoi yhteistyösopimuksen irti. Vinguin kuin pieni sika, ja mietin pääsenkö ensimmäisen kierroksen loppuun ennen kuin joku katsoja nappaa minut pois reitiltä turvallisuussyistä.

Pääsin kierroksen loppuun. 10km väliaika oli 42.30, mihin olen erittäin tyytyvinen. Kunto ei voi olla huono, jos 10km taittuu tuota vauhtia helposti, vaikka kaikki onkin pielessä. Mietin sitä, että maraton on pitkä matka ja jos välillä tuntuu pahalta, voi olo vielä parantua. Aloin kuitenkin tulla siihen tulokseen, että jos paha olo johtuu flunssasta, tuskin tauti tulee selättymään matkan aikana. Nyt alkoi olla kyse lähinnä terveydellä leikkimisestä. Jos juoksisin koko maratonin kipeänä, seurauksena olisi pahimmassa tapauksessa vakavakin sairaus ja parhaimmassakin tapauksessa pitkittynyt palautuminen. Pitkittyneen palautumisen takia jäisivät seuraavatkin kisat väliin.

Toiselle kierrokselle lähtiessä Kalle huusi minulle, että koita vaan jatkaa. Kommentti suututti niin paljon, että jouduin myöntämään itselleni, että olin odottanut lupaa keskeyttää. 3km päässä olisi hyvä paikka jättää leikki kesken, tekisin päätökseni siihen mennessä. Kun 14km väliaikapaikka saapui, olin tullut siihen tulokseen, että jos juoksen maaliin, jään vähintään 30min ennätyksestä ja olen kisan viimeinen. Noiden asioiden takia ei kannata vaarantaa terveyttä tai tulevia kisoja. Oli helppoa todeta, että eiköhän tämä ollut tässä.

Kisan jälkeen fiilikset olivat kaksijakoiset. Toisaalta tiesin, että mitään en olisi voinut tehdä toisin, toisaalta harmitti niin paljon, että kaikki työ oli valunut hukkaan. Seuraavat pari viikkoa olin budjetoinut maratonista palautumiseen, nyt en tiedä, mitä tekisin. Haluaisin etsiä tälle syksylle vielä jonkun kilpailun, jossa pystyisin ulosmittaamaan kuntoni, jonka tidän olevan parempi kuin ikinä. Onneksi omaa keskeyttämistä hieman helpottaa, että en ollut asian kanssa yksin. Liki 60% kisan osanottajista jouti ottamaan numerolapun pois ennenaikaisesti.

Ensi vuonna SM-maraton juostaan Lappeenrannassa. Kunhan tauti tulee selätetyksi ja saa itsensä kasattua, alkaa treenaus kohti noita kotikisoja. Siellä minä vielä näytän.