100 km MM-kisat, Sveti Martin

Viikonloppuna juostiin Kroatian Sveti Martinissa 100 km maailmanmestaruuskilpailut, jotka olivat itselleni kauden päätavoite. Valmistautuminen kisaan sujui hyvin ja tarkoituksena oli juosta ennätys  ja alittaa yhdeksän tuntia. Kesän meni treenien suhteen hyvin ja uskoin olevani ehkä parhaassa kunnossa ikinä. 1,5 kk ennen MM-kisoja juoksin valmistavana treeninä Suomi-juoksussa 60 km, joka meni suunnitelmien mukaan. Pari viikkoa ennen Kroatiaan lähtöä keskityin lepäämään ja välttelemään flunssia. Kisapaikalle pääsinkin viime torstaina täysin terveenä.

 

Kuva: Sami Vaskola

Kisa-aamuna sain kuitenkin huomata, että kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan. Heräsin kolmelta oksettavaan oloon ja mahakipuun. Olin ilmeisesti syönyt illalla jotain sopimatonta, en kyllä keksi mitä. Aamupalalla en meinannut saada mitään alas, mutta toivoin, että tuntemukset olisivat ohi meneviä ja juoksu onnistuisi. Vielä lähtöviivalla olo oli aika toivoton. Joukkuekaverit syöttivät minulle imodiumia, jolla mahan toivottiin rauhoittuvan.

 

Ensimmäiset 30 km taittuivat reippaasti ennätystahdissa. Juoksin sovitusti yhdessä Sannan kanssa, sillä suunnitelmat alkuvauhdin suhteen olivat samat. Porukalla matka tuntui taittuvan mukavammin. Hyvästä vauhdista huolimatta maha oli edelleen tosi kipeä enkä saanut tankattua mitään energiaa. Tiesin, että siitä tulisi myöhemmässä vaiheessa kisaa ongelma.

30 km kohdalla aloitin loppukisan kestävän vessarallin ja jouduin jatkamaan matkaa yksin Sannan karatessa. Aloin ymmärtää, että tänään en pystyisi ennätyksiä juoksemaan. Mietin hetken keskeyttämistä ja sitä että aikaisessa vaiheessa keskeyttämällä ehtisin palautua kahden viikon päästä juostavaan SM-maratoniin, jossa olisi mahdollista paikata pettymystä meneillään olevasta kisasta. Päätin kuitenkin jatkaa ja laskin, että ehdin aikarajan (12h) puitteissa maaliin, vaikka maha pakottaisi kävelemään pitkiäkin pätkiä.

 

Siitä se matka lähti taas pikkuhiljaa etenemään. En ollut ainoa, jolla oli vaikeuksia. Reitti oli 100 km kisaksi todella mäkinen, tasaista pätkää ei ollut laisinkaan. Ylä- ja alamäet kipeyttivät jalat nopeasti. Myös päivällä hellelukemiin kirinyt sää verotti osansa. Ambulanssit ajelivat ympäriinsä 7,5 km mittaista kierrosta. Itse en hellettä juuri huomannut, kun suurempiakin ongelmia oli.

 

Loppumatkasta ei hirveästi kerrottavaa jäänyt. Matka eteni välillä erittäin hyvin, välillä vatsavaivoja ihmetellen. Lopulta maali koitti ja kellot pysähtyivät vajaan tunnin verran ennätystäni huonompaan aikaan. Pitäisi varmaan olla pettynyt, kun vuoden kova treenaus on tavallaan valunut hukkaan, mutta kuitenkin olen tosi tyytyväinen, että pääsin maaliin. Erilaiset ongelmat valitettavasti kuuluvat tähän lajiin ja kymmentuntisen taivalluksen aikana pettymyksen ehtii käsitellä aika hyvin.

 

Kokonaisuudessaan kisat olivat hieno kokemus. Liki 400 ultrajuoksijaa asuivat pitkän viikonlopun samassa pikkukylässä ja kun seitsemältä aamulla katsoi ikkunasta ulos, näki kymmeniä aamulenkkeilijöitä. Suomen joukkueen yhteishenki oli hieno. Toisia kannustettiin kesken kisan ja oman juoksun jälkeen jaksettiin olla ottamassa muita vastaan maaliin. Myös Suomen huolto oli korvaamaton apu kisan aikana. Oli myös hienoa päästä seuraamaan, kuinka lajin huiput toimivat kisan aikana. Pelkästään huollosta jäi monta oppia hyödynnettäväksi omiin seuraaviin kisoihin. Noita oppeja pääsee toivottavasti kokeilemaan seuraavan kerran parin kuukauden päästä Joensuu Night Runilla.