200km pyöräily - Perjantain pitkälenkki

Puolenpäivänaikaan perjantaina pyöräilyryhmä huolsi itsensä ja pyörät. Suunnaksi pohjoinen reitille Imatra - Museotie (3981&3991) - Simpele - Särkisalmi - Särkilahdentie (4063) - Ruokolahti - Imatra. Matkaan lähdettiin auringonpaisteessa, mutta kahden tunnin jälkeen tienpinta oli jo kostea. Vastaan tullut lammas lenkillä ja talutusnuorassa nauratti kaksikkoa ja matka jatkui. Ensimmäiselle ruokatauolle pysähdyttiin 57km kohdalla.

Pirjon Kipsalla Simpeleen keskustassa tilattiin ja syötiin hyvällä ruokahalulla makkaraperunat kaikilla mausteilla. Suosittelemme vahvasti! Samalla otettiin kuva turvavärisissä Blogipaidoissa etenevästä kaksikosta. Matka jatkui nopean pysähdyksen jälkeen kohti kääntöpaikkaa Särkisalmea.

Kioskiyrittäjä kuvasi mielellään ja kyseli olisimmeko matkalla yötä. Tosi nössöä olisi semmoinen.

Simpele - Parikkala -välillä  kaatosade kasteli pyöräilijäkaksikon. Särkisalmen ABC:lla 82km mittarissa pidettiin pidempi ruokahuoltotauko. Kastuneet pyöräilijät valtasivat pöydän, ja riisuivat kengät sukkineen kuivamaan. Märät jalanjäljet risteilivät huoltoaseman lattialla päätyen aina nurkkapöytään. Tunnissa mahat oltiin saatu täyteen, varusteet hieman kuivemmiksi ja juomapullot täytettyä.

Matkaa jatkettiin 14-tietä kohti Punkaharjua. Tauon jälkeen ensimmäiset 10 minuuttia oli ajettava niin kovaa kuin kykeni, pyöräiljät olivat kylmissään verenkierron keskittyessä vatsan seudulle. Saavuimme lopulta Särkilahden risteykseen, josta käännyttiin kotia kohti myötätuuleen. Pyörät kulkivat erinomaisen hyvin Kallen vetäessä mukavaa matkavauhtia 25-30km/h ja Satun peesatessa aina 120km kohdalle asti, jossa pidettiin viiden minuutin patukkatauko.

Satun ABC:lta asti vaivannut epätoivo alkoi hellittää hieman tauon kohdalla, mutta vain hetkellisesti tehden paluun taas mittarin näyttäessä 140km. Tässä vaiheessa ongelma ei ollut enää kylmyys ja märkyys, kaunis syysilta helli pyöräilijöitä. Vaihtelevan reitin mäet alkoivat olla myrkkyä vain selkeästi lyhyempiä lenkkejä pyöräilleen Satun reisille. Matka kuitenkin jatkui ajoittaisista heikoista hetkistä huolimatta.

Kaksikko eteni hyvää vauhtia ajaen ainoasta risteyksestä suoraan, vaikka olisi pitänyt kääntyä oikealle. Molemmissa tapauksissa suunta oli kuitenkin oikea. Tässä vaiheessa alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen olimme päättäneet ajaa 200km täyteen. Jatkoimme sakkolenkille Ruokolahden suuntaan, jonka läpi oli alun perin tarkoitus ajaa. Pidimme Rasilan S-marketilla vielä viimeisen energiatankkaustauon. Kalle jatkoi Coca-Colan ja Satu pähkinöiden voimalla.

Kalle piti edelleen yllä hyvää matkavauhtia ja Satu otti kaiken irti peesihyödystä, näin kaksikko eteni mahdollisimman nopeasti. Stora Enso näyttäytyi Patotieltä kaikessa teollisen vallankumouksen kauneudessaan yövalaistuksessa. Patotien mäki oli Satun viimeinen koettelemus, mutta pyörästä löytyi vielä tarpeeksi pieni välitys mäen lakipisteen tavoittamiseksi.

Retkellä oli enää voittamista. Ajoimme vielä kierroksen Imatran katuja mittarin rullatessa kolmannelle sadalle. Juokseva aika pysähdyksineen kulki muutaman minuutin yli 10h. ABC:n liian pitkä pysähdys maksoi 10h alituksen, siinä ei enää tarjoilijan kova pahoittelu henkilökunnan puutteesta auta. Anteeksiantamatonta. Neljään pysähdykseen käytettiin yhteensä reilut puolitoistatuntia, jolloin ajoajaksi tulee luonnollisesti 8h 30min. Ajonaikaiseksi keskituntinopeudeksi asettui Ojalan laskuopin mukaan siis 23,5km/h. Pysähdyksineen jäätiin juuri karvaa vaille 20km/h.

Satu ja Kiantti takaisin lähtöpisteessä

Molemmat pyörät ja pyöräilijät jaksoivat matkan rasitukset

Toimituksen huomio - Kammet pyörivät niin mukavasti, ettei takaisintulomatkalta ikuistettu kuvia. Satu kertoi reitin olleen hirrveän kiva, vaikkakin vaihtelevan mäkinen, ja suosittelee kaikille pyöräilijöille. 

Jiri Karjalaisen ja Alisa Vainion tunnelmia Kotkan 16-17 SM-kisoista

Jiri innostui kirjoittamaan:

Pidin treenitauon Kalevan kisojen jälkeen ennen oman sarjan (17v) SM-kisoja. Lihakset oli Kotkaan lähtiessä kilpailukuntoiset, eikä mitään suurempia jumeja jaloissa ollut. Juoksutuntuma oli ollut treeneissä hyvä niin radalla kun maantielläkin. Torstai iltapäivästä tultiin Kotkaan, kävin lenkillä ja kenttää tuli myös muutamalla rullauksella kokeiltua. 

Eka startti oli perjantaina 3000 metriä. Ensimmäisen kierroksen juoksin vetämään lähteneen pojan perässä, mutta sitten vauhti hieman hiipui ja menin kärkeen. Ensimmäinen kilometri oli 3.00 ja kahden kilometrin väliaika 5.57. Meno oli tahmeaa ja vauhti ryskyttävää. Helppoa ja rentoa kovaa matkavauhtia en saanut pidettyä yllä. Vajaa kilometri ennen maalia Robin siirtyi kärkeen. Yritin mennä kärkeen nopealla rytminvaihdolla 600 m ja 450 m ennen maalia. En päässyt ohi ja vauhtia tuli kokoajan lisää. Viimeisen kierroksen alkaessa Robin kiristi tahtia lisää ja oma kulku ei siihen enää riittänyt. 

Lauantaina oli 2000 metrin esteet. Ensimmäisen kilometri meni tasan kolmeen minuuttiin ja muut kilpailijat tulivat yllättävän lähellä takana. Aloitus oli hieman kovempi kuin mitä olin ajatellut, joten vauhtia piti hieman keventää ja tarkkailla tilannetta. En päästänyt seuraavaa juoksijaa missään vaiheessa aivan kantaan kiinni ja pidin sen asetelman maaliin saakka. Juoksu tuntui jo paremmalta ja esteet meni ongelmitta yli. Mikko otti samassa startissa hopeaa ja sai ensimmäisen SM mitalin, mukavaa oli nähdä kaverin onnistuminen tärkeässä kisassa. 

Kahden startin jälkeen erityisesti pohkeet oli kireät ratajuoksusta, mutta se ei sunnuntain tonnivitosta haitannut. Matkaan lähdettiin rauhassa ja juoksin ryhmän mukana sijoilla 2-4 700 metriin asti, jonka jälkeen kiristin vauhtia selkeästi. Askel tuntui suhteellisen vetävältä eikä edellispäivien kisat painaneet merkittävästi jaloissa. Alle 150 metriä ennen maalia askelrytmi meni hieman sekaisin ja kiriin oli hankalampi lähteä, hopeaa tuli. Pettynyt ja osittain turhautunut sekä äreä olo oli kisan jälkeen. Tavoite viikonlopulta oli useampi kuin yksi mestaruus, enkä siihen näissä kisoissa päässyt. Pitkä kausi on kuitenkin mennyt kokonaisuudessa hyvin ja siihen olen tyytyväinen. Seuraavat kisat on nuorten Ruotsi-ottelusta 2000 m esteet ja 1500 m.

Jirillä on ehdottoman komea paita

Alisa Vainio voitti mestaruudet sekä 3000m sileän että 2000m estejuoksun N17 sarjassa. Vainio juoksi soolona molempien matkojen mestaruuksiin. Vaikka Alisa nousi korkeimmalle korokkeelle ei hän ollut ollut tyytyväinen. Kisojen virallisella Twitter tilillä todettiin pyhänä Alisalla olevan mahdollisuus tulla triplamestariksi. Haave kaatui kuitenkin naisten 1500m kilpailuun, jossa Alisa otti pronssia ajalla 4.43,47 Nelli Nordlundin voittaessa ennätyksellään 4.39,32.

"En ole yhtään tyytyväinen, koska en saanut itsestäni mitään irti, vaikka tarvetta kovempaan vauhtiin ei ollut , mestaruuden saamiseksi. Juoksu ei tuntunut eteenpäin vievältä! Tosin 3000m ja 2000ej sain vetää täysin soolona kovaan vastatuuleen. Kivaa oli kun näki paljon tuttuja, mutta näin jälkeen päin jäi todella paljon hampaan koloon." - Alisa Vainio toteaa Blogin toimitukselle.

Toimituksen saamien luotettavien tietojen mukaan kilpailuja edeltävä harjoitusviikko oli määrällisesti kova tähdäten tyttöjen- ja poikien Suomi-Ruotsi -maaotteluun. Alisa juoksee maaottelussa 3000m ja 2000m ej.

Alisa ja tuleva lenkkikaveri

Nuorten SM:t

Tänä viikonloppuna on kisattu nuorten SM:iä niin Kotkassa kuin Raisiossakin. Kotkassa liekeissä ovat olleet 16-17-vuotiaat, Raisiossa 14 ja 15-sarjoihin mahtuvat urheilijat. Näitä kisoja aktiivisesti LIVE-tulospalvelun kautta seuranneena kypsyi ajatus tehdä pieni katsaus omaan historiaani syksyisissä nuorten SM-kilpailuissa.

Osallistumisoikeuden SM:iin saa saavuttaessaan 14 vuoden iän. 14-vuotiaasta asti olen näissä kilpailuissa joka syksy viivalla ollut. Suomenmestaruuskilpailut ovat luonnollisesti ne kisat, joihin koko kausi periaatteessa tähdätään. Itselläni kisat ovat kuitenkin menneet vuosi toisensa jälkeen penkin alle tai olleet erilaisten vaikeuksien sävyttämiä.

Ensimmäisiin SM:iini otin osaa vuonna 2010. Mitaleista taisteltiin tuolloin Helsingissä perinteisellä Eläintarhan kentällä. Lajivalikoimani oli varsin erikoinen. Perjantaina kisasin seiväshypyn suomenmestaruudesta, sunnuntaina olin 2000m lähtöviivalla.

Seipääseen lähdin tilastokärkenä, ja näin ollen myös ennakkosuosikkina. Hyppy oli kuitenkin selittämättömästi aivan hukassa. Meinasin tipahtaa pois pelistä ihan alkukorkeuksissa. Tunnelmat olivat aika epätoivoiset. Kisa kesti kauan, ja minulle kertyi hyppyjä peräti 18. Jotenkin sain itseni kasattua ja otin hopeaa ennätystuloksellani.

Sunnuntaina oli vuorossa 2000m. Kisassa oli mukana 24 juoksijaa. Juoksin kovemmassa erässä ja minulla oli täydet mahdollisuudet hyvään sijoitukseen. Juoksuni oli kuitenkin täysi floppi. Jäin puoli minuuttia kauden parhaastani ja olin eräni viimeinen. En vieläkään osaa selittää tapahtunuttu. En väsynyt fyysisesti ollenkaan, pää vaan oli jotenkin sitä mieltä, että miksi kiusata itseään juoksemalla yhtään kovempaa, jännää.

Vuotta myöhemmin kisattiin Varkaudessa. Minulla on taipumus sairastua flunssaan vuosi toisensa jälkeen elokuun puolenvälin paikkeilla. Sairas olen nyt ja sairas olin Varkauden kisojenkin aikaan. Pettymys oli suuri, kun huomasi tulleensa flunssaan juuri ennen kisoja, joita oli koko vuoden odottanut. Silti en kisoja väliin raaskinut jättää. Lajivalikoima oli edellisvuoden kaltainen, seiväs+2000m.

Seiväskisaan lähteminen oli epävarmaa. En muista, olinko peräti lievästi kuumeessa. Hyppääminen oli voimatonta eikä kulkenut. Mitalinkiilto silmissä olin kisaan lähtenyt, mutta toivottu mitali vaihtui pettymyksekseni viidenteen sijaan. Kisassa oli 15 tyttöä mukana, joten sitä vasten katsottuna sijoitus oli ihan kohtalainen.

Vaikka en kahden päivän päästäkään ihan täysissä voimissani ollutkaan, starttasin kahdelletonnille. Olin juoksussa pitkään kiinni neljännessä sijassa, mutta maaliaedeltävällä takasuoralla jouduin päästämään neljän juoksijan ryhmän ohitse. Sijoitus lopulta kahdeksas, ja aika ihan omalle tasolleni. Ihan ok juoksu, mutta vähän olin pettynyt.

2012 kisat olivat Espoon Leppävaarassa. Kisat olivat ehdottomasti tähän mennessä mieleenpainuneimmat, onnistuneimmat ja parhaat kisani. Tämä siitäkin huolimatta, että olin koko kolme päivää jälleen kipeänä. Joka päivä jouduin viimeiseen asti miettimään osallistunko vai en. Uskon olleeni aika kuumeinen, en vaan uskaltanut kuumemittariin koskea, uskottelin olevani terve.

Perjantain lajini oli 3000m. Olo oli aika voimaton ja ennen juoksua pelkäsin taas floppaavani. Juoksu oli hidasvauhtinen, ja taitoin matkaa kärjen tuntumassa. Viimeisen 200m alkaessa tipahdin kuudenneksi ja ajattelin juoksun olleen siinä. Loppusuorasta en juurikaan muista, mutta jostain vissiin vielä voimia lyösin. Maalissa kyselin hämmentyneenä useaan kertaa monesko olin. Lopulta uskoin ottaneeni hopeaa.

Seuraava päivä oli tarkoitus aloittaa 800m alkuerillä ja jatkaa 1500m esteillä. Loppuun asti sai jännittää, onko juoksijoita riittävästi alkueriin. Varmistaneita tuli tasan 12, suurin mahdollinen määrä, jolla juostaan ainoastaan finaali. Kyseiselle päivälle ei jäänyt siis kuin kisojen päämatkani, estejuoksu. Lähtiessä olo oli tosi epävarma, mutta juoksusta tulikin urani tähän mennessä paras. Kisa ratkesi oikeastaan viimeisellä takakaarteen esteellä. Otin kultaa, sivutuotteena syntyi sekä oma että piirinennätys.

Viimeiselle kisapäivälle jäi huonoin lajini, 800m, johon sai lähteä täysin paineettomasti katsomaan, mihin siinä pystyy. Mitään odotuksia ei ollut. Ihmetyksekseni kuitenkin juoksin kolmipäiväisen rupeaman päätteeksi, edelleenkin sairaana, ennätykseni. Se riitti täydentämään värisuoran himmeimmällä mitalilla. Viikonloppu ylitti hurjimmatkin odotukset.

Viimeksi olen nuorten SM:issä kisannut viime syksynä Turussa. Kisat olivat täysi katastrofi. Ylikunto oli pahasti päällä ja jalkapohja vahvasti teipattu. Nimeni löytyi lähtölistasta jälleen kolmesta tarjollaolevasta kestävyysjuoksumatkasta jokaiselta.

Ensimmäinen matka oli perinteisesti 3000m. En jaksanut oikein verkata. Olo oli hirveä. Päätin kuitenkin startata. En jaksanut yhtään. En pysynyt edes alussa mukana, vaikka vauhti ei päätä huimannut. Jälkeenpäin ajateltuna olisi ollut ehkä fiksua keskeyttää. Tämä ei kuitenkaan käynyt laatuun. Turkuun asti oli kisaamaan tultu, minähän tulisin maaliin vaikka konttaamalla! Melkein konttaukseksi suorituksen voi laskea, aikani 11.19 jää ennätyksestäni liki minuutin.

Olisin toisaalta halunnut jättää kisat kesken yhden esiintymisen jälkeen. Seuraavana päivänä oli kuitenkin lempilajini, esteiden, vuoro. Halusin vielä yrittää. Menin kisapaikalle ja verkkasin normaalisti. Surkeantuntuisen verkan jälkeen päätin jättää juoksematta. Minulle kuitenkin koitettiin uskotella, että ei ole mitään hävittävää. Kohta löysin itseni Call in -teltasta. Itse juoksu oli edeltävän päivän toisinto, ei mihinkään. Juoksun jälkeen hämmensi ja itketti. Jätin seuraavan päivän kasin väliin.

Tämänvuotiset, Huittisissa järjestetyt, kilpailut olivat ensimmäiset minulta väliin jääneet. Ensi vuonna toivottavasti palaan ylikunnottomana, vammattomana ja ennen kaikkea flunssattomana!

Pyöräily alkaa luonnistua

Olen pyöräillyt nyt tasan kaksiviikkoa, forthnight kansainvälisellä termistöllä. Lenkit ovat olleet vaihtelevia niin tempoltaan kuin pituudeltaankin. Kaksi kertaa matkaa on kertynyt satanen, jälkimmäiselle lenkille mahtui jopa ruokatauko Lappeenrannan McDonaldsissa. Toisaalta takana on kova vauhtikestävyyslenkki otsalampun valaistessa kaupungin autioita katuja. Yhteensä kammet ovat pyörineet n. 600km. Täysin tunteen, kelin ja aikataulujen mukaan.

Mobiilisovelluksen tarjouksella - ilmeinen juoma ja kaksi hampurilaista yhden hintaan

Energiat loppuivat salakavalasti. Keskiviikkona pidin täyden lepopäivän, lähinnä makasin ja söin. Torstaina kevyesti 45km ja tänään samanverran reippaasti hakien välillä temporytmiä. Kotona mittari ehdotti keskinopeudeksi 28.5 km/h. Pyöräily alkaa siis luonnistua vähitellen. Ahaa-elämykset droppitangon otteista ovat tuoneet lisää vauhtia. Mies jopa hetkellisesti taipuu pyöränpäällä oikeaan asentoo kädet koukussa joko kahvoilta tai alaotteelta.

Pyöräilykulttuuri tulee vähitellen tutuksi ryhmäajon perusteista vaaranpaikkoihin. Pyörätiellä risteykset näkee huonosti, eivätkä muut tienkäyttäjät osaa arvioida pyöräilijän nopeutta. Ajoradalla pyöräilijää puolestaan katsotaan kuin toisenluokan kansalaista. Valitettavan usein unohtuu tasavertaisuus. Nopeusrajoituksen tai tilanteenmukainen vauhti ei riitä, eikä oikealta tulevaa pyöräilijää väistetä, vaikka huomiovärisessä paidassa hänet varmasti näkee. On oltava erityisen tarkkana.

Kunnon kasvaessa edes lieveilmiöt eivät pyyhi hymyä huulilta. Pyöräkin toimii ajatuksen lailla. Runko on 56cm vaakaputkella täsmälleen oikeankokoinen. Vaihdevipujen suunta iskostuu lihasmuistiin ja ketju siirtyy Ultegra-vaihtajilla välittömästi oikealle rattaalle. Kun edessä on 46-36 ja takana 12-30 välitykset, niin huonokuntoinenkin saa nauttia vauhdista. Etupyörän ollessa takapyörää korkeammalla löytyy aina tarpeeksi pieni välitys, toisaalta jo kolmessakympissä saa käyttöönsä ison keskiön ja vauhti kiihtyy.

Italialaisessa kaunottaressa Olmossa on sitä oikeaa fiilistä. Uuden pyörän valinta on erittäin onnistunut, sillä Feltillä pääsee samaan tunteeseen. Harrastusvälineiden hyvyys piilee hauskuudessa ja innostavuudessa, jota ei kuitenkaan saavuteta toimintavarmuuden kustannuksella. Ketju pyörii hyvillä mielin.

Kuulumiset lyhyesti

Syksy on saapunut. Kaikki on niin kuin lähes joka syksy. Koulu on alkanut aamutreeneineen ja tuoden mukanaan ikävän syysflunssan.

Urheilu on siis taas hetkellisesti flunssan takia jäissä. Viime päivien teema on ollut lähinnä ”kuumallamehullakuntoon”.Taktiikka on kyllä selvästi toiminut, ja ehkä tässä kohta ollaan taas elävien kirjoissa, hyvä niin.

Ehkä nyt joutaa vähän sairastamaan. Viime viikko sujui harjoituksellisesti hyvin. Kilometrejä kertyi edeltäviin viikkoihin nähden selkeästi nousujohteisesti, mutta kuitenkin maltillisesti. Pari reippaampaakin treeniä sain mukavasti tehtyä.

Alku viikosta juoksu tuntui tosi hyvälle. Viikonlopun koittaessa voimat olivat loppu ja olo kurja. Vähän jo ehdin pelästyä, mutta helpotuksekseni pian nousi kuume. Kaikki johtuikin vain flunssasta. Nyt rauhassa tauti pois ja uuteen nousuun!

Posti toi maanantaina mukanaan kivan yllätyksen. Blogin hengessä tilatut urheilupaidat saavuttivat omistajansa. Paitatilausta suunnitellessa paitojen väri oli saman tien selvillä, pakko olla neonkeltaiset. Rintaan haluttiin Blogin nimestä juurensa juontanut teksti, "Running is a mentalsport #INSANE" Nyt kelpaa Blogin kaksikon sekä muutaman muun onnellisen treenailla uusissa paidoissa!

Asiaa elokuvasta ja urheilusta

Katsoin hiljattain Pantani:The Accidental Death Of a Cyclist -elokuvan. Tarina nousi uudelleen mieleeni Zurichin EM-kisoista ja Satun kirjoituksesta. Mielestäni on surullista kuinka urheilun kauneus on unohdettu. Harmistutaan suomalaisten urheilijoiden suorituksista ja julistetaan pettymyksen antaessa periksi urheilu kuolleeksi. Suuri yleisö on erkaantunut urheilun maailmasta, ja samalla käsitykset ovat vääristyneet.

Pantani voitti urallaan Giro d' Italian ja Tour de Francen samana vuonna 1998. Yksi urheilun suurimmista mahdollisista saavutuksista. Häntä ei kuitenkaan muisteta uransa epäilemättä suurimmasta voitosta. Pantanista puhuessa tuodaan esiin hänen periksiantamaton luonteensa, uskomattomasta kyvystä nousta vuoria ja ennen kaikkea elävistä suorituksistaan.

Hein Ciere CC

Elokuvassa tuodaan esille vastakkainasettelu tunteen ja laskelmien välillä. Urheilun kuuluu olla täynnä tunnetta. Halu voittaa on vahvempi, kuin loppuunsa hiottu tekniikka. Pantani eli vain yhden asian tähden. Hän halusi voittaan pahimman kilpakumppaninsa, oman parhaan kaverinsa. Taistelu itseään vastaan teki hänestä maailman ylivoimaisimman urheilijan.

Ylivoimaisuus, kuten Zurichissä, loi voittajaa vihaavia ihmisiä. Pantanilta, kuten myös Mekhissiltä, riistettiin mahdollisuus voittaa. Pantani menetti elämänsä ainoan tarkoituksen. Hän sulkeutui yksin huoneeseensa päällään likaiset vaatteet ja jalassaan vain toinen aamutohveli. Eräänä päivänä hän veti ylleen keltaisen pyöräilypaitansa ja lähti kuin auringonnousu harjoituslenkille uutta intoa täynnä. Hyvin nopeasti Pantani tuli takaisin ja istui itkien talonsa rappusille. Ohiajaneista autoista huudettiin mene kotiisi.

Pantani tuli vielä takaisin. Henkisesti murskattu ihminen ei kuitenkaan ollut enää entisensä. Marco oli hyväksynyt kohtalonsa. Hän kertoi kuinka jokaisella ihmisellä on suuri mahdollisuus vaikuttaa kohtaloonsa, mutta jos omat toiveemme eivät kohtaa muiden toiveiden kanssa, löytyy aina ihmisiä ketkä haluavat satuttaa.

Toistaiseksi tuntemattomasta syystä Marco Pantani kuoli yksin hotellihuoneeseensa ystävänpäivänä 2004. Ystävänpäivän aamuna läheisen ravintolan yrittäjä oli vienyt Pantanille ruokaa. Yrittäjä totesi tämä ei tule päättymään hyvin, hänen silmissään ei ollut enää valoa.

Elokuvaa on hieno ja samalla surullinen kertomus hienosta urheilijasta. Uskon katsomisen olevan täysin erilainen kokemus kuin arvokisamenestyksen seuraaminen. Näkemys urheiluun avartuu. Kehotan samalla jokaista Teistä ajattelemaan hetken urheilua ympärillämme ennen  suomalaisen urheilun kuolleeksi julistamista.

Blogiin on nyt kirjotettu 117 urheilun täyteistä tekstiä erilaisista tapahtumista. Nähdäkseen urheilun iloa on mentävä paikanpäälle. Urheilukentille, kilpailuihin, vain pysähtyminen pyörätienvarteen saattaa riittää.

Vääryyttä EM-kisoissa

Kuusipäiväisistä EM-kisoista on vielä lähes puolet jäljellä. Silti voi melkein sanoa, että näiden kisojen suurin skandaali koetiin eilen torstaina. Miesten 3000m estejuoksun jännitysnäytelmä huipentui, kun ylivoimaiselta Euroopan mestarilta riistettiin ansaittu kulta.

Loppusuoran auetessa voittonsa jo käytännössä varmistanut Ranskan Mahiedine Mekhissi-Benabbad päätti ottaa tulevasta mestaruudestaan kaiken ilon irti. Juoksija riisui tyylillä kisapaitansa täydestä vauhdista. Viimeinen este ylittyi riskillä edustusasu hampaiden välissä. Yleisö oli haltijoissaan. Maalissa sankaria odotti kuitenkin tylysti varoitus, keltainen kortti.

Syyksi keltaiseen korttiin nimettiin epäurheilijamainen käytös. Niin mitenkä oli? Urheilu on suuria tunteita, hauskanpitoa, totista touhua, mutta silti vaan ”leikki”, kansan huvia. Eikö tämän mukaan urheilijamainen käytös ole juuri näiden tunteiden näyttämistä, itsensäilmaisemista ja hauskanpitoa? Eikö urheilijalla ole oikeus tarjota katsojille ikimuistoinen show, jota he ovat tulleet katsomaan? Eikö paidan riisuminen riemuissaan maalin häämöttäessä ole kaikkea tätä -siis urheilijamaista käytöstä?

Mekhissin käytös leimattiin epäurheilijamaisuuden lisäksi ylimieliseksi. Mies itse selittää käytöstään The Telegraph:in verkkosivuilla seuraavasti:"I celebrated my victory as a football player-there was no arrogance towards my opponents or the public. I have too much respect for my rivals and too much love for my sport to behave unsporting way." Juhlin voittoani kuin jalkapalloilija- siinä ei ollut ylimielisyyttä kanssakilpailijoita tai yleisöä kohtaan. Kunnioitan vastustajiani ja rakastan lajiani liikaa käyttäytyäkseni epäurheilijamaisesti.

”Jos on noin ylivoimainen minun puolestani voi heittää vaikka housut pois”. Näin kuului Jukka Keskisalon kommentti aamun Savon Sanomissa. Toteamuksesta käy aika napakasti ilmi, että kanssakilpailijoita ei Mestarin käytös häirinnyt. Miksi olisi häirinnyt? Voittajan tempaus ei vaikuttanut muiden juoksijoiden suoritukseen haitallisesti saatikka sitten häntä itseään hyödyttävästi. Eikä oman riemunsa paljastaminen ole mielestäni missään määrinvastustajien väheksymistä, vaikka näinkin kuulee väitettävän.

Peruste hylkäykselle oli se, että numerolaputta juokseminen kielletään säännöissä. Toisaalta on ymmärrettävää, että sääntöjä on noudatettava poikkeuksetta. Tulkinnanvaraa ei voi jättää, kaikille pitää olla samat säännöt. Silti aina pitäisi muistaa käyttää tervettä järkeä, mestaruus kuului kiistatta Mekhissille ylittipä hän maaliviivan sitten paidan kanssa tai ilman. Tämän tiesivät myös kyseisen juoksun mitalistit noustessaan seuraavana päivänä palkintopallille. Korkeinta koroketta vieroksuttiin eikä kukaan oikein tiennyt paikkaansa. Kaikki kokivat olevansa vääryydellä yhtä sijaa ansaittua ylempänä.

Urheilu vaatii toimiakseen urheilijoiden lisäksi urheilusta kiinnostunutta kansaa, yleisöä, talkooväkeä, sponsoreita. Jotta urheilu jaksaisi kiinnostaa ihmisiä, tarvitaan yllättäviä käänteitä, draamaa ja ennen kaikkea omalaatuisia sankareita ja todellisia persoonia. Urheilu ei voi olla kaavamaista, persoonattomien, robottimaisten ihmisten laimeaa kisailua. Mekhissi on hyvä esimerkki persoonasta, jonka tekemisiä ihmiset haluavat seurata. Ei ole kenenkään edun mukaista tukahduttaa omalaatuista, ketään haittaamatonta, toimintaa.

En tiedä, mitä tällä hylkäämisratkaisulla saavutettiin. Kiitettävän paljon kohua kuitenkin yhdellä päätöksellä aiheutettiin. Paha mieli saatiin niin yleisölle kuin kanssakilpaililijoille ja hallaa tehtiin koko urheilulle. Joskus pitäisi osata käyttää järkeä ja harkintaa, ei se yhteiskunta sillä tavalla pyöri, että aina noudatetaan sokeasti sääntöjä ja ohjeita. Onneksi se on kuitenkin varmaa, että vaikka Mekhissi mitalitta jäikin, kaikki tietävät hänet moraalisiksi voittajaksi. Hänet ja hänen suorituksensa tullaan takuulla muistamaan siinä missä monet muut mestarit eivät edes saavuta suuren yleisön tietoisuutta.