Jouluna kestävyysurheilija kerryttää liikuntaa

Jouluaaton pitkänlenkin jälkeen hiljennyttiin joulurauhan aikaan syömällä ja saunomalla. Joulupäivänä lähdettiin Puijonlaaksoon viettämään aktiivista lepopäivää. Blogin kaksikko otti vielä kaverin mukaan ja päätyi Puijonmäen portaisiin. Vappuna juostiin kilpaa ylös, nyt rauhallisesti kävellen. Pakkasessa kiersimme Puijoa puolitoistatuntia ennen glögin lämmittämistä ja konvehtirasian avaamista.

Tapaninpäivänä pujotettiin monot jalkaan. Edellispäivien pakkanen oli lauhtunut, ja suksi luisti Rauhanlahden hiihtobaanoilla. Latu kiersi seitsemän kilometrin kierroksen. Auringon laskettua ei tullut enää edes tuttuja vastaan. Kiersimme mukavasti neljäkierrosta, eli n. 30km. Pimeydessä eheydyttiin.

Puijon rappuset.

Hiihtolenkin päälle oltiin laitettu linjat kuumiksi ja yhteislenkistä sovittu. Heti seuraavana aamuna alettiin varhain aamupuuron keittoon. Tasan kello yhdeksän sidottiin tossunnauhat ja suunnattiin tapaamispaikalle. Etelä- ja Pohjois-Savon maajoukkuetytöt moikkasivat jo kaukaa. Hyvää vauhtia pidettiin, mutta kuulumiset vaihtuivat vielä lennokkaammin. Paljon oli ehtinyt tapahtua.

Nylkkynelikko olikin pian Niuvassa, mielisairaalan pihamailla. Täältä kuulemma pitkää kevyttä lenkkiä juostaan, enkä ihmettele yhtään. Kaunista talvista maisemaa mutkittelevalla ja auratulla tiellä. Hirveän kivaa. Takaisin tullessa kohdattiin vielä Reippaan ilopilleri Mikko Hirvonen aamupäivälenkillään.

Niuvan mielisairaala.

Kun Siilinjärvi-Kuopio -väli oli juostu, tarkoitti se että pyöräretki oli vielä tekemättä. Vahinko otettiin takaisin. Talvikeli poissulki maantiepyörät, mutta kaksikko ei ollut neuvoton. Tallin uumenista kaivettiin menevät kaupunkipyörät ja asennetta. Meillä oli käytössä kaksi vaihdetta, toisessa pyörässä pieni ja toisessa iso. Kaveriksi olimme jälleen saaneet urheilijatytön hiilikuituisella 29er maasturilla.

Lauantai-iltana oltiin liikkeellä retkeilymielellä, tarkoittamatta tietenkään vauhdin puutetta. Savonmaassa pyöräilyyn saa aivan toisen ulottuvuuden ylämäkien tuodessa haastetta ja alamäkien jättäessä kilometrejä taakse. Urbaanilla maastopyörälenkillä toisinaan jopa talutettiin tai kannettiin pyöriä. Taas oli hauskaa ja parissa tunnissa ehti pitkälle. Aerobinenpohja rakentuu jouluna.

Kallansilloilla kannettiin pyöriä.

Purjehtija Lindasta löytyi heti kestävyysurheilijan asenne. Linda kainosti tunnusti jopa maantiefillarin kiinnostavan. Kevään koittaessa lupasimme tutustuttaa pyöräilyyn. Mikäli kilometrejä kertyy, harkitsemme Lindan mukaanottamista oikealle maantielenkille. Kirjoittajien mieltä lämmittää erityisesti se, että kestävyysurheilu kiinnostaa muitakin nuoria!

Pyöräilyryhmää nauratti Kuopion yössä.

Urheilullinen joulu

Kalle selvisi lauantaina Savoon kuusituntisen matkustuksen jälkeen. Vielä samana iltana ehdittiin lenkille, jonka jälkeen rauhoituttiin Team Varpikkaiden pikkujoulujen viettoon. Juhlat jatkuivat vielä seuraavana iltana kaverien kesken vietetyissä pikkujouluissa. Maanantaiaamuna otettiin suunta Kuopioon. Satulla oli vuoden viimeinen koulupäivä ja Kalle sai luvan osallistua matikan tunneille vaihto-oppilaana. Päivä päättyi koulun joulujuhiin.

Epäonnistuneen hallitreenin jälkeen vaihdettiin tehokkaampiin treenimuotoihin. Latukone teki hyvää työtä ja otsalanpun valossa takapihan pellolle syntyi mallikelpoinen luistelu-ura. Takareidet ja vatsalihakset tykkäsivät.

Latukone ja Rocky-harjoittelua.

Aattoaamun koittaessa Blogikaksikko heräsi aamupuurolle. Varustauduttiin yli kahdenkymmenen asteen pakkaseen ja valmistauduttiin taittamaan matkaa Siilinjärveltä Kuopioon. Ennakkoluulottomasti lähdimme taittamaan matkaa kevyellä, mutta reippaalla tahdilla. Satun GPS-mittariin kertyi kilometrejä toisensa jälkeen. Maamerkkejä ohitettiin huomaamatta, juoksu luonnistui molemmmilla.

Kova pakkanen alkoi tuntua pistelynä poskissa ja reisissä. Kymmenen ensimmäistä kilometriä taittuivat kuin itsestään, mutta posket alkoivat olla jäässä. Pakkanen lauhtui Kuopion lähestyessä ja kaikki kuluneen syksyn hetkellisen epätoivon ajatukset olivat haihtuneet mielestä.

Lähdössä matkaan.

Kallansilloilla on perinteisesti kuvattu pyöräilyryhmää. Juoksukuvakin oli ikuistettava. Kuvaa ottaessa GPS vilkutti 18km, ja juoksijat alkoivat olla kuuran peitossa. Aurinko paistoi ja Puijontornin näkyessä tietää olevansa jo melkein Kuopiossa. Kohta alattaisiin raapia Kallen pitkänlenkin ennätyksiä. Kahteenkymmeneenviiteen kilometriin vauhti pidettiin selkeästi alle 5.30min/km. Kallen maileriaskel alkoi painaa, mutta epätoivo ei juoksijan mieltä vallannut, ei varsinkaan jouluna.

Kalle oli 200km pyöräilyssä Satua vahvempi. Aaton pitkällä juoksulenkillä asetelma kääntyi toisinpäin. Kalle piti vauhtia matkalla, mutta satun juoksu parani kolmenkympin lähestyessä. Viimeisten kilometrien vauhti tippui kuuteenminuuttiin, mutta päämäärä lähestyi jokaisella askeleella.

Kallansilloilla reilusti yli puolenmatkan.

GPS nakutti aina 31km asti ja aikaa käytettiin yhteensä kelloja kertaakaan pysäyttämättä 2.52. Satu olisi halunnut jatkaa maratonin täyteen, mutta tyytyi terävään loppukiriin. Kalle ei edes yrittänyt enää vastata. Pakkasen kylmettämät juoksijat pääsivät suoraan joulusaunaan ja eheytyivät.

Molemmille pisin juoksulenkki.

Joulun odotetuin vieras, joulupukki itseoikeutetusti, vieraili. Tontut olivat hyvin tietoisia kilttien lapsien harrastuksista. Satulle pukki toi kovasti pyöräilyvaatteita. Blogi täyttää kohta vuoden, ja on saanut paljon hyvää palautetta. Haluamme toivottaa kaikille lukijoillemme hyvää joulua!

Tontut ja joulukuusi.

Lomalla viimeinkin

Pajulahden viikonloppuna maa sai lumipeitteen. Maanantaina kävin lepopäivänä tekemässä kaksi tenttiä yliopistolla. Leirin rasituksetkin painoivat jaloissa. Tiistaina kävin iltapäivästä pyörähtämässä Karhumäellä, hiihtäjät kiersivät ensilumenlatua, mutta maastoon oli ajettu moottorikelkoilla pohjat laduille. Kotona voitelin sukset. Sinisellä Rexillä tietysti.

Iltaa kohden pakasti ja ladut kovettuivat. Ensimmäisillä hiihtokerroilla suurin energia menee pystyssä pysymiseen. Baanaa riitti n. 8km kierrokseen. Ensimmäisen kierroksen lopussa väistämätön tapahtui, alamäen pompusta paino karkasi taakse ja pyllähdin. Ensimmäisenä tarkastin, ettei kukaan nähnyt ja seuraavaksi välineiden olevan kunnossa. Lenkki jatkui, vaikka kaatuminen henkisesti kolahtikin.

En ollut metsässä yksin, ja pohjat olivatkin suhteellisen hyvät.

Tiistaina parituntia kierrettyäni pakkasin sukset autoon. Keskiviikkona palasin, hiihdin vielä puolitoistatuntia. Torstaiksi olikin sovittu yhteislenkki Alisan kanssa. Tentin jälkeen kävimme kevyesti Lappeenrantaa kiertämässä. Hiihtäessä mietin, että hiihto on todella hauska harrastus, mutta ikävää olisi kilpailla. Harvoin on hyvä, useimmiten ei ole lunta, on vesikeli, kilpailut perutaan pakkasen takia, ladulla on hiekkaa tai muuta ikävää.

Eilen perjantaina vielä viimeinen, ohjelmoinnin tentti. Kun kaikki syksyn kurssit arvostellaan, ja merkitään suoritetuiksi kertyy opintopisteitä vajaa neljäkymmentä. Lappeenrannassa opiskelu on ollut pitkiä päiviä, matematiikkaa, fysiikkaa, statiikkaa, metalleja, piirustuksia, jyrsintää ja kaikkein työläimpänä tietokoneohjelmointia. Ohjelmointi vaatii omanlaisensa ajatusmaailman, muttei laatikon ulkopuolisen ajattelun avauduttua ole mahdotonta.

Jopa vessanpöntön käyttöohjeet on esitetty Matlab-kielellä.

Blogia kirjoitan junassa matkalla Joensuuhun, josta vaihdan Kuopion bussiin. Lomalla viimeinkin. Illalla on kuulemma Team Varpikkaiden pikkujoulut. En kuitenkaan rakasta Olmoa pääse ulkoiluttamaan keskellä talvea. Maratontossut ja piikkarit sensijaan ovat mukana. Kuopiosta todennäköisesti löytyy vauhdikkaita treenikavereitakin.

Maisema vaihtuu kun junat kulkevat parhaimmillaan 200km/h

Syksy 2014

Vuosi alkaa olla taputeltu ja on ehkä syytä tehdä pieni katsaus kuluneeseen syksyyn. Siihen kuului..

...ikimuistoisia tapahtumia ja tempauksia

Katson syksyn alkaneen elokuun lopulla ajetusta 200km pyörälenkistä. Olin tempauksen aikaan hieman flunssainen ja muutenkin ajo oli välillä tuskaisen epätoivoista. Kaikesta huolimatta se oli ehkä parasta, mitä olen koskaan tehnyt. Tähän voi aina palata muistoissaan tai sitten toisten kanssa jaettavina tarinoina.

Kului viikko pyöräilystä ja olin jo Kuopion maratonilla jäniksen toimessa. Oli mukavaa päästä osallistumaan tapahtumaan, vaikka en vielä tuntenut olevani valmis kilpailemaan. Juoksin puolikkaan ”2.00”-tekstillä koristettu ilmapallo selässäni. Onnistuin pitämään tasaisen vauhdin ja matkaa taittaessa koitin myös kannustaa kilpailijoita. Kovasti sain kiitosta maalissa.

Syyslomalla jäniksen pesti vaihtui päinvastaiseksi. Olin Imatralla X-runilla jälkijuoksijana. Taapersin Kallen kanssa 23km mittaisen raskaan maastolenkin peränpitäjänä kuluttaen aikaa piirun verran yli kolme tuntia. Tapahtuma oli hieno, mutta juoksu takkusi jälleen, tällä kertaa korvatulehduksen takia.

...treenaamista

Harjoituspäiväkirja ammottaa tyhjyyttään viime kesän osalta. Syksyllä sivut ovat alkaneet saada mustaa valkoiselle. Alkusyksystä lenkit olivat lyhyitä, kolmen kilometrin luokkaa. Pian määrät alkoivat kasvaa ja loppusyksystä. Syyskuun 40km viikot olivat muuttuneet lokakuun puolivälissä parhaimmillaan jo yli 80km mittaisiksi. Syksyn treenaamisesta jäi aika tahmea ja hajanainen mielikuva. Ajoittain kulki hyvinkin, mutta valtaosa lenkeistä oli väkisin puurtamista, harjoituksia, jotka olisi suosiolla pitänyt jättää väliin.

...kisoja

Tein paluun ”kilparadoille” pitkän tauon päätteeksi. Syys-lokakuussa Kuopiossa järjestettiin neliosainen polkujuoksusarja, Trail Cup. Olin mukana kolmessa osakilpailussa. Kerran kisasin tosissani, kahdesti juoksin vauhtikestävyysharjoituksen. Vähän jäi paha maku näistäkin. Kisareitit olivat hyvin mäkisiä, ja juoksu meni vielä tavallistakin pahemmaksi lyllerrykseksi.

Pohjois-Savon maakuntaviestijuoksussa olin mukana perhesarjan ensimmäisen osuuden viestinviejänä. Matkana oli kilometri, ja juoksu oli jäykkää. En saanut itsestäni irti mitään. Syytän tästä kovien treenien puutetta. ”Team Aerobinenpohja” otti kisassa kuitenkin pronssia.

Marraskuun alussa starttasin Leppävirran lumisille kaduille 5,4km matka edessä. Vieläkään en saanut mitään irti. Juoksu oli tasaista hölkyttelyä, pahalta ei tuntunut, kovempaa ei päässyt. Kisasta jäi tosi paha maku ja fiilis oli epätoivoinen.

...sairastelua

Ehkä suurin kompastuskiveni on ollut jatkuva sairastelu. Vajaan neljän kuukauden aikana olen ollut telakalla liki kuukauden päivät. Kaksi flunssaa ja yksi korvatulehdus ovat kaikki olleet sitkeitä ja verottaneet voimia jo kauan ennen ja jälkeen varsinaista tautia. En tiedä, saanko kiittää vain huonoa onnea, vai olenko jotenkin altistanut itseni kalastamaan joka ikisen pöpön. Vaikka taudit olisivat vain surkeiden sattumusten sarja, saan syyttää vain itseäni siitä, että olen treenannut sairaana ja toipilaana. Valoisalta näyttäneet harjoitusjaksot pirstoutuivat usein juurikin sairastumisen ansiosta.

Löysin hyvin osuvan kuvan. Kyllä minäkin kuvittelin kesän lopulla syksyn hyvinkin erilaiseksi. Treenien piti sujua nousujohteisesti, ja jouluun mennessä oletin olevani jo varsin hyvässä kunnossa. Nyt kuitenkin tunnen olevani lähes lähtöpisteessä. En tiedä, missä kohden kuvan nuolen kiemuroita tällä hetkellä kuljen, mutta toivon, että suurimmat kiemurtelut ovat takana ja tie tasoittuu taas lähitulevaisuudessa.

Pajulahden leiri

Viikonloppu meni Pajulahden urheiluopistolla jo perinteiseksi muodostuneella Imatran Urheilijoiden leirillä (olimme ensimmäisten joukossa uudessa hallissa). Perjantai iltana majoittauduimme ja lähdimme verryttelemään kohti Pajulahtihallia. Nyt ei seinä tulisi nopeusharjoituksessa vastaan.

Porukassa juoksimme hyvän ja yksinkertaisen harjoituksen 100m ja 150m vetoina, vauhti kovasta aina maksimaaliseen. Kuiva halli-ilma puhallutti, mutta jalat rullasivat vauhdikkaasti. Vaikkei olekaan tähtäämässä hallikisoihin, on silti hyvä ainakin pitää yllä nopeusreserviä.

Lauantaina seitsemän jälkeen aamulenkille, aamupalalle ja lepäilemään leirin pääharjoitusta varten. Nuorten maajoukkue piti leiriään samalla ja myös meitä pyydettiin letkaan mukaan. He juoksivat 6x1000m/2' jokainen omien kykyjen mukaista, nousevaa vauhtia. Ensimmäiset aloittivat 4.00 valojäniksellä, josta vauhti kiihtyi kuuden sekunnin portailla aina 3.16 vauhtiin, jonka jälkeen kiristettiin valojänistä neljän sekunnin portaittain. Eli toteutuksena esimerkiksi 3.40-3.12 tonnit. Kenialaismaileri Samu ja Joonas juoksivat kylmästi 3.10-2.40. Kovaa menivät Kekin ja Espoon Borzan vielä jatkaessa.

Perjantain treenin jälkeen hymyilytti jälleen

En uskaltanut lähteä mukaan, sillä en tiennyt mihin asti jaksan kiihdyttää vauhtia. Sen sijaan juoksimme jälleen omassa letkassamme 3x1000m, 2x500m ja 4x200m, hieman vauhdikkaamman ja vapaamman harjoituksen. Ensimmäisen tonnin kellotin 3.16 ja juoksu tuntui taas hyvälle. Seuraavat kaksi samaan. Vaihdoimme lähtöpaikkaa ja kiihdytimme vauhtia. Nyt viisisataset lennokkaasti jo alle kolmen minuutin vauhtia.

Piikkarit jalkaan ja vielä viimeisen sarjan kimppuun. Otin keulapaikan ja pidin vauhtia, kolme ensimmäistä 30s molemmin puolin. Toiseksi viimeisessä treenikaveri alkoi jo uhitella tullen rinnalle ja vielä kiihdyttäen ennen maaliviivaa. Kehotin lähtemään viimeiseen edellä. Seurasin kaarteen perässä ja iskin suoralle kaarrettaessa rytminvaihtoon mailerin raivolla ja laskettelin maaliin loppukiriä tapaillen. Ei jäänyt epäselvää, 27.2s kellossa ja mies taas kunnossa. Piti uskaltaa ja malttaa keventää.

Iltapäivän harjoituksena kiersimme reilun kympin ja suuntasimme punttisalille. Lihaskunnon omaisesti kahdeksan liikettä kolmena sarjana. Keskivartaloa, ylätaljaa, penkkiä, yhdenjalan jalkaprässiä ja rinnallevetoa. Kovimmat raudat saivat jäädä telineisiin jalkojen ollessa jo riittävän kipeät. Kyllä punttisalilla treenaaminen on hauskaa, tietysti suuremmilla raudoilla vielä hauskempaa!

Raaka tekniikka, raakaa voimaa

Pyhänä kiersimme Nastolaa vielä puolimaratonin edestä. Huhun mukaan maailman kärkitytön pitkä lenkki on kokonainen maraton. Kuudenkympin viikonloppu riitti meille ja jatkoimmekin suihkun kautta lihapatojen ääreen ennen kotimatkaa. Ensiviikolla suunta Savoon. Ehkä hallikeikalla uskaltaa alkaa työstämään tonneja...

Suhtautuminen urheiluun

Harrasteurheilu on ollut esillä mediassa. Viimeeksi tänään paikallislehdessä oli urheiluharrastusten harjoitusmääristä ja -maksuista. Lenkillä pohdin kuinka itse urheilijat harrastukseensa suhtautuvat. Urheilun kautta verkostoituu laajasti, joten ainakin esimerkkeistä on helppo kirjoittaa.

Aloitan kuitenkin urheilun ulkopuolelta. Kuulin argumentin urheilun harrastamista vastaan. Hän ei voisi harrastaa urheilua, koska urheilijat menevät aikaisin nukkumaan ja keskittyvät vain urheiluun uhrautuen muusta hauskasta. Pikalajin urheilija puolestaan ihmetteli eikö juostessa tai pyöräillessä ole tylsää. Vastasin pilkesilmänkulmassa ei ole, mutta uidessa on.

Urheilijalla on harrastuksensa ulkopuolella kuitenkin hämmästyttävän paljon elämää. Kestävyysjuoksun suomenmestari lähestyi juuri, halusi tietää kuinka tyttöä pyydetään ulos. Pyydä puhelinnumeroa ja sovi milloin, vastasin. Urheilijallakin pinnan alla tavallinen elämä.

Urheilija kyllä tasapainottelee harrastuksensa kanssa. Kaveri kehui kuinka lukion koeviikolla on hyvä, päivänvalon aikaan kävi pyöräilemässä viiden tunnin maastolenkin. Pääsi heti syömään, palautumaan ja vielä kertasi seuraavan päivän kokeeseen. Vielä samalla manasi Kazakhstanin kiertävän sirkuksen. Muuten rauhallinen ja hiljainen, mutta kypärä päässä vauhtia ei voi koskaan olla edes tarpeeksi! Ei varmasti koe jäävänsä mistään paitsi.

Useampi maajoukkuetason urheilija sanoo harjoittelevansa koska pitää siitä. Ja niinkuin itse tekee mieli tai parhaaksi näkee. Heille yhteistä on, etteivät he tiedosta olevansa niin hyviä kuin todellisuudessa ovat. Toista ääripäätä edustaa kilpailemisesta stressaaminen. Useita SM-mitaleita juniorina, mutta lopetti kilpailemisen kokonaan kesken kauden kun ei enää halunnut ajatella viimeisien sekunnin kymmenyksien parantamista. Urheilu ei kuitenkaan ole jäänyt, vieläkin juoksisi mitaleista, jos haluaisi kilpailla. Kuntoilijanakin viikkokilometrit ovat käyneet toisella sadalla.

Yleisesti urheilijat elävät harrastuksensa kautta ja nauttivat tekemisestään. Raskaan työn mukana tulevat raskaat huvit. Hyvin omasta lajista ymmärtävä urheilija osaa kuitenkin huvitella kun sen aika on. Itse pidän jokaista tsäänssiä mahdollisuutena. Niin urheilussa, kuin sen ulkopuolella. Toisaalta on tehtävä parhaan kykynsä mukaan kaikki päästäkseen kovempaa. Ei ole kuitenkaan järkevää kieltäytyä mahollisuuksista, jotka parantavat urheilun ulkopuolista elämää.

Talvijuoksun loppukiri, heijastimet näkyvät (linkki pysäyttävään kirjoitukseen), kuva

Itsenäisyysmaraton

Katselen isoa pehmokoiraa. Lelulla on ikää tasan kymmenen vuotta, mutta muistan tarkalleen, mistä se on peräisin. Sain sen muistoksi vuonna 2004, kun osallistuin ensi kertaa perinteikkäälle Itsenäisyysmaratonille.Olin tuolloin kahdeksanvuotias, joten tarjolla olevat sarjat olivat tuntuvasti vanhempia juoksijoita varten. Matkana oli maratonin kahdeksasosa, 5,25km. En löydä tuloksia mistään, mutta muistelen viipyneeni reitillä 28min. Kisan jälkeen jatkettiin seuran muiden kisaajien kanssa uimahallin kautta Mäkkäriin. Kotona halusin heti neulata kilpailunumeroni koiran selkään. Palkinnoksi saamani irtomitali kiinnitettiin ei-niin-merkityksellisen mitalin naruun ja pujotettiin karvaturrin kaulaan.

Tuosta se lähti. Itsenäisyysmaratonista muodostui yksi vuoden kohokohdista, aivan pakollinen tapahtuma. Olin ehkä 12-vuotias, kun kyseisen kisan yhteydessä kuulin erään miehen osallistuneen tapahtumaan 70 kertaa. Nopeiden laskutoimitusten jälkeen älysin, että pystyisin vielä lyömään miehen ennätyksen kirkkaasti. Siitä muodostui hullunkurinen unelma. Monesti uhosin tulevani joka ikinen vuosi kiertämään reitin vaikka kainalosauvojen kanssa.

Itsenäisyysmaraton 2014

Kuusi kertaa peräjälkeen juoksin 5,25km matkan. Seitsämäntenä ja kahdeksantena vuonna osallistuin puolikkalle. Jälkimmäisellä kerralla, 2011, kymmensenttinen lumikerros verhosi reittiä kauttaaltaan ja kerros jatkoi paksuuntumistaan koko kisan ajan. Pakkastakin oli ihan tuntuvasti. Puolikkaalla 5,25km lenkki kierrettiin neljä kertaa. Muistan, että en kyennyt tuntemaan varpaitani kahden ensimmäisen kierroksen aikana. Sen jälkeen ne joko lämpenivät tai sitten vain lakkasin kiinnittämästä asiaan huomiota. Olosuhteista huolimatta syntyi yksi kaikkien aikojen parhaista juoksuistani. Pysäytin kellot 15-vuotiaana ajassa 1.28.06. Sen hetkinen 17-vuotiaiden Suomen ennätys jäi kahden minuutin päähän. Kisasta jäi hyvä maku ja odotin jo innolla seuraavan vuoden vastaavaa koitosta.

Sitä ei tullut. Eikä tullut sitä seuraavaakaan. Eikä sitä seuraavaa. 2012 olin sivussa jalkavaivojen seurauksena, 2013 ylikunnon ja tänä vuonna olin katsomossa flunssan piinaamana. Tiedän olevani hölmö. Silti en voi olla miettimättä, miten olen pettänyt 12-vuotiaan Satun lupauksen olla viivalla olosuhteista riippumatta. Nyt asiat ovat kuitenkin menneet miten ovat menneet, minä en kykene kisaamaan ja pehmokoiran numerolappu on kadonnut ja mitali pudonnut narustaan.

Numero ja mitali ovat hukkuneet, mutta kaupan lappu edelleen paikallaan :D