Treeniä ja hyötyliikuntaa

Olen totuttanut kehoa treenaamiseen joulusta lähtien. Vähitellen olen alkanut houkutella nopeaa voimaa takaisin. Aluksi paras tapa kehittää nopeaa voimaa on kehittää perusvoimaa. Lihakset tarvitsevat kuitenkin monipuolisia ärsykkeitä kehittyäkseen. Maastavedon ja kyykyn lisäksi olen ottanut mukaan raa'an rinnallevedon. Urheilussa perusvoima ei suoraan siirry suorituksiin, vaan voimantuottonopeuden (RFD) täytyy olla riittävä. Treenipainot ovat edelleen suhteellisen kevyitä, mutta kehittyvät joka viikko.

Olemme nyt käyneet Satun kanssa juoksusuoralla treenaamassa. Viimeeksi innostuin jo hyppimään aitoja, ja kun se sujui niin ajattelin repäistä ja virittää kennot. Ensimmäiset vedot seitsemään kuukauteen. Kiihdytin jokaisella vauhtia. Tuntui hyvältä ja ajattelin vielä kellottaa missä mennään nopeuden palautumisen suhteen. Viiden metrin vauhdilla kennon takaa 50m 6.50 punttitreenin päätteeksi. Olin niin tyytyväinen, että kaivoin jo maratontossut esiin.

Nyt olen harrastanut hyvää hyötyliikuntaa ajamalla 40km lenkkejä työmatkalla. Viikonloppuisin jääkiekkopeleissä tulee myös hyvä kestävyysharjoitus. Alla kuvassa yliopiston Rocky-sali, jossa olen nyt treenaillut. Nostolava, kyykkyhäkki ja kunnolliset painot, juuri mitä punttisalilla pitää olla. Olen nyt käynyt aamulla treenaamassa ja opiskellut päivällä. Viimeisenä kuvana on vielä FE-analyysi rakenteesta, jota olen suunnitellut kandidaatintyöhöni. Vaikka FE-lyhenteen vitsaillaan tarkoittavan For Everyone ei satunnaista hermostumista voi tässä lajissa välttää. Mutta kyllä tietokonemallintamiseen pätevät samat säännöt, kuin urheiluun - pitkäjänteisyydellä pääsee maaliin.

Vuoteen 2018

Kausi 2017 loppui osaltani käytännössä jo 4.11 Joensuu Night Runissa. Tarkoitus oli pitää kyseisen kisan jälkeen kuukauden kevyempi jakso, mutta kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan. Ensiksi ongelmia tuotti polven ulkosyrjän kivut, jotka itse diagnosoin johtuvan jonkinlaisesta juoksijan polvesta. 12 tunnin juoksu veti lihakset niin kireälle, että jokin hankasi polvea vasten aiheuttaen kipua juostessa. Polvi vaivasi aina joululomaan saakka, joten treenaus koostui siihen asti yksittäisistä juoksulenkeistä, hiihdosta, pyöräilystä ja lihaskuntoharjoittelusta. 

Joululoman koittaessa polvi parani aivan yhtäkkiä. Suurista toiveista huolimatta harjoittelu ei kuitenkaan lähtenyt sujuakseen. Olo oli alati täysin vetämätön ja kurja. Loman aikana sain juostua yhden lenkin joka ei tuntunut toivottomalta taaperrukselta, 25 km juoksumatolla. Luulen, että pohjaton väsymys on peräisin raskaasta syksystä, jolle 12 h kisa oli viimeinen niitti. Ultrakisasta kun on keskimäärin helpompi palautua, jos siihen lähtee palautuneena. 

Pari viikkoa sitten yritin juosta vauhtikestävyyttä matolla. Edellisestä reippaammasta lenkistä oli vierähtänyt jo pari kuukautta. Vauhdit olivat liki 30 s/km normaalia hitaampia ja sykkeet huitelivat pilvissä. Ei jäänyt hyvä fiilis. Epätietoisena siitä, ottaako elimistö treeniä vastaan, päätin viikko sitten kuitenkin hankkia salikortin. Jos meinaa kuntoon päästä, se ei tule ilman juoksumattoa onnistumaan. Minä kun en mikään talvijuoksufani ole. Uskon, että kuluvalla viikolla touhu on lähtenyt vihdoin oikeaan suuntaan. Kuuteen päivään kilometrejä on kertynyt jo 120 km, vauhdit ovat kiihtyneet ja sykkeet laskeneet treeni treeniltä.

Kausi 2017 oli hyvä. Ensimmäinen maraton, ensimmäisen 100 km, ensimmäinen 12 h, kaksi nuorten Suomen ennätystä ja yksi piirin ennätys. Lisäksi paransin tuntuvasti puolimaratonin ennätystä, jonka olin juossut 15-vuotiaana ja jota en uskonut enää ikinä parantavani. Vähitellen myös kuluvaa kautta 2018 varten on muotoutunut joitain tavoitteita ja unelmia.

1) 12 h juoksun nuorten maailmanennätys

Katselin Joensuun kisan jälkeen maailmantilastoja ja huomasin alle 22-vuotiaiden maailmanennätyksen olevan 126,5 km. Tulos vaatisi 8 km ennätysparannusta, mikä kuulostaa aika paljolta. Edellinen kisa oli kuitenkin tosi vaikea, joten uskon pystyväni parempaan, ja onhan tässä vuosi aikaa tulla paremmaksi! Maailmanennätys on kauden päätavoitteeni, sillä mahdun alle 22-vuotiaisiin enää tämän vuoden, joten nyt on viimeinen tilaisuus. Aion juosta 12 h kahteen kertaan, ensin keväällä, sitten jälleen marraskuussa Joensuussa.

Vaikka olen puhunut lähipiirille paljonkin tavoitteestani rikkoa ME, oli siitä huolimatta pienoinen järkytys, kun Savon Sanomat päättivät vuoden vaihteessa kertoa päämäärästäni kissan kokoisilla kirjaimilla.

2) 100 km MM-kisat TAI SM-maraton

Syyskuulle olisi tarjolla kaksi houkuttelevaa kisaa. Toisaalta haluaisin juosta Kroatiassa 100 km MM-kilpailuissa, mutta toisaalta SM-maraton olisi Lappeenrannassa ja kotikisa kiinnostaisi kovasti. Ennen maailmanennätystavoitteen keksimistä olin suunnitellut ottavani maratonin SM-mitalin päätähtäimeksi, mutta se ajatus jäi nyt ultrajuoksun jalkoihin. En halua tehdä vielä valintaa näiden kahden kisan väliltä, kevät näyttää mihin suuntaan kausi lähtee etenemään. 

3) 6 h juoksun nuorten Suomen ennätys

6 h juoksun nuorten Suomen ennätys on noin 65 km. Oma 12 h juoksun 6 h väliaika jäi tuosta ennätyksestä joitakin satoja metrejä. Harmittaa, kun en tullut ennen juoksua tarkistaneeksi asiaa. Ensi kaudella olisi kuitenkin kiva saada ennätystulos omiin nimiini. Ongelmana on vaan se, että kisakalenteriin ei taida mahtua 6 h kisaa, joten pitää toivoa pidemmässä kisassa riittävän hyvää väliaikaa.

4) Kalevan Kisat 10 000m

Tämä lasketaan ehkä ennemmin unelmaksi kuin tavoitteeksi. Vaikka ultrajuoksun aloittaminen on urheilu-urani paras päätös, on minulla vähän ikävä radalle. Jos kaikki menee hyvin ja palaudun kevään kisoista riittävän nopeasti, ei ole mitään estettä, miksi en voisi Kalevan kisoissa juosta. Viime kevään maantiekisojen perusteella olin silloin noin 37 min kympin kunnossa. Kisoihin pääsi tänä vuonna liki 2 min heikommalla ajalla, joten pitäisi olla mahdollista. Muista tavoitteesta en tämän takia kuitenkaan luovu, katsotaan kuinka käy.

5) Pistesija SM-maantieltä

Keväällä aion juosta muutaman lyhyemmän maantiekisan sekä SM-puolimaratonin. Jos haluaa pystyä kehittymään ”lyhyillä” ultrilla, joita minun olisi tarkoitus juosta, on ihan turha luopua kyvystä juosta kovaa. Lisäksi SM-maantiet on aina mukava tapahtuma, ja jo viime vuonna irtosi pistesija, joten siitä on hyvä lähteä parantamaan.

6) Lihaskunnon parantaminen

Haluaisin vielä joskus pystyä juoksemaan muuallakin kuin radalla, jossa korkeuserot ovat mielellään maksimissaan 0 m. Se ei valitettavasti taida onnistua, jos lihaskunto on sillä tasolla, että pelkällä tangolla kyykkäämisestä menettää kävelykyvyn puoleksi viikoksi. Olisi kiva kehdata kutsua itseään tämänkin osa-alueen puitteissa urheilijaksi eikä tyytyä katsomaan, kun ensikertaa salille eksyneet lataavat itselleen kaksi kertaa suuremmat painot.

Jospa tämä touhu olisi vielä joskus vähän vähemmän säälittävää.

Vuosi 2018

Olen aloittanut vuoden 2018 reippaan liikunnallisesti. Blogia pidempään seuranneet tietävät, ettei tämä ole mikään uudenvuoden lupaus. Sen verran on tälläkin alustalla kestävyysurheilusta raportoitu. Parempi syy on joulukuussa tiputuksena saatu 1g rautaliuos ja joulutauko opiskelusta. Viime hetkille asti pohdin miten haluan jatkaa opiskelua. Valitsin hitsattujen teräsrakenteiden suunnittelun. Suunnittelin syksyllä teräsrakennetta, josta vielä lähikuukausina tulee kandidaatintyö ja siirtyy käytäntöön.

Vietimme joulun Siilinjärvellä ja kävin pitkästä aikaa punttisalilla. Ensimmäinen kerta meni hyvin, joskin painot olivat kovin skaalattuja kevääseen nähden. Palautuminen oli vielä hidasta ja toisella kerralla lähinnä nojasin Satun juoksumattoon, kun oma treenaaminen ei enää sujunut. Joulun jälkeen kotiintullessa olen treenannut lähes jokapäivä. Ja jokaisella treenillä voimaa on palautunut. Isot raudat kuitenkin vielä odottavat.

Treenaamisen alettua sujua myös ruokahalu on lähtenyt palautumaan. Joulun jälkeiset alennusmyynnit ruokakaupoissa ovat opiskelijan kannalta huippujuttu. Tänäänkin söin aamupalaksi leipää kylmäsavulohella ja sienisalaatilla. Kävin taas lääkärissä. Maha on lähtenyt paranemaan, muttei ole vieläkään kunnossa. Seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi on taas uudet lääkkeet.

Joensuu Night Run 2017

Vuosi sitten osallistuimme Joensuu Night Runille kolmen hengen joukkueella. Joukkueella oli 12h aikaa kerätä niin monta kilometriä kuin suinkin mahdollista. Matkaa taittui kaiken kaikkiaan 158km verran. Itselleni tuona yönä kertyi liki 60 juostua kilometriä ja päätös ultrajuoksun aloittamisesta. 

Ensimmäinen henkilökohtainen ultra tuli juostua kesällä, jolloin 100km taittui ainakin jälkeen päin ajateltuna täysin ongelmitta. Aiemmin keväällä myös ensimmäinen maraton sujui pelottavan vaivattomasti. Vajaaseen vuoteen kertyi harjoituskilometrejä enemmän kuin koskaan, mutta minkäänlaisista rasitusvammoista ei ollut tietoakaan. Elin kuplassa, jossa mikään ei voinut mennä pieleen.

Kesän kääntyessä syksyyn kupla puhkesi. Ensin SM-maraton jäi väliin pienen flunssan takia. Seuraavaksi parin viikon määräjaksosta palkintona oli ylirasitus ja ihmeellinen polvivaiva, joka on kiusannut jo toista kuukautta. Kirsikkana kakun päällä 2017 vuosimallin Joensuu Night Run osoitti, että välillä ihan kaikki voi mennä huonosti.

Ennen juoksua kaikki oli hyvin. Valmistautuminen oli mennyt täysin suunnitelmien mukaan. Jännitti ja hermostutti kovasti, mutta odotin malttamattomana juoksemaan pääsyä. Olin valtavan hepottunut jo pelkästään siitä, että tällä kertaa en ollut flunssainen. 

Kuvat: Petteri Jokela 

https://www.flickr.com/photos/134887680@N05/albums/72157687052206652/page1

Kello tuli nopeasti ilta kahdeksaan ja oli aika startata. Päässä pyöri monenaisia tavoitteita. Tärkeintä olisi saada ehjä juoksu, mutta nuorten Suomen ennätys 106,5km olisi myös kiva rikkoa. Jos kaikki menisi hyvin, voisi kolmen perättäisen maratoninkin raja rikkoontua. Tarkoitus oli lähteä matkaan noin 5.30min/km.

Alku lähti tuttuun tapaan hieman ylikovaa, noin 5min/km.Matkaa ei ehtinyt taittua juuri mitään, kun odottamaton huolenaihe alkoi hiipiä mieleen. Mihinkään ei koskenut eikä tuntunut raskaalta, mutta ei vaan huvittanut juosta. Yhtäkkiä vaan tuntui, että olen henkisesti aivan loppu. Kisaa edeltävän viikon hermostuneisuus, koko syksyn koulustressi ja kaikki muut ikävät asiat nousivat pintaan. Vallitseva ajatus oli, että miksi minun pitäisi kiusata itseäni juoksemalla, kun muutenkin on raskasta.

Vaikka keskeyttäminen pyöri mielessä ensimmäisestä tunnista lähtien, jatkoin kuitenkin eteenpäin. Maratoniin asti kaikki sujui suhteellisen hyvin. Väliaika siinä kohtaa oli noin 3.43. Vauhti on edelleen turhan reipasta, mutta ihan sama miten juoksen, kun en pääse maaliin kuitenkaan. Noin neljän tunnin kohdalla löysin itseni ensimmäistä kertaa Kallen sylistä itkemästä. Alkoi olla oikeasti vaikeaa. Tuntui hurjalta tietää, että fyysisen jaksamisen kanssa ei ole mitään ongelmaa, mutta pää ei vaan kestä. Toinen ongelma oli, että mitään syömistä ei saanut alas.

Aloin asettaa välitavoitteita. Lupasin antaa itselleni luvan kävellä aina tietyn matkan täyttyessä. Kaikki meni ihan hyvin, jos ei käynyt miettimään jäljellä olevia tunteja. Jos kävi, oli valmis keskeyttämään saman tien. Suutuin Kallelle useampaan otteeseen, kun hän ei antanut minun keskeyttää. Tai ei hän sitä kieltänyt, ehdotti vain lepäämistä ja kävelyä, jos se vaikka auttaisi.

Neljästä tunnista kymmeneen tuntiin matkanteko oli tuskaista. Välillä jaksoi melkein tunnin pätkiä juosten, välillä kävelykin oli tuskaa. En uskaltanut pysähtyä, koska pelkäsin lihaksien jumiutumista. Koko matkan ajan mietin, että jatkan niin kauan kuin nuorten Suomen ennätyksen rikkominen on mahdollista. Pyysin Kallea vähän väliä laskemaan, kuinka monta kilometriä tunnissa olisi edettävä, jotta tavoite täyttyisi. 

Omaa jännitystään loi ajatus siitä, että vaikka kisa käydään pääasiassa itseään vastaan, laitetaan juoksijat myös keskenään paremmuusjärjestykseen. Ennen pahimpien vaikeuksien alkamista johdin kisaa yli kymmenen kierroksen etumatkalla. Vaikka yritin uskotella itselleni, että sijoituksella ei ole mitään väliä, eron kaventuminen kaikkiin takana tuleviin tuntui tosi pahalta. Ajatus siitä, että mikäli haluaa hyvän sijoituksen, on pysyttävä radalla koko 12h, oli ajoittain musertava. 

Kun juoksun viimeiset pari tuntia alkoi olla käsillä, oli kilpailun kärkikolmikko liki tasoissa. Siinä vaiheessa päätin, että kun oli selvitty siihen asti, selvittäisiin loppuunkin. Pää saisi kestää loppuajan, vaikka pahalta tuntuisikin. Koitin peesailla kanssajuoksijoita, koska kynnys vaihtaa kävelyyn olisi silloin pienempi. Viimeistää tuossa vaiheessa sain huomata, miten suurta roolia pää tässä touhussa näyttelee. Kun oli tehnyt selväksi, että nyt riittää itsesäälissä rypeminen ja täältä tullaan kunnialla maaliin, juoksu alkoikin olla taas ihan kivaa.

Vajaan 11h kohdalla rikkoontui nuorten Suomen ennätys. Kaikki taputtivat ja onnittelivat. Viimeisen tunnin minuutit etenivät kovin hitaasti, mutta ne etenivät kuitenkin. Viimeisen vartin ollessa käsillä, uskalsi jo vähän kiihdyttää vauhtia. Lopussa hölkän sai käännettyä vielä juoksuksi ja kellon tullessa 8.00, oli matkaa takana 118,6km. On edelleen uskomaton ajatus, että selvisin loppuun asti.

Hauska huomata, että näin jälkeen päin ajateltuna muistaa lähinnä viimeiset pari tuntia. Vaikeat tunnit eivät tunnu enää niin merkityksellisiltä. Niin sen varmaan kuuluukin olla. Jos kaikilla jäisi mieleen aamuyön tuntien synkimmät hetket, kukaan ei löytäisi itseään enään uudestaan lähtöviivalta. Oli kyllä kaiken kaikkiaan opettavainen reissu. Nyt tiedän, että omian ajatusten kasassa pitämisessä on vielä paljon tekemistä, mutta tiedän myös, että niin kauan kun ongelmat on vaan omien korvien välissä, ei saa heittää pyyhettä kehään.

X-run 2017

Rauhan, Repokiven ja Ukonniemen maastoissa kilpailtiin X-Run jo kuudetta kertaa. Matkoja oli lapsilla sadasta metristä kahteen kilometriin ja aikuisille 11.5km tai 23km. Osallistujamäärä nousi yli viidensadan, joten X-Run oli vuoden suurin juoksutapahtuma Etelä-Karjalassa. Perinteikkäästi hoidimme Satun kanssa jälkikärjen tehtävät.

Hieman jännitti oma jaksaminen. Keskiviikkona olimme käyneet kuitenkin jo 50km pyörälenkin ja sitä ennen 7km juoksulenkin. Ensimmäinen 11.5km kierros juostiin ja käveltiin 1h 40min. Pidemmälle matkalle oli uskaltautunut melko harvalukuinen joukko. Jatkoimme rauhassa reitin kiertämistä, mutta emme koskaan saavuttaneet viimeistä juoksijaa. Lopulta kaikki oli saatu maaliin, myös meidät. Parikymmentä kilometriä liikuntaa mäkisessä maastossa kolmeen tuntiin oli oikein hyvä saavutus. Tästä kuvia X-Run 2017 kilpailusta (Henry54)

Kilpailun osallistujat ja toimitsijat saivat vielä urakan päätteeksi kylpyläliput Holiday Club Saimaalle. Kyllä teki hyvää päästä saunomaan. Rauhan kylpylässä on vielä erityisen tunnelmallinen mökkisauna, jonne mennään ulkokautta. Reitin merkkaamisessa oli taas pieniä haasteita, kuten kuulemamme mukaan oli ollut myös edellisen viikonlopun Vaarojen Maratonilla.

Maastossa järjestettävät kilpailut ovat reitin osalta haastavia. Järjestelyt toimivat muuten hienosti sekä Imatran urheilijoiden, että Holiday Club Saimaan puolelta. Juoksun ja uinnin kanssa samaan pakettiin kuuluu tietysti myös illallinen.

Siirryimme Rauhasta Imatran Kylpylään Ukonniemeen. Illallisella noutopöydästä kaikki oli viimeisen päälle kalapöydästä ja alkukeitosta lähtien. Pääruokana oli paistettuja kirsikkatomaatteja, naudan sisäfileetä eri muodoissa ja vielä erityisen hyvää naudan poskea punaviinikastikkeessa. Jälkiruuaksi tietysti suklaamousseja ja vielä marjarahkaa. Imatran Kylpylän illallinen yhdistettynä reippaaseen liikuntapäivään ansaitsee Toimitus Suosittelee -maininnan.

Ehkä sitten ensi vuonna - SM-maraton 2017

Viime syksynä lopettelin ratajuoksua ja uhosin, että ensi syksynä juoksen SM-maratonilla. Ajatus tuntui tuolloin kaukaiselta ja ehkä vähän saavuttamattomaltakin. Tuosta asti kyseinen kisa on kuitenkin ollut tavoitteena ja unelmana. Keväällä, kun rikoin SM-maratonin tulosrajan, tavoite tuli askeleen lähemmäksi. Kesällä treenatessani 100km juoksuun, koitin koko ajan pitää maratonkuntoa yllä ja heinäkuun alussa keskittyminen siirtyi kokonaan SM-maratonille. Viimeiset kaksi kisaa edeltävää viikkoa tein parhaan osaamiseni mukaan, lepäsin hyvin, söin hyvin ja koitin välttää sairastumista kaikin keinoin.

Kaikesta huolimatta eilen sain huomata, miten pienten asioiden takia kuukausien työ voi valua aivan hukkaan. Kisaa edeltävänä aamuna heräsin nenä tukossa. Ajattelin, että ei tässä mitään, ehkä elimistö vaan reagoin jännitykseen. Koko päivän olo oli alavireinen, nenä oli tukossa, ääni paineessa ja palelsi. Koitin olla miettimättä tilannetta ja sitä, että kaikki katastrofin ainekset olivat ilmassa, en välttämättä pääsisi starttaamaan ollenkaan. Kisa-aamuna olo ei ollut heilahtanut kumpaankaan suuntaan. Elättelin edelleen toivoa normaalista juoksusta.

Kisapaikalla fiilis oli vielä ihan hyvä. Omalla nimellä varustettu numerolappu nauratti ja nosti mielialaa. Seuraavaksi geelit ja juomat juoksijoiden omien juomien laatikoihin ja verkkalenkille. Vielä verryttelyssäkään en pystynyt sanomaan, mitä kisa toisi tullessaan. Toisaalta tuntui helpolta juosta reipastakin vauhtia, toisaalta henki ei oikein kulkenut ja oli pöhnäinen olo. Eiköhän seuraavan kolmen tunnin aikana selviä, onko sairas vai ei.

Lähdön lähestyessä SM-maratoonarit ryhmittyivät eturiviin. Startin tapahtuessa Finlandia-hymnin tahtiin, eturivin paikka siivitti hieman turhan kovaan alkuvauhtiin. Ensimmäinen kilometri taittui noin ajassa 3.50, 25s tavoitetta kovempaa. Ymmärsin onneksi hyvissä ajoin himmata omaa vauhtia. Ensimmäiset pari kilometriä sujuivat ihan kivasti tukkoisuudesta huolimatta. Taitoin noin puolet 10,5km mittaisesta lenkistä neljännen sijan paikkeilla.

Vähitellen olo alkoi hiipua. Porukkaa lappoi ohi tasaiseen tahtiin. Jokaisen ohituksen kohdalla mietin, että nyt tuohon perään. Jotenkin alat eivät totelleet ja vauhti ei kiihtynyt yhtään. Tai pysynyt edes samana. Noin seitsämän kilometrin kohdalla huomasin tekeväni kuolemaa ylämäessä reitillä, jossa ei edes ole mäkiä. Alkoi tuntua, että nyt ei ole kaikki hyvin. Pian myös räkäinen hengitys sanoi yhteistyösopimuksen irti. Vinguin kuin pieni sika, ja mietin pääsenkö ensimmäisen kierroksen loppuun ennen kuin joku katsoja nappaa minut pois reitiltä turvallisuussyistä.

Pääsin kierroksen loppuun. 10km väliaika oli 42.30, mihin olen erittäin tyytyvinen. Kunto ei voi olla huono, jos 10km taittuu tuota vauhtia helposti, vaikka kaikki onkin pielessä. Mietin sitä, että maraton on pitkä matka ja jos välillä tuntuu pahalta, voi olo vielä parantua. Aloin kuitenkin tulla siihen tulokseen, että jos paha olo johtuu flunssasta, tuskin tauti tulee selättymään matkan aikana. Nyt alkoi olla kyse lähinnä terveydellä leikkimisestä. Jos juoksisin koko maratonin kipeänä, seurauksena olisi pahimmassa tapauksessa vakavakin sairaus ja parhaimmassakin tapauksessa pitkittynyt palautuminen. Pitkittyneen palautumisen takia jäisivät seuraavatkin kisat väliin.

Toiselle kierrokselle lähtiessä Kalle huusi minulle, että koita vaan jatkaa. Kommentti suututti niin paljon, että jouduin myöntämään itselleni, että olin odottanut lupaa keskeyttää. 3km päässä olisi hyvä paikka jättää leikki kesken, tekisin päätökseni siihen mennessä. Kun 14km väliaikapaikka saapui, olin tullut siihen tulokseen, että jos juoksen maaliin, jään vähintään 30min ennätyksestä ja olen kisan viimeinen. Noiden asioiden takia ei kannata vaarantaa terveyttä tai tulevia kisoja. Oli helppoa todeta, että eiköhän tämä ollut tässä.

Kisan jälkeen fiilikset olivat kaksijakoiset. Toisaalta tiesin, että mitään en olisi voinut tehdä toisin, toisaalta harmitti niin paljon, että kaikki työ oli valunut hukkaan. Seuraavat pari viikkoa olin budjetoinut maratonista palautumiseen, nyt en tiedä, mitä tekisin. Haluaisin etsiä tälle syksylle vielä jonkun kilpailun, jossa pystyisin ulosmittaamaan kuntoni, jonka tidän olevan parempi kuin ikinä. Onneksi omaa keskeyttämistä hieman helpottaa, että en ollut asian kanssa yksin. Liki 60% kisan osanottajista jouti ottamaan numerolapun pois ennenaikaisesti.

Ensi vuonna SM-maraton juostaan Lappeenrannassa. Kunhan tauti tulee selätetyksi ja saa itsensä kasattua, alkaa treenaus kohti noita kotikisoja. Siellä minä vielä näytän.

Elokuu

Olen päässyt jo treenaamaan ja voimat ovat palautuneet. Punttisalilla ei tietenkään liikuta vielä lähelläkään maksimirautoja, mutta sinne ollaan hyvää tahtia menossa. Strategiana on edelleen matala volyymi, hyvä progressio ja korkea harjoitustiheys. Lähipäivien aikana on tarkoitus käydä ensimmäisellä juoksulenkillä.

Viimeisen kolmen viikon teemana on ollut tiukka kesäyliopistorypistys. Ensimmäisellä viikolla suunnittelimme ja toteutimme 3D-tulostetut osat. Seuraavalla viikolla tutustuimme pintaraapaisuna virtausmallinnukseen. Saksalainen tohtori piti viikon kurssin koskematta tietokoneen hiireen ajamalla Linuxia ilman graafista käyttöliittymää.

Kesäyliopiston paras osuus olikin viikonlopun kestävä koodausleiri tai hackathon alan termeillä. Satun kanssa ohjelmointitaidot ovat kovin rajalliset, perusteet muutamalla kielellä (Python, Matlab, Codesys...) Kuitenkin sipsien, Coca-Colan ja pitsan voimalla osittain ohjelmoimme ja innovoimme sovelluksen, jolla voi seurata omia ruokailutottumuksia ja pitää kirjaa kodin ruokavarastoista.

Kun olimme päässeet hyvään vaiheeseen, oli tietenkin laitettava Lontoon kisat näkymään. Yliopiston rantasaunan 80" televisio Geneleceineen peittoaa monet huonot kisakatsomot. Vaikka ihan kaupalliseen menestykseen asti koodausleirimme ei tainnut viedä, oli se hyvä lopettaa saunomiseen. Kolmen viikon päästä päästään taas oikean opiskelun pariin, itselläni viimeiset kandikurssit ja molemmat aloitamme satun kanssa maisterikurssien suorittamisen.