Tiistaina oli tarkoitus juosta
kaksitonnisia. Juoksu kulki hyvin, ja ehdin juosta kaksi vetoa
suunnitelman mukaan. Sitten maha turposi varoittamatta
kolminkertaiseksi, ja siihen sitten loppui se juoksun kulku. Jätin leikin kesken. Kyllä harmitti. Kotiin päästyäni en
voinut olla mittaamatta, oliko vyötärönympärykseni tosiaan
kasvanut lenkin aikana. Jep, +20cm. Minulla on ollut aiemminkin
ongelmia mahan kanssa. Tässä tapauksessa oletan, että kaikki
johtui jostain, mitä söin tai liian pienestä tauosta ruuan ja
lenkin välillä. Ruuan kanssa pelaaminen on hankalaa. Lenkille ei
voi lähteä nälkäisenä suoraan koulusta. Lenkille ei voi lähteä
heti, jos syö koulun jälkeen. Jos jää ruuan jälkeen odottamaan,
ehtii tulla pimeä. Pitää vain oppia tietämään, mitä maha
kestää, kuinka paljon, ja mihin aikaan.
Tuon pilallemenneen lenkin jälkeen
päätin, että seuraava kovempi treeni ei kaadu omaan hölmöyteen.
Seuraava treeni oli tänään. Olin asettanut itselleni
”karsintarajan”, jonka alittaessani voisin huoletta ottaa osaa
tulevien viikkojen kisoihin. Nyt ajattelin ottaa onnistumisen varman
päälle, ja koitin valmistautua melkein kuin kilpailuun, enkä vain
puolihuolimattomasti. Aamulla kävin heti herättyäni ulkoilemassa
kymmenen minuutin ajan. Tämän jälkeen söin aamupalan, ja sitten
vaan jalat seinälle ja riittävän pitkäksi ajaksi lenkkiä
odottamaan.
Valmistautumisesta huolimatta urheilu näytti taas
arvaamattomuutensa. Aina ei riitä, että on tehnyt kaiken olevinaan
parhaalla mahdollisella tavalla, onnistuminen on kiinni niin monesta
asiasta. Tänään ei sitä onnistumista tullut. Suurin syy tähän
on varmaan liian kova aloitus. Jalat alkoivat painaa jo kahden
kilometrin kohdalla, ja juoksua ei voinut enää juoksuksi kutsua.
Tarkoitus ei ole selitellä, mutta listasin suoritusta heikentäviksi
tekijöiksi ainakin vastatuulen, kipeät jalat, kovien treenien
puutteen, sekä ehkä vähän väsymyksenkin. Positiivisena
yllätyksenä maha ei vaivannut. ”Karsintaraja” jäi alittamatta.
Tästä huolimatta ei auta kuin laittaa leuka rintaan ja suunnata
kohti uusia pettymyksiä. Aion startata viikon päästä lauantaina
Kesport Leppävirta -maantiejuoksussa. En voi lähteä kisaan täysin
luottavaisin ja levollisin mielin. En tiedä yhtään, miten käy,
mutta kai se selviää vain kokeilemalla.
Joskus se vuoden ensimmäinen startti
on tehtävä, vaikka pakko myöntää, että pelottaa. Tämä ei ole
kuitenkaan mikään poikkeus. Vuosi toisensa jälkeen ensimmäiset
kisat jaksavat pelottaa, antavat ne kuitenkin jonkin suunnan
alkavalle kaudelle. Ihan hyvä vaan, ilman pientä pelkoa ja jännitystä
kisat menevät yleensä tavalla tai toisella pieleen.
Jännitystä on tainnut olla ilmassa myöskin keväällä seitsämän vuotta aiemmin, allekirjoittanut siis numerolla 26. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti