SM-maantie 2017

SM-maanteistä on vierähtänyt nyt viikko. Vihdoin alkaa olla semmoinen olo, että jaksaa täällä Bloginkin puolella palata viime viikonlopun tapahtumiin. Reissu oli kaikin puolin onnistunut, mutta pariin päivään mahtui touhua parin viikon tarpeiksi ja kotiintuomisena olikin ylirasitustila.

Alun perin minun ei ollut tarkoitus juosta SM-maantiellä. Tähtäin on ollut koko ajan parin viikon päästä joustavana Joensuun Maratonissa ja heinäkuisessa Suomi-juoksun sadalla kilometrillä. Yli odotusten mennyt Vuoksen lenkki herätti kuitenkin mielenkiinnon lähteä testaamaan kuntoa myös puolimaratonilla. Ajattelin, että olen puolentoista tunnin alitukseen tyytyväinen. Välillä ajatuksissa silti pyöri, josko yli 5v vanha ennätys, 1.28, olisi rikottavissa.

Lähdimme kohti Espoota kisaa edeltävänä päivänä. Hermostutti yllättävän kovasti, oli hermostuttanut koko viikon. Tiesin, että kunto on ihan hyvä, mutta pelkäsin, että joku menee kuitenkin pieleen. Jo pelkkä pieni flunssa tai yliharjoittelu edeltävällä viikolla tai vatsavaivat kisassa olisivat romuttaneet kunnonmukaisen suorituksen. Kun kaikki on mennyt pieleen viiden vuoden ajan, alkaa pessimismi olla näköjään sisäänrakennettu ominaisuus.

Pitkän odotuksen jälkeen kisa-aamu saapui ja merkkejä flunssasta tai muusta ikävästä ei ihme kyllä ollut. Reitti vaikutti nopealta ja sää oli hyvä pientä tuulta lukuunottamatta. Verkka tuntui hyvältä ja lähdön hetki koitti. Olin päättänyt lähteä juoksemaan ennätykseen tähtäävää vauhtia, 4.10min/km.

Ensimmäiset 2km etenivät turhan vauhdikkaasti. Olin mukana porukassa, joka taisteli mitalisijoista. Tuntui ihan hyvältä, mutta järki käski löysäämään. Löysäämisestä huolimatta kilometrit etenivät toisensa perään noin 4min/km vauhdilla. Vähän hirvitti, että missä vaiheessa tulee totaalikatkeaminen, ei ole millään järjellä mahdollista, että pystyisin jatkamaan kyseisellä vauhdilla. 

Matkaa oli taitettu ehkä 6km verran, kun juoksin kiinni edellä menävestä porukasta jääneen juoksijan. Taival jatkui yhdessä. Vauhti pysyi edelleen samana, ei tuntunut varsinaisesti pahalta, mutta ei pystynyt kiristämäänkään. Taistelimme kuudennesta sijasta, ja koko matkan luoton, että pystyisin hoitamaan sen itselleni viimeisen kilometrin aikana. Toisin kuitenkin kävi, vaikka matkavauhti tuntui helpolta, en pystyny vastaamaan pieneen vauhdin lisäkseen ollenkaan.

Tuloksena oli siis 7. sija ja uusi ennätys 1.25.02. Olen tosi tyytyväinen. Kaikkien ongelmien jälkeen en olisI ikinä uskonut pystyväni tämän kaltaiseen suoritukseen. Ennen ylikuntoa tehdyistä ennätykstä on nyt ensimmäinen rikottu. Tuntuu hyvältä näyttää kaikille epäilijöille, jotka joskus kuusi vuotta sitten sanoivat, että minun urheilu-ura on paketissa.

Juoksun jälkeen matka jatkui Nuuksioon. Pienestä hapotuksesta huolimatta oli kivaa käydä parin tunnin kävelyllä ja tutustua uusiin ulkoilureitteihin.

Raskaan päivän jälkeen nukkumaan käynti oli oma operaationsa. Kierrokset olivat päällä ja nukkumisesta ei tullut yhtään mitään, joka paikkaa vaan särki. Aamun koittaessa lähdettiin kuitenkin lenkille. Ei ollut fiksua, mutta hyvä lenkkiseura vei mukanaan. 

Lenkin jälkeen otettiin suunta kohti Helsinkiä. Nyt toteutettaisiin monen vuoden aikainen suunnitelma käydä Korkeasaaressa. Vaikka siellä ei ollut mikään muuttunutkaan, vierähti viisi tuntia nopeasti ja oli kivaa. Olimme ostaneet bussiliput illan viimeiseen bussiin, joten harhailimme Helsingissä 11h reput selässä ja käytännössä koko ajan kävellen. Alkoi vähitellen turnauskestävyys loppua.

Kotiin palattua reissun vaikutukset näkyivät pitkään. Elimistö oli aivan kierroksilla, tuntui ettei tarvitse nukkua tai syödä ollenkaan ja kaikki kiukutti. Olen aivan todella ylpeä itsestäni, kun osasin luopua suunnitellusta määräviikosta ja ihan vaan levätä. Kyllä siinä melkein koko viikko meni saada tila normalisoitumaan, mutta nyt on kaikki hyvin ja voi alkaa odottelemaan seuraavaa starttia.

Kevätjuoksentelua

Kevät on edennyt pitkälle ja maanitiekausi on saatu avattua. Tiistaina juoksimme kauden viimeisessä Talvijuoksussa haastekilpailun. Tavoitteena oli saada selville, kumpi voittaa 3km pikamatkalla, se, joka ei ole pystynyt juoksemaan vai se, joka on kilpailtava matka huomioiden juossut aivan liikaa. Tällä kertaa liikaa juossut vei voiton. Sää oli kovin tuulinen ja edeltävän viikonlopun treenit painoivat jaloissa, mutta siitä huolimatta jäi ihan hyvä mieli.

Haastekilpailua tärkeämpi tavoita Talvijuoksulle oli saada kova harjoitus ennen sunnuntaina Imatralla juostavaa Vuoksen lenkkiä. Ainakin Kallen puheiden perusteella olen saanut kyseisestä tapahtumasta käsityksen, että se on vähintäänkin parasta, mitä Etelä-Karjalassa urheilin saralla tapahtuu. Jo usean vuoden ajan olen halunnut olla viivalla, mutta joka kerta suunnitelma on epäonnistunut.

Tänä vuonna sitten selvisin paikalle, vaikka vähän pelotti, kuinka paljon ultrajuoksuun tähtäävä harjoittelu on heikentänyt kovempaa juoksua. Mielestäni kuitenkaan ei ole mitään syytä olla juoksematta kilpaa, vaikka kunto ei ihan parhaassa mahdollisessa kuosissa olisi.

Kisa-aamu valkeni lumisateisena. Starttiin mennessä sää parani sen verran, että Kalle pääsi perinteisesti juoksemaan shortseissa. Itse en vielä pitkistä vaatteista suostunut luopumaan. 7,4 kilometrin matkan lähtö suoritettiin 68 juoksijan voimin.

Tavastani poiketen maltoin aloittaa rauhallisesti. Juoksutuntuma oli kuitekin odotettua parempi ja kiihdytin vauhtia. Takasuoralla Vuokselta puhalsi kova vastainen tuuli. Yritin taittaa matkaa peesistä toiseen vaihdellen. Missään vaiheessa ei oikeastaan tuntunut pahalta ja maali tuli vastaan nopeasti. Vasta maalissa katsoin ensimmäistä kertaa kelloa ja totesin, että maaliin oli tosiaan tultu nopeasti. Loppuaikani oli 2min kovempi kuin olin uskaltanut toivoa. Lisäksi matkaan tarttui naisten sarjan voitto.

Koko talven vaivanneesta polvesta huolimatta myös Kalle asettui lähtöviivalle. Vaikka Talvijuoksun 3km oli sujunut hyvin, oli juoksemattomuus myrkkyä pidemmällä matkalla. Alku matka oli sujunut hyvin, mutta lopussa juoksu ei enää ottanut luonnistuakseen. Lisäksi polvi tuli taas kipeäksi. Hatunnostot kuitenkin maaliin pääsemisestä.

Tänään tiistaina oli vuorossa viikon, tai ehkä tähän mennessä vuoden, kohokohta. Tarkoituksena oli juosta tähän mennessä pisin Suomi-juoksun 100km kisaan valmistava lenkki, 50km. Illalla kasailin eväät mukaan. 50km olisi varmaan taittunut pienemmälläkin syömisellä ja juomisella, mutta koitin testailla vatsan kestoa tulevaa kisaa varten.

Aamulla säätiedoitus kertoi tuulen olevan pahimmillaan 11m/s. Sadetta ei kuitenkaan ollut luvassa, joten ihan kohtuullinen juoksusää. Sain Alisan mukaan alkumatkan matkaseuraksi, ja ensimmäinen 22km sujui kuin lentäen. Tässä vaiheessa pysähdyimme kodin kohdalla. Sain Kallelta ruoka- ja juomatäydennystä ja matka jatkui Kallea yliopistolle saattaen. Yliopistolle saavuttaessa mittarissa oli jo 32km. Viimeinen 18km olisi taivallettava yksin. Olo ja mieli oli kuitenkin edelleen hyvä ja matka lähti taas etenemään.

Matka loppui taas lyhyeen ja ensimmäinen ajatus kotiovella oli, että tässäkö tämä nyt oli. Ei väsyttänyt, mihinkään ei koskenut ja edes yhtään hankaumaa ei tullut. Olisi tehnyt mieli juosta enemmänkin, mutta ei pidä mennä hölmöilemään. Pakko sanoa, että olen kyllä tosi iloinen, että keksin tämän ultrajuoksun. Kyllä tämä on se minun juttu.

Toistaiseksi lenkkien pituudet on pidettävä maltillisina, sillä seuraava startti on parin viikon kuluttua SM-puolimaratonilla. Myös Kallen juoksulenkit taitavat pysyä maltillisina. Ohjelmassa on polven parantelua ja todennäköisesti aika paljon pyöräilyä.