200km pyöräily - Perjantain pitkälenkki

Puolenpäivänaikaan perjantaina pyöräilyryhmä huolsi itsensä ja pyörät. Suunnaksi pohjoinen reitille Imatra - Museotie (3981&3991) - Simpele - Särkisalmi - Särkilahdentie (4063) - Ruokolahti - Imatra. Matkaan lähdettiin auringonpaisteessa, mutta kahden tunnin jälkeen tienpinta oli jo kostea. Vastaan tullut lammas lenkillä ja talutusnuorassa nauratti kaksikkoa ja matka jatkui. Ensimmäiselle ruokatauolle pysähdyttiin 57km kohdalla.

Pirjon Kipsalla Simpeleen keskustassa tilattiin ja syötiin hyvällä ruokahalulla makkaraperunat kaikilla mausteilla. Suosittelemme vahvasti! Samalla otettiin kuva turvavärisissä Blogipaidoissa etenevästä kaksikosta. Matka jatkui nopean pysähdyksen jälkeen kohti kääntöpaikkaa Särkisalmea.

Kioskiyrittäjä kuvasi mielellään ja kyseli olisimmeko matkalla yötä. Tosi nössöä olisi semmoinen.

Simpele - Parikkala -välillä  kaatosade kasteli pyöräilijäkaksikon. Särkisalmen ABC:lla 82km mittarissa pidettiin pidempi ruokahuoltotauko. Kastuneet pyöräilijät valtasivat pöydän, ja riisuivat kengät sukkineen kuivamaan. Märät jalanjäljet risteilivät huoltoaseman lattialla päätyen aina nurkkapöytään. Tunnissa mahat oltiin saatu täyteen, varusteet hieman kuivemmiksi ja juomapullot täytettyä.

Matkaa jatkettiin 14-tietä kohti Punkaharjua. Tauon jälkeen ensimmäiset 10 minuuttia oli ajettava niin kovaa kuin kykeni, pyöräiljät olivat kylmissään verenkierron keskittyessä vatsan seudulle. Saavuimme lopulta Särkilahden risteykseen, josta käännyttiin kotia kohti myötätuuleen. Pyörät kulkivat erinomaisen hyvin Kallen vetäessä mukavaa matkavauhtia 25-30km/h ja Satun peesatessa aina 120km kohdalle asti, jossa pidettiin viiden minuutin patukkatauko.

Satun ABC:lta asti vaivannut epätoivo alkoi hellittää hieman tauon kohdalla, mutta vain hetkellisesti tehden paluun taas mittarin näyttäessä 140km. Tässä vaiheessa ongelma ei ollut enää kylmyys ja märkyys, kaunis syysilta helli pyöräilijöitä. Vaihtelevan reitin mäet alkoivat olla myrkkyä vain selkeästi lyhyempiä lenkkejä pyöräilleen Satun reisille. Matka kuitenkin jatkui ajoittaisista heikoista hetkistä huolimatta.

Kaksikko eteni hyvää vauhtia ajaen ainoasta risteyksestä suoraan, vaikka olisi pitänyt kääntyä oikealle. Molemmissa tapauksissa suunta oli kuitenkin oikea. Tässä vaiheessa alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen olimme päättäneet ajaa 200km täyteen. Jatkoimme sakkolenkille Ruokolahden suuntaan, jonka läpi oli alun perin tarkoitus ajaa. Pidimme Rasilan S-marketilla vielä viimeisen energiatankkaustauon. Kalle jatkoi Coca-Colan ja Satu pähkinöiden voimalla.

Kalle piti edelleen yllä hyvää matkavauhtia ja Satu otti kaiken irti peesihyödystä, näin kaksikko eteni mahdollisimman nopeasti. Stora Enso näyttäytyi Patotieltä kaikessa teollisen vallankumouksen kauneudessaan yövalaistuksessa. Patotien mäki oli Satun viimeinen koettelemus, mutta pyörästä löytyi vielä tarpeeksi pieni välitys mäen lakipisteen tavoittamiseksi.

Retkellä oli enää voittamista. Ajoimme vielä kierroksen Imatran katuja mittarin rullatessa kolmannelle sadalle. Juokseva aika pysähdyksineen kulki muutaman minuutin yli 10h. ABC:n liian pitkä pysähdys maksoi 10h alituksen, siinä ei enää tarjoilijan kova pahoittelu henkilökunnan puutteesta auta. Anteeksiantamatonta. Neljään pysähdykseen käytettiin yhteensä reilut puolitoistatuntia, jolloin ajoajaksi tulee luonnollisesti 8h 30min. Ajonaikaiseksi keskituntinopeudeksi asettui Ojalan laskuopin mukaan siis 23,5km/h. Pysähdyksineen jäätiin juuri karvaa vaille 20km/h.

Satu ja Kiantti takaisin lähtöpisteessä

Molemmat pyörät ja pyöräilijät jaksoivat matkan rasitukset

Toimituksen huomio - Kammet pyörivät niin mukavasti, ettei takaisintulomatkalta ikuistettu kuvia. Satu kertoi reitin olleen hirrveän kiva, vaikkakin vaihtelevan mäkinen, ja suosittelee kaikille pyöräilijöille. 

Jiri Karjalaisen ja Alisa Vainion tunnelmia Kotkan 16-17 SM-kisoista

Jiri innostui kirjoittamaan:

Pidin treenitauon Kalevan kisojen jälkeen ennen oman sarjan (17v) SM-kisoja. Lihakset oli Kotkaan lähtiessä kilpailukuntoiset, eikä mitään suurempia jumeja jaloissa ollut. Juoksutuntuma oli ollut treeneissä hyvä niin radalla kun maantielläkin. Torstai iltapäivästä tultiin Kotkaan, kävin lenkillä ja kenttää tuli myös muutamalla rullauksella kokeiltua. 

Eka startti oli perjantaina 3000 metriä. Ensimmäisen kierroksen juoksin vetämään lähteneen pojan perässä, mutta sitten vauhti hieman hiipui ja menin kärkeen. Ensimmäinen kilometri oli 3.00 ja kahden kilometrin väliaika 5.57. Meno oli tahmeaa ja vauhti ryskyttävää. Helppoa ja rentoa kovaa matkavauhtia en saanut pidettyä yllä. Vajaa kilometri ennen maalia Robin siirtyi kärkeen. Yritin mennä kärkeen nopealla rytminvaihdolla 600 m ja 450 m ennen maalia. En päässyt ohi ja vauhtia tuli kokoajan lisää. Viimeisen kierroksen alkaessa Robin kiristi tahtia lisää ja oma kulku ei siihen enää riittänyt. 

Lauantaina oli 2000 metrin esteet. Ensimmäisen kilometri meni tasan kolmeen minuuttiin ja muut kilpailijat tulivat yllättävän lähellä takana. Aloitus oli hieman kovempi kuin mitä olin ajatellut, joten vauhtia piti hieman keventää ja tarkkailla tilannetta. En päästänyt seuraavaa juoksijaa missään vaiheessa aivan kantaan kiinni ja pidin sen asetelman maaliin saakka. Juoksu tuntui jo paremmalta ja esteet meni ongelmitta yli. Mikko otti samassa startissa hopeaa ja sai ensimmäisen SM mitalin, mukavaa oli nähdä kaverin onnistuminen tärkeässä kisassa. 

Kahden startin jälkeen erityisesti pohkeet oli kireät ratajuoksusta, mutta se ei sunnuntain tonnivitosta haitannut. Matkaan lähdettiin rauhassa ja juoksin ryhmän mukana sijoilla 2-4 700 metriin asti, jonka jälkeen kiristin vauhtia selkeästi. Askel tuntui suhteellisen vetävältä eikä edellispäivien kisat painaneet merkittävästi jaloissa. Alle 150 metriä ennen maalia askelrytmi meni hieman sekaisin ja kiriin oli hankalampi lähteä, hopeaa tuli. Pettynyt ja osittain turhautunut sekä äreä olo oli kisan jälkeen. Tavoite viikonlopulta oli useampi kuin yksi mestaruus, enkä siihen näissä kisoissa päässyt. Pitkä kausi on kuitenkin mennyt kokonaisuudessa hyvin ja siihen olen tyytyväinen. Seuraavat kisat on nuorten Ruotsi-ottelusta 2000 m esteet ja 1500 m.

Jirillä on ehdottoman komea paita

Alisa Vainio voitti mestaruudet sekä 3000m sileän että 2000m estejuoksun N17 sarjassa. Vainio juoksi soolona molempien matkojen mestaruuksiin. Vaikka Alisa nousi korkeimmalle korokkeelle ei hän ollut ollut tyytyväinen. Kisojen virallisella Twitter tilillä todettiin pyhänä Alisalla olevan mahdollisuus tulla triplamestariksi. Haave kaatui kuitenkin naisten 1500m kilpailuun, jossa Alisa otti pronssia ajalla 4.43,47 Nelli Nordlundin voittaessa ennätyksellään 4.39,32.

"En ole yhtään tyytyväinen, koska en saanut itsestäni mitään irti, vaikka tarvetta kovempaan vauhtiin ei ollut , mestaruuden saamiseksi. Juoksu ei tuntunut eteenpäin vievältä! Tosin 3000m ja 2000ej sain vetää täysin soolona kovaan vastatuuleen. Kivaa oli kun näki paljon tuttuja, mutta näin jälkeen päin jäi todella paljon hampaan koloon." - Alisa Vainio toteaa Blogin toimitukselle.

Toimituksen saamien luotettavien tietojen mukaan kilpailuja edeltävä harjoitusviikko oli määrällisesti kova tähdäten tyttöjen- ja poikien Suomi-Ruotsi -maaotteluun. Alisa juoksee maaottelussa 3000m ja 2000m ej.

Alisa ja tuleva lenkkikaveri

Nuorten SM:t

Tänä viikonloppuna on kisattu nuorten SM:iä niin Kotkassa kuin Raisiossakin. Kotkassa liekeissä ovat olleet 16-17-vuotiaat, Raisiossa 14 ja 15-sarjoihin mahtuvat urheilijat. Näitä kisoja aktiivisesti LIVE-tulospalvelun kautta seuranneena kypsyi ajatus tehdä pieni katsaus omaan historiaani syksyisissä nuorten SM-kilpailuissa.

Osallistumisoikeuden SM:iin saa saavuttaessaan 14 vuoden iän. 14-vuotiaasta asti olen näissä kilpailuissa joka syksy viivalla ollut. Suomenmestaruuskilpailut ovat luonnollisesti ne kisat, joihin koko kausi periaatteessa tähdätään. Itselläni kisat ovat kuitenkin menneet vuosi toisensa jälkeen penkin alle tai olleet erilaisten vaikeuksien sävyttämiä.

Ensimmäisiin SM:iini otin osaa vuonna 2010. Mitaleista taisteltiin tuolloin Helsingissä perinteisellä Eläintarhan kentällä. Lajivalikoimani oli varsin erikoinen. Perjantaina kisasin seiväshypyn suomenmestaruudesta, sunnuntaina olin 2000m lähtöviivalla.

Seipääseen lähdin tilastokärkenä, ja näin ollen myös ennakkosuosikkina. Hyppy oli kuitenkin selittämättömästi aivan hukassa. Meinasin tipahtaa pois pelistä ihan alkukorkeuksissa. Tunnelmat olivat aika epätoivoiset. Kisa kesti kauan, ja minulle kertyi hyppyjä peräti 18. Jotenkin sain itseni kasattua ja otin hopeaa ennätystuloksellani.

Sunnuntaina oli vuorossa 2000m. Kisassa oli mukana 24 juoksijaa. Juoksin kovemmassa erässä ja minulla oli täydet mahdollisuudet hyvään sijoitukseen. Juoksuni oli kuitenkin täysi floppi. Jäin puoli minuuttia kauden parhaastani ja olin eräni viimeinen. En vieläkään osaa selittää tapahtunuttu. En väsynyt fyysisesti ollenkaan, pää vaan oli jotenkin sitä mieltä, että miksi kiusata itseään juoksemalla yhtään kovempaa, jännää.

Vuotta myöhemmin kisattiin Varkaudessa. Minulla on taipumus sairastua flunssaan vuosi toisensa jälkeen elokuun puolenvälin paikkeilla. Sairas olen nyt ja sairas olin Varkauden kisojenkin aikaan. Pettymys oli suuri, kun huomasi tulleensa flunssaan juuri ennen kisoja, joita oli koko vuoden odottanut. Silti en kisoja väliin raaskinut jättää. Lajivalikoima oli edellisvuoden kaltainen, seiväs+2000m.

Seiväskisaan lähteminen oli epävarmaa. En muista, olinko peräti lievästi kuumeessa. Hyppääminen oli voimatonta eikä kulkenut. Mitalinkiilto silmissä olin kisaan lähtenyt, mutta toivottu mitali vaihtui pettymyksekseni viidenteen sijaan. Kisassa oli 15 tyttöä mukana, joten sitä vasten katsottuna sijoitus oli ihan kohtalainen.

Vaikka en kahden päivän päästäkään ihan täysissä voimissani ollutkaan, starttasin kahdelletonnille. Olin juoksussa pitkään kiinni neljännessä sijassa, mutta maaliaedeltävällä takasuoralla jouduin päästämään neljän juoksijan ryhmän ohitse. Sijoitus lopulta kahdeksas, ja aika ihan omalle tasolleni. Ihan ok juoksu, mutta vähän olin pettynyt.

2012 kisat olivat Espoon Leppävaarassa. Kisat olivat ehdottomasti tähän mennessä mieleenpainuneimmat, onnistuneimmat ja parhaat kisani. Tämä siitäkin huolimatta, että olin koko kolme päivää jälleen kipeänä. Joka päivä jouduin viimeiseen asti miettimään osallistunko vai en. Uskon olleeni aika kuumeinen, en vaan uskaltanut kuumemittariin koskea, uskottelin olevani terve.

Perjantain lajini oli 3000m. Olo oli aika voimaton ja ennen juoksua pelkäsin taas floppaavani. Juoksu oli hidasvauhtinen, ja taitoin matkaa kärjen tuntumassa. Viimeisen 200m alkaessa tipahdin kuudenneksi ja ajattelin juoksun olleen siinä. Loppusuorasta en juurikaan muista, mutta jostain vissiin vielä voimia lyösin. Maalissa kyselin hämmentyneenä useaan kertaa monesko olin. Lopulta uskoin ottaneeni hopeaa.

Seuraava päivä oli tarkoitus aloittaa 800m alkuerillä ja jatkaa 1500m esteillä. Loppuun asti sai jännittää, onko juoksijoita riittävästi alkueriin. Varmistaneita tuli tasan 12, suurin mahdollinen määrä, jolla juostaan ainoastaan finaali. Kyseiselle päivälle ei jäänyt siis kuin kisojen päämatkani, estejuoksu. Lähtiessä olo oli tosi epävarma, mutta juoksusta tulikin urani tähän mennessä paras. Kisa ratkesi oikeastaan viimeisellä takakaarteen esteellä. Otin kultaa, sivutuotteena syntyi sekä oma että piirinennätys.

Viimeiselle kisapäivälle jäi huonoin lajini, 800m, johon sai lähteä täysin paineettomasti katsomaan, mihin siinä pystyy. Mitään odotuksia ei ollut. Ihmetyksekseni kuitenkin juoksin kolmipäiväisen rupeaman päätteeksi, edelleenkin sairaana, ennätykseni. Se riitti täydentämään värisuoran himmeimmällä mitalilla. Viikonloppu ylitti hurjimmatkin odotukset.

Viimeksi olen nuorten SM:issä kisannut viime syksynä Turussa. Kisat olivat täysi katastrofi. Ylikunto oli pahasti päällä ja jalkapohja vahvasti teipattu. Nimeni löytyi lähtölistasta jälleen kolmesta tarjollaolevasta kestävyysjuoksumatkasta jokaiselta.

Ensimmäinen matka oli perinteisesti 3000m. En jaksanut oikein verkata. Olo oli hirveä. Päätin kuitenkin startata. En jaksanut yhtään. En pysynyt edes alussa mukana, vaikka vauhti ei päätä huimannut. Jälkeenpäin ajateltuna olisi ollut ehkä fiksua keskeyttää. Tämä ei kuitenkaan käynyt laatuun. Turkuun asti oli kisaamaan tultu, minähän tulisin maaliin vaikka konttaamalla! Melkein konttaukseksi suorituksen voi laskea, aikani 11.19 jää ennätyksestäni liki minuutin.

Olisin toisaalta halunnut jättää kisat kesken yhden esiintymisen jälkeen. Seuraavana päivänä oli kuitenkin lempilajini, esteiden, vuoro. Halusin vielä yrittää. Menin kisapaikalle ja verkkasin normaalisti. Surkeantuntuisen verkan jälkeen päätin jättää juoksematta. Minulle kuitenkin koitettiin uskotella, että ei ole mitään hävittävää. Kohta löysin itseni Call in -teltasta. Itse juoksu oli edeltävän päivän toisinto, ei mihinkään. Juoksun jälkeen hämmensi ja itketti. Jätin seuraavan päivän kasin väliin.

Tämänvuotiset, Huittisissa järjestetyt, kilpailut olivat ensimmäiset minulta väliin jääneet. Ensi vuonna toivottavasti palaan ylikunnottomana, vammattomana ja ennen kaikkea flunssattomana!

Pyöräily alkaa luonnistua

Olen pyöräillyt nyt tasan kaksiviikkoa, forthnight kansainvälisellä termistöllä. Lenkit ovat olleet vaihtelevia niin tempoltaan kuin pituudeltaankin. Kaksi kertaa matkaa on kertynyt satanen, jälkimmäiselle lenkille mahtui jopa ruokatauko Lappeenrannan McDonaldsissa. Toisaalta takana on kova vauhtikestävyyslenkki otsalampun valaistessa kaupungin autioita katuja. Yhteensä kammet ovat pyörineet n. 600km. Täysin tunteen, kelin ja aikataulujen mukaan.

Mobiilisovelluksen tarjouksella - ilmeinen juoma ja kaksi hampurilaista yhden hintaan

Energiat loppuivat salakavalasti. Keskiviikkona pidin täyden lepopäivän, lähinnä makasin ja söin. Torstaina kevyesti 45km ja tänään samanverran reippaasti hakien välillä temporytmiä. Kotona mittari ehdotti keskinopeudeksi 28.5 km/h. Pyöräily alkaa siis luonnistua vähitellen. Ahaa-elämykset droppitangon otteista ovat tuoneet lisää vauhtia. Mies jopa hetkellisesti taipuu pyöränpäällä oikeaan asentoo kädet koukussa joko kahvoilta tai alaotteelta.

Pyöräilykulttuuri tulee vähitellen tutuksi ryhmäajon perusteista vaaranpaikkoihin. Pyörätiellä risteykset näkee huonosti, eivätkä muut tienkäyttäjät osaa arvioida pyöräilijän nopeutta. Ajoradalla pyöräilijää puolestaan katsotaan kuin toisenluokan kansalaista. Valitettavan usein unohtuu tasavertaisuus. Nopeusrajoituksen tai tilanteenmukainen vauhti ei riitä, eikä oikealta tulevaa pyöräilijää väistetä, vaikka huomiovärisessä paidassa hänet varmasti näkee. On oltava erityisen tarkkana.

Kunnon kasvaessa edes lieveilmiöt eivät pyyhi hymyä huulilta. Pyöräkin toimii ajatuksen lailla. Runko on 56cm vaakaputkella täsmälleen oikeankokoinen. Vaihdevipujen suunta iskostuu lihasmuistiin ja ketju siirtyy Ultegra-vaihtajilla välittömästi oikealle rattaalle. Kun edessä on 46-36 ja takana 12-30 välitykset, niin huonokuntoinenkin saa nauttia vauhdista. Etupyörän ollessa takapyörää korkeammalla löytyy aina tarpeeksi pieni välitys, toisaalta jo kolmessakympissä saa käyttöönsä ison keskiön ja vauhti kiihtyy.

Italialaisessa kaunottaressa Olmossa on sitä oikeaa fiilistä. Uuden pyörän valinta on erittäin onnistunut, sillä Feltillä pääsee samaan tunteeseen. Harrastusvälineiden hyvyys piilee hauskuudessa ja innostavuudessa, jota ei kuitenkaan saavuteta toimintavarmuuden kustannuksella. Ketju pyörii hyvillä mielin.

Kuulumiset lyhyesti

Syksy on saapunut. Kaikki on niin kuin lähes joka syksy. Koulu on alkanut aamutreeneineen ja tuoden mukanaan ikävän syysflunssan.

Urheilu on siis taas hetkellisesti flunssan takia jäissä. Viime päivien teema on ollut lähinnä ”kuumallamehullakuntoon”.Taktiikka on kyllä selvästi toiminut, ja ehkä tässä kohta ollaan taas elävien kirjoissa, hyvä niin.

Ehkä nyt joutaa vähän sairastamaan. Viime viikko sujui harjoituksellisesti hyvin. Kilometrejä kertyi edeltäviin viikkoihin nähden selkeästi nousujohteisesti, mutta kuitenkin maltillisesti. Pari reippaampaakin treeniä sain mukavasti tehtyä.

Alku viikosta juoksu tuntui tosi hyvälle. Viikonlopun koittaessa voimat olivat loppu ja olo kurja. Vähän jo ehdin pelästyä, mutta helpotuksekseni pian nousi kuume. Kaikki johtuikin vain flunssasta. Nyt rauhassa tauti pois ja uuteen nousuun!

Posti toi maanantaina mukanaan kivan yllätyksen. Blogin hengessä tilatut urheilupaidat saavuttivat omistajansa. Paitatilausta suunnitellessa paitojen väri oli saman tien selvillä, pakko olla neonkeltaiset. Rintaan haluttiin Blogin nimestä juurensa juontanut teksti, "Running is a mentalsport #INSANE" Nyt kelpaa Blogin kaksikon sekä muutaman muun onnellisen treenailla uusissa paidoissa!

Asiaa elokuvasta ja urheilusta

Katsoin hiljattain Pantani:The Accidental Death Of a Cyclist -elokuvan. Tarina nousi uudelleen mieleeni Zurichin EM-kisoista ja Satun kirjoituksesta. Mielestäni on surullista kuinka urheilun kauneus on unohdettu. Harmistutaan suomalaisten urheilijoiden suorituksista ja julistetaan pettymyksen antaessa periksi urheilu kuolleeksi. Suuri yleisö on erkaantunut urheilun maailmasta, ja samalla käsitykset ovat vääristyneet.

Pantani voitti urallaan Giro d' Italian ja Tour de Francen samana vuonna 1998. Yksi urheilun suurimmista mahdollisista saavutuksista. Häntä ei kuitenkaan muisteta uransa epäilemättä suurimmasta voitosta. Pantanista puhuessa tuodaan esiin hänen periksiantamaton luonteensa, uskomattomasta kyvystä nousta vuoria ja ennen kaikkea elävistä suorituksistaan.

Hein Ciere CC

Elokuvassa tuodaan esille vastakkainasettelu tunteen ja laskelmien välillä. Urheilun kuuluu olla täynnä tunnetta. Halu voittaa on vahvempi, kuin loppuunsa hiottu tekniikka. Pantani eli vain yhden asian tähden. Hän halusi voittaan pahimman kilpakumppaninsa, oman parhaan kaverinsa. Taistelu itseään vastaan teki hänestä maailman ylivoimaisimman urheilijan.

Ylivoimaisuus, kuten Zurichissä, loi voittajaa vihaavia ihmisiä. Pantanilta, kuten myös Mekhissiltä, riistettiin mahdollisuus voittaa. Pantani menetti elämänsä ainoan tarkoituksen. Hän sulkeutui yksin huoneeseensa päällään likaiset vaatteet ja jalassaan vain toinen aamutohveli. Eräänä päivänä hän veti ylleen keltaisen pyöräilypaitansa ja lähti kuin auringonnousu harjoituslenkille uutta intoa täynnä. Hyvin nopeasti Pantani tuli takaisin ja istui itkien talonsa rappusille. Ohiajaneista autoista huudettiin mene kotiisi.

Pantani tuli vielä takaisin. Henkisesti murskattu ihminen ei kuitenkaan ollut enää entisensä. Marco oli hyväksynyt kohtalonsa. Hän kertoi kuinka jokaisella ihmisellä on suuri mahdollisuus vaikuttaa kohtaloonsa, mutta jos omat toiveemme eivät kohtaa muiden toiveiden kanssa, löytyy aina ihmisiä ketkä haluavat satuttaa.

Toistaiseksi tuntemattomasta syystä Marco Pantani kuoli yksin hotellihuoneeseensa ystävänpäivänä 2004. Ystävänpäivän aamuna läheisen ravintolan yrittäjä oli vienyt Pantanille ruokaa. Yrittäjä totesi tämä ei tule päättymään hyvin, hänen silmissään ei ollut enää valoa.

Elokuvaa on hieno ja samalla surullinen kertomus hienosta urheilijasta. Uskon katsomisen olevan täysin erilainen kokemus kuin arvokisamenestyksen seuraaminen. Näkemys urheiluun avartuu. Kehotan samalla jokaista Teistä ajattelemaan hetken urheilua ympärillämme ennen  suomalaisen urheilun kuolleeksi julistamista.

Blogiin on nyt kirjotettu 117 urheilun täyteistä tekstiä erilaisista tapahtumista. Nähdäkseen urheilun iloa on mentävä paikanpäälle. Urheilukentille, kilpailuihin, vain pysähtyminen pyörätienvarteen saattaa riittää.

Vääryyttä EM-kisoissa

Kuusipäiväisistä EM-kisoista on vielä lähes puolet jäljellä. Silti voi melkein sanoa, että näiden kisojen suurin skandaali koetiin eilen torstaina. Miesten 3000m estejuoksun jännitysnäytelmä huipentui, kun ylivoimaiselta Euroopan mestarilta riistettiin ansaittu kulta.

Loppusuoran auetessa voittonsa jo käytännössä varmistanut Ranskan Mahiedine Mekhissi-Benabbad päätti ottaa tulevasta mestaruudestaan kaiken ilon irti. Juoksija riisui tyylillä kisapaitansa täydestä vauhdista. Viimeinen este ylittyi riskillä edustusasu hampaiden välissä. Yleisö oli haltijoissaan. Maalissa sankaria odotti kuitenkin tylysti varoitus, keltainen kortti.

Syyksi keltaiseen korttiin nimettiin epäurheilijamainen käytös. Niin mitenkä oli? Urheilu on suuria tunteita, hauskanpitoa, totista touhua, mutta silti vaan ”leikki”, kansan huvia. Eikö tämän mukaan urheilijamainen käytös ole juuri näiden tunteiden näyttämistä, itsensäilmaisemista ja hauskanpitoa? Eikö urheilijalla ole oikeus tarjota katsojille ikimuistoinen show, jota he ovat tulleet katsomaan? Eikö paidan riisuminen riemuissaan maalin häämöttäessä ole kaikkea tätä -siis urheilijamaista käytöstä?

Mekhissin käytös leimattiin epäurheilijamaisuuden lisäksi ylimieliseksi. Mies itse selittää käytöstään The Telegraph:in verkkosivuilla seuraavasti:"I celebrated my victory as a football player-there was no arrogance towards my opponents or the public. I have too much respect for my rivals and too much love for my sport to behave unsporting way." Juhlin voittoani kuin jalkapalloilija- siinä ei ollut ylimielisyyttä kanssakilpailijoita tai yleisöä kohtaan. Kunnioitan vastustajiani ja rakastan lajiani liikaa käyttäytyäkseni epäurheilijamaisesti.

”Jos on noin ylivoimainen minun puolestani voi heittää vaikka housut pois”. Näin kuului Jukka Keskisalon kommentti aamun Savon Sanomissa. Toteamuksesta käy aika napakasti ilmi, että kanssakilpailijoita ei Mestarin käytös häirinnyt. Miksi olisi häirinnyt? Voittajan tempaus ei vaikuttanut muiden juoksijoiden suoritukseen haitallisesti saatikka sitten häntä itseään hyödyttävästi. Eikä oman riemunsa paljastaminen ole mielestäni missään määrinvastustajien väheksymistä, vaikka näinkin kuulee väitettävän.

Peruste hylkäykselle oli se, että numerolaputta juokseminen kielletään säännöissä. Toisaalta on ymmärrettävää, että sääntöjä on noudatettava poikkeuksetta. Tulkinnanvaraa ei voi jättää, kaikille pitää olla samat säännöt. Silti aina pitäisi muistaa käyttää tervettä järkeä, mestaruus kuului kiistatta Mekhissille ylittipä hän maaliviivan sitten paidan kanssa tai ilman. Tämän tiesivät myös kyseisen juoksun mitalistit noustessaan seuraavana päivänä palkintopallille. Korkeinta koroketta vieroksuttiin eikä kukaan oikein tiennyt paikkaansa. Kaikki kokivat olevansa vääryydellä yhtä sijaa ansaittua ylempänä.

Urheilu vaatii toimiakseen urheilijoiden lisäksi urheilusta kiinnostunutta kansaa, yleisöä, talkooväkeä, sponsoreita. Jotta urheilu jaksaisi kiinnostaa ihmisiä, tarvitaan yllättäviä käänteitä, draamaa ja ennen kaikkea omalaatuisia sankareita ja todellisia persoonia. Urheilu ei voi olla kaavamaista, persoonattomien, robottimaisten ihmisten laimeaa kisailua. Mekhissi on hyvä esimerkki persoonasta, jonka tekemisiä ihmiset haluavat seurata. Ei ole kenenkään edun mukaista tukahduttaa omalaatuista, ketään haittaamatonta, toimintaa.

En tiedä, mitä tällä hylkäämisratkaisulla saavutettiin. Kiitettävän paljon kohua kuitenkin yhdellä päätöksellä aiheutettiin. Paha mieli saatiin niin yleisölle kuin kanssakilpaililijoille ja hallaa tehtiin koko urheilulle. Joskus pitäisi osata käyttää järkeä ja harkintaa, ei se yhteiskunta sillä tavalla pyöri, että aina noudatetaan sokeasti sääntöjä ja ohjeita. Onneksi se on kuitenkin varmaa, että vaikka Mekhissi mitalitta jäikin, kaikki tietävät hänet moraalisiksi voittajaksi. Hänet ja hänen suorituksensa tullaan takuulla muistamaan siinä missä monet muut mestarit eivät edes saavuta suuren yleisön tietoisuutta.

Ensimmäinet pyöräilykilpailut

Alkuviikosta otin rauhallisesti. Tiistai iltana säädin pyörästä vaihteet kohdalleen tarkoituksena kilpailla keskiviikkona seuran viikkotempo -kisoissa. Menin työpäivän jälkeen hyvissä ajoissa paikalle Jäppilänniementien alkupäässä sijaitsevalle lähtöpaikalle.

Viikonloppna ajettavan Imatra MTB:n vuoksi osanottajia oli tavallista vähemmän. Ensikertalainen otettiin kuitenkin hyvin vastaan. Apua oli heti saatavilla kun tarvitsinkin "kymppimillin lenkkiavainta" etujarrun säätämiseen.

Lähtöpuomi otettiin esiin ja puomille muodostui jono. Vapaassa järjestyksellä matkaan minuutin välein alkaen klo 19.00. Sain itse jaoston puheenjohtajalta viimehetken vinkit reitille, ja varmistettiin vielä minun tietävän 5km kääntöpaikan. Vastasin maalattu keltainen piste, tiedän.

Valmiina... Aja! Kello tuli tasan 19.03. Kiihdytin matkaan ja tasaisella otin 40km/h mittariin cyclocross-pyörällä matalalta alaotteelta. Alku oli helppo, vaikka vauhtia oli reipaasti. Puolimatkassa kääntöpaikalle hyvä vauhti törmäsi lähes seinään. Aloin mäen kiipeämisen, ketju putosi pienelle keskiölle ja yhä suuremmalle rattaalle takana.

Jäppilänniemen Tempon reittikartta ja -profiili

Google Earthin korkeuskäyrä antaa nousun jyrkimmiksi kohdiksi yli 10%. Oli pakko nousta ajamaan putkelta. Loppunoususta jälkeeni lähtenyt pyöräilijä ohitti, mutta tiesin kääntöpaian olevan jo lähellä. Kääntyminen oli epävarmaa kapealla tiellä. Kellossa oli tasan yhdeksän minuuttia, tavoittelin 18min alitusta.

Heti alamäkeen kiihdyttäen kovaan vauhtiin. Pienen nousun jälkeen pitkässä ja jyrkässä mäessä lähes kuuttakymppiä. Kun ylämäet ovat pitkä ja alamäissä mennään 50-60km/h sekä sivutuuli puhaltaa, tuntuu kuin ajaisi kokoajan ylämäkeen ja vastatuuleen.

Selvisin metsän suojiin ja viimeinen kilometri alkoi. Tiesin jaksavani maaliin ja mittarissa oli taas 40km/h tasaisella. Maaliviiva lähestyi ja pelasti väsyneen kestävyysurheilijan. Aikani oli tasan 18.00, eli keskinopeudeksi muodostuu kympillä 33.3km/h. Jäin voittajasta reippaat kolme minuuttia, mutta väärän lajin välineistä voidaan antaa minuutin moraalinen hyvitys. Jokainen kilpailee omaa parasta kaveriaan vastaan ja olin tyytyväinen. Hyvässä porukassa kävimme kiertämässä reitin vielä uudelleen loppuverryttelynä.

Pieni askelia eteenpäin

Tällä kertaa en kirjoittele vain yhden vaan kahden ruudun takaa. Kirjoittaminen sujuu hitaasti. Keskittyminen ei ole juuri nyt blogitekstin parissa vaan isommassa ruudussa pyörivissä Euroopan mestaruuskilpailuissa. Muutenkin päivä on kulunut pääasiasssa kannat katossa TV:n ääressä, ja ihan oikeutetusti. Tänään oli ansaittu lepopäivä.

Viimeiseen neljään päivään on kertynyt treeniä ihan mukavasti. Tälle ajalle on tullut juoksulenkkejä kolme kappaletta. Lisäksi pyörä on liikkunut pitkälti toistasataa kilometriä.

Treenimäärien kasvun lisäksi viime päivinä on menty muutenki kovasti kohti ”oikeaa” harjoittelua. Sunnuntaina sykemittari teki paluun kuvioihin. Huomasi, ettei sitä ollut vähään aikaan tullut käyttäneeksi. Meni liki tunti kaivella jokainen kodin kolo ja piilo mittarin löytääkseen. Lopulta pääsin metsään kellolla ja pannalla rengastettuna.

Vähän lähtiessä pelkäsin, mitenköhän hurjia lukemia mittarissa tulisi seisomaan. Pelko osoittautui turhaksi. Tottakai sykkeet olivat jonkin verran koholla verrattuna lukemiin, joita hyvässä kunnossa ollessani olin mitannut. Tämä oli odotettavissa. Uskon, että kun saan vaan lisää juoksua alle, niin sykkeetkin tulevat äkkiä alas.

Eilen sykemittarin kaveriksi harjoittelun tueksi palasi harjoituspäiväkirja. Kirjan sivut ovat pysyneet autioina neljän kuukauden ajan. Nyt tuntui hyvältä hetkeltä alkaa lisätä mustaa valkoiselle, kilometrejä, aikoja, tuntemuksia, sykkeitä. Luovuin perinteisestä Juoksija-lehden harjoituspäiväkirjasta. Kyseisessä vihkosessa jokaiselle päivälle varattu tila on niin pieni, että aina saa olla taiteilemassa, kuinka saisi asiansa siihen mahtumaan. Tilalle tuli ihan perinteinen ruutuvihko, joskin tosihienolla avaruusteemalla varustettuna. Mielestäni on kiva, että tehdyt asiat olennaisine tietoineen ovat tallessa kansien välissä. Merkintöihin tulee pystyä palaamaan aina tarpeen tullen tai ihan vaan huvin vuoksi.

Toivon, että lepo on palauttanut tänään raskailta ja tyhjiltä tuntuneet jalat. Huomena haluaisin pystyä juoksemaan pitkän lenkin. Sykemittarin kanssa ja jälkeenpäin harjoituspäiväkirjaan kirjoitellen.

Tien päältä

Huittisten SM-kisareissun peruunnuttua en jäänyt laakereilleni makaamaan. Perjantaina matka vei suureen maailmaan Pelastakaa Lasten pääkonttoriin. Minut oli kutsuttu jakamaan omaa osaamista ja kokemuksiani eteenpäin. Mielenkiintoinen tilaisuus, ehkä ainutkertainen.

Navigaattori ilmoitti: "Olet saapunut määränpäähän." Sisääntulo ja koko konttori yleisesti oli todella vaikuttava. Mietin, jotta kannattaa lähteä mahdollisuuksiin mukaan. Oli todella hienoa, kun ihmiset ympäri maata olivat kiinnostuneita juuri siitä mitä minulla on sanottavaa. Tilaisuuden jälkeen kovasti vielä kiiteltiin.

Ohjelmaan oli mahdutettu toiminnallinen luento aiheesta osallisuus ja onnistuminen. Koemme onnistumisen tunteita hyvin eritavoin, mutta jokaiselle ne ovat yhtä tärkeitä. On aina mielenkiintoista tietää perusteet omien tunteiden takaa. Maailma avautuu uudella tavalla.

Pyhäpäivänä on asiallista tehdä pitkä lenkki. Eilen lauantaina pistimme maajoukkuepyöräilijä Hännisen Jaakon kanssa linjat kuumiksi ja sovimme yhteislenkin heti aamuksi. Tankkasin pastalla, täytin juomapullon ja lähdin rauhassa matkaan sovitulle tapaamispaikalle 10km kotonta.

Tein reippaan 40km lenkin perjantaina, lepäsin lauantain. Vauhti kiihtyi kun pääsimme pois kaupungista pyöräilijöiden suosimalle osuudelle, parhaimmillaan 7% alamäkeen mittarissa oli yli 70km/h. Jalat tuntuivat ensimmäisen 40km jälkeen niin hyviltä, että rohkenin jatkaa toiselle puolelle kaupunkia. Kilometrit rullasivat ja vauhti pysyi hyvänä.

Viimeisellä 15km pätkällä myötätuuleen hymy venyi korviin asti isolla keskiöllä pyörittäessä. Kolme tuntia kului sananmukaisesti vauhdikkaasti. Reitti Urheilutalo - Kaukopää (Stora Enso) - Jäppilänniementie - Mustalampi - Korvenkylä - Aholantie - Urheilutalo kierrätti kampia 80km edestä. Mäkiselläkin reitillä keskinopeus ylitti 26km/h.

Maajoukkuepaita keräsi huomiota ja yhden ryhmän ohittaessa jyrkkään ja pitkään ylämäkeen Jaakko päättikin tanssia irti satulasta. Ajoin itsekin kovaa ryhmän ohi, mutta vauhdinlisäys oli jotain käsittämätöntä. Mies katosi hetkessä pieneksi pisteeksi horisonttiin. Puoliammattilaisen ja harrastajan ero.

Felt F55X Cyclocross-pyörä

Kausi 2013-2014 myös toisesta näkövinkkelistä

Kallen esimerkkiä seuraten allekirjoittanutkin tiivistää nyt menneen kautensa yhteen tekstiin. Normaalisti Tilastopajan profiili kertoo melko kattavasti yleisurheilijan kauden kulusta. Minun kohdallani ei tällä kaudella kuitenkaan näin ollut. Profiilistani löytyy säälittävät kaksi merkintää kilpailuista. Lisäksi näistä merkinnöistä toisen perään on kirjattuna DNF.  Autioituneesta Tilastopajasta huolimatta kauteen mahtui jos jonkinmoista tapahtumaa.

Viime kausi päättyi epätoivoon ja kyyneliin Petroskoin aluemaaotteluun. Vointi oli niin huono, että oli suunnattava vastentahtoisesti lääkärin pakeille. Empimättä sain ylikunnon diagnoosin sekä kylkiäisenä kahden kuukauden täydellisen liikuntakiellon, jonka jälkeen saisin käydä kokeilemassa juoksua. Mikäli kokeilu sujuisi hyvin, olisi siitäkin huolimatta levättävä vähintään pari viikkoa.

Aloitin liikkumattomuuteni hämmentyneenä. Yleensä en voi sietää lepäämistä, mutta nyt tiesin sen ainoaksi ratkaisuksi. Olin oikeastaan tosi tyytyväinen lääkärin määräykseen, itse en tarpeesta huolimatta ehkä olisi osannut levätä. Alkuun tilanne oli hankala. Laskin päiviä pakkolevon päättymiseen. Oli vaikeaa totutella uuteen elämään. Ennen kaikki oli pyörinyt kaksi kertaa päivässä tehtyjen treenien ympärillä. Yhtäkkiä treenit ja sitä myöten koko elämänrytmi katosivat.

Ajan kanssa uuteen elämään tottui, ja siitä alkoi jopa pitämään. Kyllä elämä ilman urheiluakin voi olla ihan kivaa. Silti kaipasin treenejä ja kisoja jatkuvasti. Pari kuukautta kului kaikesta huolimatta hämmästyttävän nopeasti ja pian pääsin vetämään lenkkarit jalkaan testilenkkiä varten. Juoksu tuntui huonolta ja pahalta, mutta pistin sen tauon piikkiin. Totuus oli todennäköisesti kuitenkin se, että olin edelleen yli.

Pikkuhiljaa aloin treenata. Ei tuntunut hyvälle, vaikka niin itselleni uskottelin. Uskottelin myös, että minulla on vielä mahdollisuudet startata SM-halleissa. Unelma halleista oli varmasti yksi sudenkuoppa, jonka vuoksi koitin päästä nopeasti kuntoon kaikin keinoin. Kunto ei kuitenkaan lähtenyt kohoamaan, ja aikanaan jouduin hautaamaan hallihaaveet. Käänsin katseeni kohti helmikuun puoliväliin tammikuun alusta siirrettyyn etelänleiriin.

Gran Canarian leiri oli tuhoon tuomittu ja sulaa hulluutta. Jälkeenpäin ajateltuna leirille lähtö oli yksi tyhmimmistä ratkaisuista pitkään aikaan. Olin edelleen toipumasta ylikunnosta ja parhaiten olisin päässyt eteenpäin maltillisilla harjoituksilla ihan kotisuomessa. Silti lähdin, ja mikä pahinta, treenasin aivan kuin edellisvuotisilla leireillä. Kahteen viikkoon kertyi aivan liikaa niin kilometrejä kuin tehojakin. Osa treeneistä tuntui melkein hyvältä, mutta varsinkin loppuleiristä kykenin jälleen tunnistamaan ylikunnon merkkejä. Suljin niiltä silmäni.

Etelästä palattua homma oli jälleen sekaisin. Ei vaan jaksanut mitään. Leiri oli väsyttänyt minut täysin. Tilanne olisi varmaan ollut vielä korjattavissa riittävällä levolla, mutta en levännyt. En ehtinyt lepäämään, katse oli jo tiukasti suunnattuna SM-maanteille.

Kevään edetessä jaksaminen oli vaihtelevaa. Välillä meni oikeasti hyvin, välillä ei yksinkertaisesti ollenkaan. Maantiekausi teki tulojaan. Juoksin kauden ensimmäisen starttini pm-maanteillä. Jäin viimevuotisesta ajastani 1,5min 4,3km matkalla. Selitin heikkouttani edelleen pelkällä tauolla, vaikka jossain määrin tiesin asioiden olevan pahasti pielessä. Kausi jatkui SM:iin.

SM-maantiet olivat jotain aivan käsittämätöntä ja kamalaa. Verkka kulki vielä hyvin, mutta kisassa en kyennyt 4min/km vauhtiin edes ensimmäisellä kilometrillä. Reiluun kuuteen kilometriin asti räpiköin kunnes otin numerolapun pois. Ensimmäinen keskeytys SM:ssä, ja vielä lempilajissani. Syntyi päätös pakkolevosta, jälleen kerran.

Kun loppukevät kului lepäillessä, kuntoillessa ja lääkäristä toiseen ravatessa, alkoi näyttää todennäköiseltä, että kesänkin kisat on taputeltu. Silti elättelin toivoa Kuopion Kalevan kisoista. Toiveesta huolimatta alkukesä meni erittäin ei-urheilullisissa merkeissä muun muassa reissatessa, ja hyvä niin.

Vähitellen taas aloittelin treenaamista, ja heinäkuun alussa tuntuikin jo oikein valoisalta. Sitten sain kokea jälleen takaiskun. Hyvässä nosteessa ollut treenaaminen piti pistää jäihin pariksi viikoksi mystisen kuumetaudin takia. Jouduin vasten tahtoani myöntämään Kalevan kisojen jäävän väliin tältä kesältä.

Se, etten kyennyt tänä kesänä kisaamaan, ei ollut syy jättää kisoja väliin. Seuran kisoissa olin ahkerasti mukana toimitsijana. Kesän tärkeimmistä kisoista, SM-maastoista, Karnevaaleita, Joensuun eliiteistä sekä Kalevan kisoista minut pystyi bongaamaan innokkaana katsojana.

Nyt kun olen kivisen tieni tähän päivään asti kulkenut, voin todeta asioiden olevan aika hyvin. Ylikunto on aika varmasti taaksejäänyttä, treenit kulkevat päivä päivältä paremmin eikä ole urheilullisesti kiire mihinkään. Tässä on jälleen pitkä vuosi aikaa rakentaa kuntoa kohti ensi kesän tärkeimpiä koitoksia. Se vuosi on vain osattava käyttää viisaasti, eikä tuhota kaikkea ainakaan liialliseen höntyilyyn. Syvässä montussa myönnän käyneeni, mutta nyt olen sieltä niin ylös päässyt kapuamaan, että yllän jo kurkistamaan reunan yli kohti ensi kautta.

Olkoot kulunut huono kausi ohi. Tästä alkaa uusi, parempi kausi!

Pakko on tämä vielä tähän loppuun mainita. SM-arvon saaneet koitokset eivät kuluneella kaudella Blogin osalta menneet halutulla tavalla. Kun lasketaan SM-hallit, -maantiet ja –maastot, Kalevan kisat sekä nuorten SM:t, olisi Blogin kahdella jäsenellä ollut mahdollisuudet ottaa osaa yhteensä kymmeneen kisaan. Kuinka kävi? Kuinka monesta kisasta tuli edes tulos? Vastaus on karu, kaksi. Nämä onnistuneet suoritukset ovat molemmat Kallen aikaansaannoksia, halleista sekä maastoista. Muut kisat ovat menneet puhtaasti telakalla lukuun ottamatta maanteitä, jotka päättyivät molempien osalta keskeytykseen samaan aikaan toisistaan tietämättä.

Raportti kaudesta 2013-2014

Viimeiset kaksi viikkoa epätietoisuus on painanut mieltä. Tulevana viikonloppuna kilpaillaan M/N 19v Suomenmestaruuskilpailut Huittisissa. Pyhänä nälkäiset juoksijat vapautetaan kahdelle ratakierrokselle. Valmistautumisen kannalta tänään keskiviikkona neljä päivää ennen kilpailua olisi tehtävä viimeinen valmistautumisharjoitus. En ole kuitenkaan juoksemassa. Kirjoitan raportin kuluneesta kaudesta.

Muutama päivä ennen Joensuun Eliittikisoja jalkateräni kipeytyi. Päätin kuitenkin juosta. Jokaisen pienen kolotuksen jälkeen lepäämällä ei saisi koskaan juosta. Kipu yltyi kilpailun jälkeen, mutta kuitenkin rauhoittui. Viikko takaperin torstaina juoksin rataharjoituksen, josta jalkaterä ei selvästikään pitänyt. Nyt suhtauduin asiaan vakavasti ja vielä kentältä soitin fysioterapeutille.

Pääsin heti perjantai aamuna vastaanotolle. Fysioterapeutti kirjoitti ylös: "Metatarsaaliluun rasitustila (ehkä esivaihe lievästä murtumasta)" Kiitän Imatran Fysioteekkia asiallisesta palvelusta ja annan toimitus suosittelee -maininnan.

Kausi 2013-2014 alkoi Lappeenrannan talvijuoksusta. Olin heti syksyllä paremmassa kunnossa, kuin ennen kilpailukautta keväällä. Vuosisuunnitelman mukaan etenin kohti vuodenvaihdetta. Lokakuulle kertyi hyvin harjoituskilometrejä. Hyvä perusharjoittelu jatkui marraskuussa. Joulukuun puolenvälin jälkeen vauhti- ja maksimikestävyysharjoituksien merkitys kasvoi.

Vuodenvaihteessa tein yhden talven merkittävimmistä harjoitusviikoista. viiteen päivään 95km juoksua sisältäen kaksi vk-lenkkiä ja 5x1000m - harjoituksen. Kovimman harjoitusviikon jälkeen keventelin ja valmistauduin lyhyeen hallikauteen. En kuitenkaan unohtanut harjoittelua kokonaan, vaikka kilpailinkin tiiviisti kolmena peräkkäisenä viikonloppuna.

SM-Halleissa juoksin lauantaina 400m 54.02. Talvella paras nopeus oli odotetusti piilossa. Pyhänä roikuin mitalinsyrjässä, kunnes Liikuntamyllyn lyhyellä loppusuoralla hitsasi pahasti, 2.01,75. Talvella olin hiihtänyt n. 300km edestä ja viheltänyt 54 jääkiekko-ottelua. Reippaasti siis muutakin liikuntaa juoksemisen lisäksi.

Maaliskuu oli paras juoksumäärällä mitattuna, kilometrejä kertyi 380 yksikköä. Tärkein yksittäinen harjoitus oli jo 5x1000m. Vauhti parani jokaisella kerralla, ja kuun lopussa juoksin tonnit väliin 3.17-3.07.

Huhtikuussa tapahtui jotain käsittämätöntä. Kolmen päivän tavallisen flunssan jälkeen aloitin kevyesti. SM-maanteistä tuli kuitenkin täydellinen waterloo, vaikka kolmessa viikossa olisi pitänyt toipua täysin. Keskeytin ensimmäistä kertaa ikinä, kun tytöt aloivat tulla ohi 6km kohdalla ja oksensin tietä reunustaneeseen ojaan, DNF.

Valoa oli kuitenkin jo tunnelinpäässä. Pm-maastoissa 4km 3.40min/km ja äitienpäivänä SM-Maastoissa Lempäälässä 6km 3.50min/km. Huonona maastojuoksijana vauhti oli rohkaisevaa ja vaikka olin kilpailun 42. sain Lempäälän asiantuntevalta yleisöltä mahtavaa kannustusta.

Avasin ulkoratakauden Parikkalassa 21.5. Olin valmentajan kanssa todennut, että jos Jämsässä halutaan juosta huippuaika on minun aloitettava toukokuun puolessa välissä. Ensimmäiset kilpailut ovat aina olleet vaikeita. Tonneilla vauhti oli hidasta (2.47 ja 2.49) mutta kilpailuiden viimeiset kierrokset olivat jo hyviä.

Alkukesästä jokainen kasin kilpailu vei kuntoa eteenpäin. Jyväskylän TV-kisoissa jaksoin 600m, mutten vielä maaliin asti. Tuli kestävyysjuoksijan pyhiinvaelluksen aika. Alkukauden panostus oli suunnattu Jämsään, ja ennen Karnevaaleja olin parantanut sekunnin ratakierroksen ennätystä. Jämsässä jaksoin, eikä maaliviivan tarvinnut pelastaa väsynyttä urheilijaa. Ennätykseni 1.58,37 syntyi tuuletin maalissa.

SM-viestien jälkeen pidin treenitauvon ja pääsin mukaan Joensuuhun. Ennätys ei enää parantunut, mutta onnistunut kausi loppui. Huittinen jää harmittavasti väliin. Molempien matkojen ennätykset kuitenkin paranivat selvästi ja muutenkin eteenpäin on menty loikka edellissyksystä. Kokonaisharjoituskertymät jäävät julkaisematta. Talvella paljon ja kesällä vähemmän. Ensi talvena enemmän.

Kalle kuittaa ja siirtää katseet tulevaan

Muistojen Imatranajot

Ensimmäisistä Imatranajoista on kulunut tasan 50 vuotta. Oli siis moottoriurheilujuhlan aika ja toimitus oli tietenkin paikalla seuraamassa. Kuljettajat ja pyörät ympäri maailmaa kokoontuivat muistelemaan menneitä kilpailuja Imatran legendaariselle katuradalle näytösajoon. Adrenaliinin virratessa kuljettajat antoivat moottorille happea täydellä antaumuksella!

Imatran katukuvaan on pystytetty kylttejä ajojen tärkeimmille paikoilla. Kuvat ja tietoiskut siirtävät ja säilyttävät perinnettä. Historiaa ei ole unohdettu, vaan sitä korostetaan. Pienellä vaivalla on luotu suurta iloa.

Imatran TT-rata onkin ainutlaatuinen. Pitkillä suorilla moottoripyörillä saavutetaan hurjat huippunopeudet. Suorat eivät kuitenkaan ole suoria, eivätkä tasaisia. Aina käännytään hieman tai ylitetään mäennyppylä. Kuljettajien rohkeus joutuu todelliselle koetukselle. Viimeisestä S-mutkasta kiihdytetään vielä pääsuoralle kuolemaa uhaten lehmusrivistön reunustaessa tietä!

Numeroilla 1 Giacomo Agostini ja Jim Redman kiihdyttivät maailmanmestareiden lähdössä vierekkäin täydellä kaasulla Kesoilin kurvista. MV Agustan nelitahdin ääni on suorastaan huumaava, varsinkin kun Imatran kiistaton valtias työntää ranne vääränä menemään.

TT-tunnelmaan kuuluu tietenkin kannustus ja arvostus itse sankareita kohtaan. Agostini palkitsi taidonnäytteen nimikirjoituksellaan ja hämmästeli taidokkuutta. Täydessä vauhdissakin värit erottuvat. 

Ylämäkeen kohoavalla "uudella" takasuoralla ajettiin kovaa säälimättä, eivätkä kaikki historiaa havisevat pyörät kestäneet viikonlopun rasituksia. Marco Lucchinellin Suzuki RGB500 hyytyi radanvarteen. Mies oli kuitenkin yhtä hymyä. Pyörä nopeasti varikolle ja Lucchinelli pääsi radalle vielä Grande Finale lähtöön.

Moottoripyöräilyn MM-sarjassa ollaan aina menty kehityksen kärjessä. Uusi tekniikka kohtasi vanhan Piero Pierin ajaessa Troy Baylissin vanhaa Ducatin tehdastallin MotoGP pyörää. Maa tärisi MotoGP- pyörän kiihdyttäessä ja pakoputkisto syöksi tulta jarrutuksessa pienemmälle vaihdettaessa.

Tunnelmaa ei voi edes elävällä kuvalla selittää - jokaisen on koettava itse. Missään muualla kuin Imatralla ei ole mahdollista päästä yhtä lähelle ja autenttiseen kokemukseen.

IMK-Allstars lähdössä Niki Tuuli kiihdytti keula pystyssä. Lehtihaastattelussa nuori mies hehkutti tapahtumaa, vaikka johtoauton liian rauhallinen vauhti ei ollutkaan Nikin mieleen. Juha Kalliolta kysyttiin kuinka kovaa ajoit. Juha vastasi: "En tiedä yhtään, mutta kutosvaihteella rajoitin paukkui!" Mentiin siis täysillä yli 250km/h. Juha Kilpaili kesäkuussa Mansaaren TT-ajoissa Supersport-luokassa yltäen yli 180km/h keskinopeuteen maailman vaarallisimmalla kilparadalla.

Kokonaisuudessaan tapahtuma oli erittäin hieno. Vanhan muistelu herkisti etenkin pidettäessä hiljaisia hetkiä ja muistellessa Jarno Saarista. Muistojen Imatranajot eivät kuitenkaan jäänyt liikaa muisteluun, vaan innostuttiin moottoripyöristä toden teolla uudella tavalla.

Imatralla on nyt tarmokas yritys palauttaa TT-rata aitoon kilpakäyttöön. Odotan innolla! Seuraavaksi kuitenkin Virtasalmen Motoparkkiin, jonne onnistuin saada vapaaliput. Kiitos kaikille!

Treenausta, ongelmien kanssa ja ilman

Viimeisestä kirjoituksestani on jo aika kauan, mutta se ei tarkoita, etteikö tässä olisi ehtinyt tapahtua. Kuluva viikko on urheilullisesti ollut edeltävistä poikkeava. Tähän mennessä siihen on mahtunut  kaksi oikeaa harjoitusta, ratatreeni sekä vähän VK:ta.

Viikko alkoi maanantaisella ratatreenillä. Juoksin yhden lempiharjoituksistani, pyramidin, mustien ukkospilvien ympäröidessä Ahmon urheilukenttää. Myrsky ei kuitenkaan sattunut päälle, ja sain treenin päätökseen ehkä jopa toivottua paremmin. Johtuen osaltaan edeltävien päivien pyöräilystä, osaltaan vähästä juoksusta, nopeus oli aivan hukassa, jalat eivät vaan liikkuneet. Uskon, että äkkiä ne alkavat liikkua, kun saa vaan vähän enemmän piikkarijuoksua alle.

Tämänpäiväinen VK ei sitten sujunutkaan ihan yhtä onnellisesti. Ensinnäkin oli virhe vetää vetokengät jalkaan vilkaisten samalla lämpömittaria todeten lukeminen olevan 40,5 astetta.  Juoksu tuntui kyllä ihan hyvältä, eikä lämpöväsymys- ja löysyys häirinnyt menoa juurikaan.

Treeni oli tarkoitus juosta kahdessa pätkässä. Ensimmäisessä vedossa tonnin väliaika oli 40s tavoiteltua kovempi. Jätin leikin kesken sen vedon osalta ja hölkkäsin seuraavalle lähtöpaikalle. Maltoin lähteä kevyemmin liikkeelle ja sain koko matkan juostua suunnitelman mukaan. Aika oli aivan liian kova alkuperäiseen tavoitteeseen verrattuna. Toisaalta joudun olemaan taas pettynyt itseeni liiallisen höntyilyn takia, toisaalta en voi olla olematta tyytyväinen pystyttyäni juoksemaan oletustani kovempaa.

Tämä oli kesän ensimmäinen VK-treeni ja oli kyllä hauskaa. Ihanan kamalaa. Tuntui oikealla tavalla pahalta, toisin kuin ylikunnossa ollessa. Oli ihanaa pistää makuulleen heti kellon pysäyttämisen jälkeen. Lenkistä jäi tosi hyvä fiilis ja tosi toiveikas olo, eteenpäin on menty.

Homma alkoi kuitenkin käydä mielenkiintoiseksi tunti treenin päättymisen jälkeen. Ensiksi alkoi vilkkua oikeassa silmässä, sitten vasemmassa. En saanut mistään selvää, lukeminen ei enää onnistunut. Vähän säikähdin, mutta ajattelin menevän äkkiä ohi. Varmuuden vuoksi join, söin suolaa ja koitin levätä.

Ei auttanut. Kävi huippaamaan. Lisää mehua, suolaa, hunajaa ja buranaa. Takaisin peiton alle. Näkö alkoi palailla, mutta samaan aikaan lähti tunto oikeasta kädestä sekä huulista. Onneksi olen kokenut samankaltaisen tilanteen jo pari kertaa aiemmin, muuten olisi säikäyttänyt tosi pahasti. Aina on pelottavaa kun elimistö käy temppuilemaan.

Ennen tämmöinen on iskenyt kovan kisan jälkeen rankoissa olosuhteissa. Nyt oli vähän sitten vissiin liian rajut olosuhteet kovalle treenille, elimistö reagoi saman tien. Tästäkin kuitenkin selvittiin. Kului pari tuntia sekä liki neljä litraa mehua ja palasin elävien kirjoihin. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Tästä viisastuneena helteellä suoritan treenit tästä lähtien joko aikaisin aamulla tai iltamyöhään. Tänään iltatreeni ei vaan käynyt laatuun. Suunnitelmissa minulla, niin kuin monella muullakin, on liimautua tiukasti ruudun ääreen Kalevalaisissa merkeissä.

Alun perin minun ei todellakaan pitänyt Kuopion Kalevan kisoja seurata olohuoneen sohvalta. Minun piti olla viivalla, se on ollut tavoitteena ja unelmana 14-vuotiaasta asti. Nyt kävi kuitenkin näin, eikä sille voi enää mitään, turha murehtia.  Kisoista en kuitenkaan aio jäädä kokonaan paitsi. Äsken ilmoittauduin sunnuntaiksi talkoolaiseksi, en malta odottaa!

Niin, ja siis vaikka nämä, ja kaikki muutkin tämänkesäiset kisat, väliin jäivätkin, se ei tarkoita että olisin lopettanut enkä olisi palaamassa enää viivalle. Tämmöisiä huhuja olen viimeaikoina kuullut. Kaikista epäilyistä, painostuksista ja kyseenalaistuksista huolimatta aion todellakin palata kilpajuoksun pariin heti kun se tuntuu järkevältä ja olen siihen valmis. En yhtään aiemmin, en yhtään myöhemmin. Minua hämmentää, miksi urheilijoiden ei anneta tehdä omia, hyvältä tuntuvia ratkaisuja, vaan täysin tilanteeseen ulkopuoliset henkilöt kokevat oikeudekseen päteä mitä pitää ja mitä ei pidä tehdä.

Sen verran olen tässä nyt oppinut, että epäasiallisilta kommenteilta on vaan suljettava korvat. Niillä ei ole mitään merkitystä, tulee vaan paha mieli. Minua ei kiinnosta, mitä ihmiset minun tämänhetkisestä tilanteesta kuvittelevat. Minä juoksen itselleni, en kenellekään muulle. Silti tosin odotan jo malttamattomana, että pääsen vielä joskus näyttämään kaikille epäilijöille ja kyseenalaistajille heidän olleen aivan väärässä!