Juoksin eilen sunnuntaina pitkän
lenkin. Meni hyvin, ja lenkistä kertoessani sainkin palautetta,
kuinka olen päässyt takasin kuntoon. Itse olin kovasti sitä
mieltä, että minä missään kunnossa ole, korkeintaan vähän
sinnepäin menossa. Jäin miettimään asiaa. Huomasin
kestävyysjuoksijan käsityksen hyvästä kunnosta olevan loppujen
lopuksi aika kieroutunut.
Yleisesti henkilö mielletään
hyväkuntoiseksi, kun hän kykenee suoriutumaan arkielämästä
kunnialla, pystyy kipuamaan portaat toiseen kerrokseen hengästymättä
tai jaksaa ajaa nurmikon kun tarve vaatii. Teoriassa tällainen hyvä
kunto on aivan riittävä, siihen pitäisi olla tyytyväinen.
Kestävyysjuoksijan maailmassa asia ei kuitenkaan ole näin
mustavalkoinen.
Kestävyysjuoksijan käsitys hyvästä
kunnosta on kieroutunut. Pystyäkseen hyväksymään saavuttaneensa
hyvän kunnon, on juoksijan venyttävä suorituksiin, joista
tavankansalainen voi vain uneksia. Eilinen lenkkini oli pituudeltaan
16km ja vauhti kiihtyvä. Viimeinen kilometri kulki tahtia, jossa
valtaosa ihmisistä ei olisi kestänyt edes mukana. Monelle pelkkä
matka olisi ollut jo tarpeeksi, oli vauhti mikä hyvänsä. Silti
tunnen itseni vielä huonokuntoiseksi.
Kun juoksija määrittää itselleen
hyvän kunnon rajapyykin, on huomioon otettava monia seikkoja. Ehkä
tärkein tekijä näkyy kisan ja lenkin jälkeen kellon näytöltä.
Juoksija tietää aiempien noteeraustensa perusteella, millaista
aikaa hän voi pitää itselleen hyvän kunnon tunnuspiirteenä.
Kello ei kuitenkaan kerro kaikkea. Itse pidän melkein
merkittävimpänä omia tuntemuksiani niin lenkillä kuin ihan
siviilielämässäkin. Hyvässä kunnossa ollessa olo on levollinen
mutta valpas, huonokuntoisena väsynyt ja levoton. Monesti
kestävyysjuoksijan maailmassa kunnon ja suorituskyvyn väliin voi
laittaa yhtäsuuruusmerkin. Yhdelle hyvä kunto merkitsee loppuunsa
hiottua suorituskykyä 800m matkalla, toisen täytyy kyetä kovaan
suoritukseen viidellätonnilla ja kolmas voi kokea olevansa kunnossa
pystyessään suoriutumaan 100km ultramatkasta.
Hyvä kunto on suhteellista. Jokainen
tietää tasan tarkaan itse milloin on sen saavuttanut. Samassa
kilpailussa, jossa voittaja ylittää maalilinjan viidessätoista
minuutissa tuntien itsensä rapakuntoiseksi, voi viimeiseksi
sijoittunut, matkalla 25min viipynyt, kokea olevansa elämänsä
kunnossa. Ulkopuolisen ei pidä mennä arvostelemaan kummankaan
yksilön käsitystä kunnostaan.
Vaikka kestävyysjuoksija on säälimätön
niin kuntonsa kuin itselleen asettamiensa, joskus jopa utopististen,
tavoitteidensa kanssa, ymmärtää hän olla vaatimatta muilta
liikoja. Kun juoksija kuulee jonkun käyneen esimerkiksi 5km lenkin,
ajattelee hän henkilön olevan kovassa kunnossa. Itselleen hän suo
saman ajatuksen vasta, kun kysyinen matka taittuu alle tavoiteajan.
 |
2012 olin näin jälkeenpäin ajateltuna kunnossa. Sen merkiksi sain pukeutua suomipaitaan kahteenkin kertaan |
Monesti juoksijan on vaikea huomata
olleensa kunnossa ennen kuin kunto romahtaa. Aina on pyrkimys
parempaan ja mikään ei riitä. Itse koen olleeni hyväkuntoinen
pari kesää sitten. Silloin sitä ei kuitenkaan osannut arvostaa,
koko ajan vaan toivoi olevansa aina vain parempi ja parempi, sääli.
Yleinen elämänohje kuuluu, että ihmisen pitäisi oppia nauttimaan
siitä, mitä on, eikä herätä tajuamaan kaiken hyvän olemassaoloa
vasta sen menetettyään. Tämä pätee myös hyvän kunnon
kanssa.Tosi asia toki on, että sillä tavalla se urheilu pyörii,
että motivaatio ajaa jokaista kohti paremmaksi tulemista. Välillä
pitää juoksijankin rauhoittua ja pysähtyä miettimään, miten
hieno homma on olla edes tässä nurmikonajon edellyttämällä
tasolla.