Asiaa elokuvasta ja urheilusta

Katsoin hiljattain Pantani:The Accidental Death Of a Cyclist -elokuvan. Tarina nousi uudelleen mieleeni Zurichin EM-kisoista ja Satun kirjoituksesta. Mielestäni on surullista kuinka urheilun kauneus on unohdettu. Harmistutaan suomalaisten urheilijoiden suorituksista ja julistetaan pettymyksen antaessa periksi urheilu kuolleeksi. Suuri yleisö on erkaantunut urheilun maailmasta, ja samalla käsitykset ovat vääristyneet.

Pantani voitti urallaan Giro d' Italian ja Tour de Francen samana vuonna 1998. Yksi urheilun suurimmista mahdollisista saavutuksista. Häntä ei kuitenkaan muisteta uransa epäilemättä suurimmasta voitosta. Pantanista puhuessa tuodaan esiin hänen periksiantamaton luonteensa, uskomattomasta kyvystä nousta vuoria ja ennen kaikkea elävistä suorituksistaan.

Hein Ciere CC

Elokuvassa tuodaan esille vastakkainasettelu tunteen ja laskelmien välillä. Urheilun kuuluu olla täynnä tunnetta. Halu voittaa on vahvempi, kuin loppuunsa hiottu tekniikka. Pantani eli vain yhden asian tähden. Hän halusi voittaan pahimman kilpakumppaninsa, oman parhaan kaverinsa. Taistelu itseään vastaan teki hänestä maailman ylivoimaisimman urheilijan.

Ylivoimaisuus, kuten Zurichissä, loi voittajaa vihaavia ihmisiä. Pantanilta, kuten myös Mekhissiltä, riistettiin mahdollisuus voittaa. Pantani menetti elämänsä ainoan tarkoituksen. Hän sulkeutui yksin huoneeseensa päällään likaiset vaatteet ja jalassaan vain toinen aamutohveli. Eräänä päivänä hän veti ylleen keltaisen pyöräilypaitansa ja lähti kuin auringonnousu harjoituslenkille uutta intoa täynnä. Hyvin nopeasti Pantani tuli takaisin ja istui itkien talonsa rappusille. Ohiajaneista autoista huudettiin mene kotiisi.

Pantani tuli vielä takaisin. Henkisesti murskattu ihminen ei kuitenkaan ollut enää entisensä. Marco oli hyväksynyt kohtalonsa. Hän kertoi kuinka jokaisella ihmisellä on suuri mahdollisuus vaikuttaa kohtaloonsa, mutta jos omat toiveemme eivät kohtaa muiden toiveiden kanssa, löytyy aina ihmisiä ketkä haluavat satuttaa.

Toistaiseksi tuntemattomasta syystä Marco Pantani kuoli yksin hotellihuoneeseensa ystävänpäivänä 2004. Ystävänpäivän aamuna läheisen ravintolan yrittäjä oli vienyt Pantanille ruokaa. Yrittäjä totesi tämä ei tule päättymään hyvin, hänen silmissään ei ollut enää valoa.

Elokuvaa on hieno ja samalla surullinen kertomus hienosta urheilijasta. Uskon katsomisen olevan täysin erilainen kokemus kuin arvokisamenestyksen seuraaminen. Näkemys urheiluun avartuu. Kehotan samalla jokaista Teistä ajattelemaan hetken urheilua ympärillämme ennen  suomalaisen urheilun kuolleeksi julistamista.

Blogiin on nyt kirjotettu 117 urheilun täyteistä tekstiä erilaisista tapahtumista. Nähdäkseen urheilun iloa on mentävä paikanpäälle. Urheilukentille, kilpailuihin, vain pysähtyminen pyörätienvarteen saattaa riittää.

Vääryyttä EM-kisoissa

Kuusipäiväisistä EM-kisoista on vielä lähes puolet jäljellä. Silti voi melkein sanoa, että näiden kisojen suurin skandaali koetiin eilen torstaina. Miesten 3000m estejuoksun jännitysnäytelmä huipentui, kun ylivoimaiselta Euroopan mestarilta riistettiin ansaittu kulta.

Loppusuoran auetessa voittonsa jo käytännössä varmistanut Ranskan Mahiedine Mekhissi-Benabbad päätti ottaa tulevasta mestaruudestaan kaiken ilon irti. Juoksija riisui tyylillä kisapaitansa täydestä vauhdista. Viimeinen este ylittyi riskillä edustusasu hampaiden välissä. Yleisö oli haltijoissaan. Maalissa sankaria odotti kuitenkin tylysti varoitus, keltainen kortti.

Syyksi keltaiseen korttiin nimettiin epäurheilijamainen käytös. Niin mitenkä oli? Urheilu on suuria tunteita, hauskanpitoa, totista touhua, mutta silti vaan ”leikki”, kansan huvia. Eikö tämän mukaan urheilijamainen käytös ole juuri näiden tunteiden näyttämistä, itsensäilmaisemista ja hauskanpitoa? Eikö urheilijalla ole oikeus tarjota katsojille ikimuistoinen show, jota he ovat tulleet katsomaan? Eikö paidan riisuminen riemuissaan maalin häämöttäessä ole kaikkea tätä -siis urheilijamaista käytöstä?

Mekhissin käytös leimattiin epäurheilijamaisuuden lisäksi ylimieliseksi. Mies itse selittää käytöstään The Telegraph:in verkkosivuilla seuraavasti:"I celebrated my victory as a football player-there was no arrogance towards my opponents or the public. I have too much respect for my rivals and too much love for my sport to behave unsporting way." Juhlin voittoani kuin jalkapalloilija- siinä ei ollut ylimielisyyttä kanssakilpailijoita tai yleisöä kohtaan. Kunnioitan vastustajiani ja rakastan lajiani liikaa käyttäytyäkseni epäurheilijamaisesti.

”Jos on noin ylivoimainen minun puolestani voi heittää vaikka housut pois”. Näin kuului Jukka Keskisalon kommentti aamun Savon Sanomissa. Toteamuksesta käy aika napakasti ilmi, että kanssakilpailijoita ei Mestarin käytös häirinnyt. Miksi olisi häirinnyt? Voittajan tempaus ei vaikuttanut muiden juoksijoiden suoritukseen haitallisesti saatikka sitten häntä itseään hyödyttävästi. Eikä oman riemunsa paljastaminen ole mielestäni missään määrinvastustajien väheksymistä, vaikka näinkin kuulee väitettävän.

Peruste hylkäykselle oli se, että numerolaputta juokseminen kielletään säännöissä. Toisaalta on ymmärrettävää, että sääntöjä on noudatettava poikkeuksetta. Tulkinnanvaraa ei voi jättää, kaikille pitää olla samat säännöt. Silti aina pitäisi muistaa käyttää tervettä järkeä, mestaruus kuului kiistatta Mekhissille ylittipä hän maaliviivan sitten paidan kanssa tai ilman. Tämän tiesivät myös kyseisen juoksun mitalistit noustessaan seuraavana päivänä palkintopallille. Korkeinta koroketta vieroksuttiin eikä kukaan oikein tiennyt paikkaansa. Kaikki kokivat olevansa vääryydellä yhtä sijaa ansaittua ylempänä.

Urheilu vaatii toimiakseen urheilijoiden lisäksi urheilusta kiinnostunutta kansaa, yleisöä, talkooväkeä, sponsoreita. Jotta urheilu jaksaisi kiinnostaa ihmisiä, tarvitaan yllättäviä käänteitä, draamaa ja ennen kaikkea omalaatuisia sankareita ja todellisia persoonia. Urheilu ei voi olla kaavamaista, persoonattomien, robottimaisten ihmisten laimeaa kisailua. Mekhissi on hyvä esimerkki persoonasta, jonka tekemisiä ihmiset haluavat seurata. Ei ole kenenkään edun mukaista tukahduttaa omalaatuista, ketään haittaamatonta, toimintaa.

En tiedä, mitä tällä hylkäämisratkaisulla saavutettiin. Kiitettävän paljon kohua kuitenkin yhdellä päätöksellä aiheutettiin. Paha mieli saatiin niin yleisölle kuin kanssakilpaililijoille ja hallaa tehtiin koko urheilulle. Joskus pitäisi osata käyttää järkeä ja harkintaa, ei se yhteiskunta sillä tavalla pyöri, että aina noudatetaan sokeasti sääntöjä ja ohjeita. Onneksi se on kuitenkin varmaa, että vaikka Mekhissi mitalitta jäikin, kaikki tietävät hänet moraalisiksi voittajaksi. Hänet ja hänen suorituksensa tullaan takuulla muistamaan siinä missä monet muut mestarit eivät edes saavuta suuren yleisön tietoisuutta.

Ensimmäinet pyöräilykilpailut

Alkuviikosta otin rauhallisesti. Tiistai iltana säädin pyörästä vaihteet kohdalleen tarkoituksena kilpailla keskiviikkona seuran viikkotempo -kisoissa. Menin työpäivän jälkeen hyvissä ajoissa paikalle Jäppilänniementien alkupäässä sijaitsevalle lähtöpaikalle.

Viikonloppna ajettavan Imatra MTB:n vuoksi osanottajia oli tavallista vähemmän. Ensikertalainen otettiin kuitenkin hyvin vastaan. Apua oli heti saatavilla kun tarvitsinkin "kymppimillin lenkkiavainta" etujarrun säätämiseen.

Lähtöpuomi otettiin esiin ja puomille muodostui jono. Vapaassa järjestyksellä matkaan minuutin välein alkaen klo 19.00. Sain itse jaoston puheenjohtajalta viimehetken vinkit reitille, ja varmistettiin vielä minun tietävän 5km kääntöpaikan. Vastasin maalattu keltainen piste, tiedän.

Valmiina... Aja! Kello tuli tasan 19.03. Kiihdytin matkaan ja tasaisella otin 40km/h mittariin cyclocross-pyörällä matalalta alaotteelta. Alku oli helppo, vaikka vauhtia oli reipaasti. Puolimatkassa kääntöpaikalle hyvä vauhti törmäsi lähes seinään. Aloin mäen kiipeämisen, ketju putosi pienelle keskiölle ja yhä suuremmalle rattaalle takana.

Jäppilänniemen Tempon reittikartta ja -profiili

Google Earthin korkeuskäyrä antaa nousun jyrkimmiksi kohdiksi yli 10%. Oli pakko nousta ajamaan putkelta. Loppunoususta jälkeeni lähtenyt pyöräilijä ohitti, mutta tiesin kääntöpaian olevan jo lähellä. Kääntyminen oli epävarmaa kapealla tiellä. Kellossa oli tasan yhdeksän minuuttia, tavoittelin 18min alitusta.

Heti alamäkeen kiihdyttäen kovaan vauhtiin. Pienen nousun jälkeen pitkässä ja jyrkässä mäessä lähes kuuttakymppiä. Kun ylämäet ovat pitkä ja alamäissä mennään 50-60km/h sekä sivutuuli puhaltaa, tuntuu kuin ajaisi kokoajan ylämäkeen ja vastatuuleen.

Selvisin metsän suojiin ja viimeinen kilometri alkoi. Tiesin jaksavani maaliin ja mittarissa oli taas 40km/h tasaisella. Maaliviiva lähestyi ja pelasti väsyneen kestävyysurheilijan. Aikani oli tasan 18.00, eli keskinopeudeksi muodostuu kympillä 33.3km/h. Jäin voittajasta reippaat kolme minuuttia, mutta väärän lajin välineistä voidaan antaa minuutin moraalinen hyvitys. Jokainen kilpailee omaa parasta kaveriaan vastaan ja olin tyytyväinen. Hyvässä porukassa kävimme kiertämässä reitin vielä uudelleen loppuverryttelynä.

Pieni askelia eteenpäin

Tällä kertaa en kirjoittele vain yhden vaan kahden ruudun takaa. Kirjoittaminen sujuu hitaasti. Keskittyminen ei ole juuri nyt blogitekstin parissa vaan isommassa ruudussa pyörivissä Euroopan mestaruuskilpailuissa. Muutenkin päivä on kulunut pääasiasssa kannat katossa TV:n ääressä, ja ihan oikeutetusti. Tänään oli ansaittu lepopäivä.

Viimeiseen neljään päivään on kertynyt treeniä ihan mukavasti. Tälle ajalle on tullut juoksulenkkejä kolme kappaletta. Lisäksi pyörä on liikkunut pitkälti toistasataa kilometriä.

Treenimäärien kasvun lisäksi viime päivinä on menty muutenki kovasti kohti ”oikeaa” harjoittelua. Sunnuntaina sykemittari teki paluun kuvioihin. Huomasi, ettei sitä ollut vähään aikaan tullut käyttäneeksi. Meni liki tunti kaivella jokainen kodin kolo ja piilo mittarin löytääkseen. Lopulta pääsin metsään kellolla ja pannalla rengastettuna.

Vähän lähtiessä pelkäsin, mitenköhän hurjia lukemia mittarissa tulisi seisomaan. Pelko osoittautui turhaksi. Tottakai sykkeet olivat jonkin verran koholla verrattuna lukemiin, joita hyvässä kunnossa ollessani olin mitannut. Tämä oli odotettavissa. Uskon, että kun saan vaan lisää juoksua alle, niin sykkeetkin tulevat äkkiä alas.

Eilen sykemittarin kaveriksi harjoittelun tueksi palasi harjoituspäiväkirja. Kirjan sivut ovat pysyneet autioina neljän kuukauden ajan. Nyt tuntui hyvältä hetkeltä alkaa lisätä mustaa valkoiselle, kilometrejä, aikoja, tuntemuksia, sykkeitä. Luovuin perinteisestä Juoksija-lehden harjoituspäiväkirjasta. Kyseisessä vihkosessa jokaiselle päivälle varattu tila on niin pieni, että aina saa olla taiteilemassa, kuinka saisi asiansa siihen mahtumaan. Tilalle tuli ihan perinteinen ruutuvihko, joskin tosihienolla avaruusteemalla varustettuna. Mielestäni on kiva, että tehdyt asiat olennaisine tietoineen ovat tallessa kansien välissä. Merkintöihin tulee pystyä palaamaan aina tarpeen tullen tai ihan vaan huvin vuoksi.

Toivon, että lepo on palauttanut tänään raskailta ja tyhjiltä tuntuneet jalat. Huomena haluaisin pystyä juoksemaan pitkän lenkin. Sykemittarin kanssa ja jälkeenpäin harjoituspäiväkirjaan kirjoitellen.

Tien päältä

Huittisten SM-kisareissun peruunnuttua en jäänyt laakereilleni makaamaan. Perjantaina matka vei suureen maailmaan Pelastakaa Lasten pääkonttoriin. Minut oli kutsuttu jakamaan omaa osaamista ja kokemuksiani eteenpäin. Mielenkiintoinen tilaisuus, ehkä ainutkertainen.

Navigaattori ilmoitti: "Olet saapunut määränpäähän." Sisääntulo ja koko konttori yleisesti oli todella vaikuttava. Mietin, jotta kannattaa lähteä mahdollisuuksiin mukaan. Oli todella hienoa, kun ihmiset ympäri maata olivat kiinnostuneita juuri siitä mitä minulla on sanottavaa. Tilaisuuden jälkeen kovasti vielä kiiteltiin.

Ohjelmaan oli mahdutettu toiminnallinen luento aiheesta osallisuus ja onnistuminen. Koemme onnistumisen tunteita hyvin eritavoin, mutta jokaiselle ne ovat yhtä tärkeitä. On aina mielenkiintoista tietää perusteet omien tunteiden takaa. Maailma avautuu uudella tavalla.

Pyhäpäivänä on asiallista tehdä pitkä lenkki. Eilen lauantaina pistimme maajoukkuepyöräilijä Hännisen Jaakon kanssa linjat kuumiksi ja sovimme yhteislenkin heti aamuksi. Tankkasin pastalla, täytin juomapullon ja lähdin rauhassa matkaan sovitulle tapaamispaikalle 10km kotonta.

Tein reippaan 40km lenkin perjantaina, lepäsin lauantain. Vauhti kiihtyi kun pääsimme pois kaupungista pyöräilijöiden suosimalle osuudelle, parhaimmillaan 7% alamäkeen mittarissa oli yli 70km/h. Jalat tuntuivat ensimmäisen 40km jälkeen niin hyviltä, että rohkenin jatkaa toiselle puolelle kaupunkia. Kilometrit rullasivat ja vauhti pysyi hyvänä.

Viimeisellä 15km pätkällä myötätuuleen hymy venyi korviin asti isolla keskiöllä pyörittäessä. Kolme tuntia kului sananmukaisesti vauhdikkaasti. Reitti Urheilutalo - Kaukopää (Stora Enso) - Jäppilänniementie - Mustalampi - Korvenkylä - Aholantie - Urheilutalo kierrätti kampia 80km edestä. Mäkiselläkin reitillä keskinopeus ylitti 26km/h.

Maajoukkuepaita keräsi huomiota ja yhden ryhmän ohittaessa jyrkkään ja pitkään ylämäkeen Jaakko päättikin tanssia irti satulasta. Ajoin itsekin kovaa ryhmän ohi, mutta vauhdinlisäys oli jotain käsittämätöntä. Mies katosi hetkessä pieneksi pisteeksi horisonttiin. Puoliammattilaisen ja harrastajan ero.

Felt F55X Cyclocross-pyörä

Kausi 2013-2014 myös toisesta näkövinkkelistä

Kallen esimerkkiä seuraten allekirjoittanutkin tiivistää nyt menneen kautensa yhteen tekstiin. Normaalisti Tilastopajan profiili kertoo melko kattavasti yleisurheilijan kauden kulusta. Minun kohdallani ei tällä kaudella kuitenkaan näin ollut. Profiilistani löytyy säälittävät kaksi merkintää kilpailuista. Lisäksi näistä merkinnöistä toisen perään on kirjattuna DNF.  Autioituneesta Tilastopajasta huolimatta kauteen mahtui jos jonkinmoista tapahtumaa.

Viime kausi päättyi epätoivoon ja kyyneliin Petroskoin aluemaaotteluun. Vointi oli niin huono, että oli suunnattava vastentahtoisesti lääkärin pakeille. Empimättä sain ylikunnon diagnoosin sekä kylkiäisenä kahden kuukauden täydellisen liikuntakiellon, jonka jälkeen saisin käydä kokeilemassa juoksua. Mikäli kokeilu sujuisi hyvin, olisi siitäkin huolimatta levättävä vähintään pari viikkoa.

Aloitin liikkumattomuuteni hämmentyneenä. Yleensä en voi sietää lepäämistä, mutta nyt tiesin sen ainoaksi ratkaisuksi. Olin oikeastaan tosi tyytyväinen lääkärin määräykseen, itse en tarpeesta huolimatta ehkä olisi osannut levätä. Alkuun tilanne oli hankala. Laskin päiviä pakkolevon päättymiseen. Oli vaikeaa totutella uuteen elämään. Ennen kaikki oli pyörinyt kaksi kertaa päivässä tehtyjen treenien ympärillä. Yhtäkkiä treenit ja sitä myöten koko elämänrytmi katosivat.

Ajan kanssa uuteen elämään tottui, ja siitä alkoi jopa pitämään. Kyllä elämä ilman urheiluakin voi olla ihan kivaa. Silti kaipasin treenejä ja kisoja jatkuvasti. Pari kuukautta kului kaikesta huolimatta hämmästyttävän nopeasti ja pian pääsin vetämään lenkkarit jalkaan testilenkkiä varten. Juoksu tuntui huonolta ja pahalta, mutta pistin sen tauon piikkiin. Totuus oli todennäköisesti kuitenkin se, että olin edelleen yli.

Pikkuhiljaa aloin treenata. Ei tuntunut hyvälle, vaikka niin itselleni uskottelin. Uskottelin myös, että minulla on vielä mahdollisuudet startata SM-halleissa. Unelma halleista oli varmasti yksi sudenkuoppa, jonka vuoksi koitin päästä nopeasti kuntoon kaikin keinoin. Kunto ei kuitenkaan lähtenyt kohoamaan, ja aikanaan jouduin hautaamaan hallihaaveet. Käänsin katseeni kohti helmikuun puoliväliin tammikuun alusta siirrettyyn etelänleiriin.

Gran Canarian leiri oli tuhoon tuomittu ja sulaa hulluutta. Jälkeenpäin ajateltuna leirille lähtö oli yksi tyhmimmistä ratkaisuista pitkään aikaan. Olin edelleen toipumasta ylikunnosta ja parhaiten olisin päässyt eteenpäin maltillisilla harjoituksilla ihan kotisuomessa. Silti lähdin, ja mikä pahinta, treenasin aivan kuin edellisvuotisilla leireillä. Kahteen viikkoon kertyi aivan liikaa niin kilometrejä kuin tehojakin. Osa treeneistä tuntui melkein hyvältä, mutta varsinkin loppuleiristä kykenin jälleen tunnistamaan ylikunnon merkkejä. Suljin niiltä silmäni.

Etelästä palattua homma oli jälleen sekaisin. Ei vaan jaksanut mitään. Leiri oli väsyttänyt minut täysin. Tilanne olisi varmaan ollut vielä korjattavissa riittävällä levolla, mutta en levännyt. En ehtinyt lepäämään, katse oli jo tiukasti suunnattuna SM-maanteille.

Kevään edetessä jaksaminen oli vaihtelevaa. Välillä meni oikeasti hyvin, välillä ei yksinkertaisesti ollenkaan. Maantiekausi teki tulojaan. Juoksin kauden ensimmäisen starttini pm-maanteillä. Jäin viimevuotisesta ajastani 1,5min 4,3km matkalla. Selitin heikkouttani edelleen pelkällä tauolla, vaikka jossain määrin tiesin asioiden olevan pahasti pielessä. Kausi jatkui SM:iin.

SM-maantiet olivat jotain aivan käsittämätöntä ja kamalaa. Verkka kulki vielä hyvin, mutta kisassa en kyennyt 4min/km vauhtiin edes ensimmäisellä kilometrillä. Reiluun kuuteen kilometriin asti räpiköin kunnes otin numerolapun pois. Ensimmäinen keskeytys SM:ssä, ja vielä lempilajissani. Syntyi päätös pakkolevosta, jälleen kerran.

Kun loppukevät kului lepäillessä, kuntoillessa ja lääkäristä toiseen ravatessa, alkoi näyttää todennäköiseltä, että kesänkin kisat on taputeltu. Silti elättelin toivoa Kuopion Kalevan kisoista. Toiveesta huolimatta alkukesä meni erittäin ei-urheilullisissa merkeissä muun muassa reissatessa, ja hyvä niin.

Vähitellen taas aloittelin treenaamista, ja heinäkuun alussa tuntuikin jo oikein valoisalta. Sitten sain kokea jälleen takaiskun. Hyvässä nosteessa ollut treenaaminen piti pistää jäihin pariksi viikoksi mystisen kuumetaudin takia. Jouduin vasten tahtoani myöntämään Kalevan kisojen jäävän väliin tältä kesältä.

Se, etten kyennyt tänä kesänä kisaamaan, ei ollut syy jättää kisoja väliin. Seuran kisoissa olin ahkerasti mukana toimitsijana. Kesän tärkeimmistä kisoista, SM-maastoista, Karnevaaleita, Joensuun eliiteistä sekä Kalevan kisoista minut pystyi bongaamaan innokkaana katsojana.

Nyt kun olen kivisen tieni tähän päivään asti kulkenut, voin todeta asioiden olevan aika hyvin. Ylikunto on aika varmasti taaksejäänyttä, treenit kulkevat päivä päivältä paremmin eikä ole urheilullisesti kiire mihinkään. Tässä on jälleen pitkä vuosi aikaa rakentaa kuntoa kohti ensi kesän tärkeimpiä koitoksia. Se vuosi on vain osattava käyttää viisaasti, eikä tuhota kaikkea ainakaan liialliseen höntyilyyn. Syvässä montussa myönnän käyneeni, mutta nyt olen sieltä niin ylös päässyt kapuamaan, että yllän jo kurkistamaan reunan yli kohti ensi kautta.

Olkoot kulunut huono kausi ohi. Tästä alkaa uusi, parempi kausi!

Pakko on tämä vielä tähän loppuun mainita. SM-arvon saaneet koitokset eivät kuluneella kaudella Blogin osalta menneet halutulla tavalla. Kun lasketaan SM-hallit, -maantiet ja –maastot, Kalevan kisat sekä nuorten SM:t, olisi Blogin kahdella jäsenellä ollut mahdollisuudet ottaa osaa yhteensä kymmeneen kisaan. Kuinka kävi? Kuinka monesta kisasta tuli edes tulos? Vastaus on karu, kaksi. Nämä onnistuneet suoritukset ovat molemmat Kallen aikaansaannoksia, halleista sekä maastoista. Muut kisat ovat menneet puhtaasti telakalla lukuun ottamatta maanteitä, jotka päättyivät molempien osalta keskeytykseen samaan aikaan toisistaan tietämättä.

Raportti kaudesta 2013-2014

Viimeiset kaksi viikkoa epätietoisuus on painanut mieltä. Tulevana viikonloppuna kilpaillaan M/N 19v Suomenmestaruuskilpailut Huittisissa. Pyhänä nälkäiset juoksijat vapautetaan kahdelle ratakierrokselle. Valmistautumisen kannalta tänään keskiviikkona neljä päivää ennen kilpailua olisi tehtävä viimeinen valmistautumisharjoitus. En ole kuitenkaan juoksemassa. Kirjoitan raportin kuluneesta kaudesta.

Muutama päivä ennen Joensuun Eliittikisoja jalkateräni kipeytyi. Päätin kuitenkin juosta. Jokaisen pienen kolotuksen jälkeen lepäämällä ei saisi koskaan juosta. Kipu yltyi kilpailun jälkeen, mutta kuitenkin rauhoittui. Viikko takaperin torstaina juoksin rataharjoituksen, josta jalkaterä ei selvästikään pitänyt. Nyt suhtauduin asiaan vakavasti ja vielä kentältä soitin fysioterapeutille.

Pääsin heti perjantai aamuna vastaanotolle. Fysioterapeutti kirjoitti ylös: "Metatarsaaliluun rasitustila (ehkä esivaihe lievästä murtumasta)" Kiitän Imatran Fysioteekkia asiallisesta palvelusta ja annan toimitus suosittelee -maininnan.

Kausi 2013-2014 alkoi Lappeenrannan talvijuoksusta. Olin heti syksyllä paremmassa kunnossa, kuin ennen kilpailukautta keväällä. Vuosisuunnitelman mukaan etenin kohti vuodenvaihdetta. Lokakuulle kertyi hyvin harjoituskilometrejä. Hyvä perusharjoittelu jatkui marraskuussa. Joulukuun puolenvälin jälkeen vauhti- ja maksimikestävyysharjoituksien merkitys kasvoi.

Vuodenvaihteessa tein yhden talven merkittävimmistä harjoitusviikoista. viiteen päivään 95km juoksua sisältäen kaksi vk-lenkkiä ja 5x1000m - harjoituksen. Kovimman harjoitusviikon jälkeen keventelin ja valmistauduin lyhyeen hallikauteen. En kuitenkaan unohtanut harjoittelua kokonaan, vaikka kilpailinkin tiiviisti kolmena peräkkäisenä viikonloppuna.

SM-Halleissa juoksin lauantaina 400m 54.02. Talvella paras nopeus oli odotetusti piilossa. Pyhänä roikuin mitalinsyrjässä, kunnes Liikuntamyllyn lyhyellä loppusuoralla hitsasi pahasti, 2.01,75. Talvella olin hiihtänyt n. 300km edestä ja viheltänyt 54 jääkiekko-ottelua. Reippaasti siis muutakin liikuntaa juoksemisen lisäksi.

Maaliskuu oli paras juoksumäärällä mitattuna, kilometrejä kertyi 380 yksikköä. Tärkein yksittäinen harjoitus oli jo 5x1000m. Vauhti parani jokaisella kerralla, ja kuun lopussa juoksin tonnit väliin 3.17-3.07.

Huhtikuussa tapahtui jotain käsittämätöntä. Kolmen päivän tavallisen flunssan jälkeen aloitin kevyesti. SM-maanteistä tuli kuitenkin täydellinen waterloo, vaikka kolmessa viikossa olisi pitänyt toipua täysin. Keskeytin ensimmäistä kertaa ikinä, kun tytöt aloivat tulla ohi 6km kohdalla ja oksensin tietä reunustaneeseen ojaan, DNF.

Valoa oli kuitenkin jo tunnelinpäässä. Pm-maastoissa 4km 3.40min/km ja äitienpäivänä SM-Maastoissa Lempäälässä 6km 3.50min/km. Huonona maastojuoksijana vauhti oli rohkaisevaa ja vaikka olin kilpailun 42. sain Lempäälän asiantuntevalta yleisöltä mahtavaa kannustusta.

Avasin ulkoratakauden Parikkalassa 21.5. Olin valmentajan kanssa todennut, että jos Jämsässä halutaan juosta huippuaika on minun aloitettava toukokuun puolessa välissä. Ensimmäiset kilpailut ovat aina olleet vaikeita. Tonneilla vauhti oli hidasta (2.47 ja 2.49) mutta kilpailuiden viimeiset kierrokset olivat jo hyviä.

Alkukesästä jokainen kasin kilpailu vei kuntoa eteenpäin. Jyväskylän TV-kisoissa jaksoin 600m, mutten vielä maaliin asti. Tuli kestävyysjuoksijan pyhiinvaelluksen aika. Alkukauden panostus oli suunnattu Jämsään, ja ennen Karnevaaleja olin parantanut sekunnin ratakierroksen ennätystä. Jämsässä jaksoin, eikä maaliviivan tarvinnut pelastaa väsynyttä urheilijaa. Ennätykseni 1.58,37 syntyi tuuletin maalissa.

SM-viestien jälkeen pidin treenitauvon ja pääsin mukaan Joensuuhun. Ennätys ei enää parantunut, mutta onnistunut kausi loppui. Huittinen jää harmittavasti väliin. Molempien matkojen ennätykset kuitenkin paranivat selvästi ja muutenkin eteenpäin on menty loikka edellissyksystä. Kokonaisharjoituskertymät jäävät julkaisematta. Talvella paljon ja kesällä vähemmän. Ensi talvena enemmän.

Kalle kuittaa ja siirtää katseet tulevaan