Hallipäivä

Vastoinkäymiset eivät ole este, ne ovat syy soveltaa. Tänään olin Kuopiohallissa. Tarkoitus oli juosta 4x600m. Alkuverkan puolessa välissä seurasin hölmistyneenä, kun sählypojat kantoivat aidan keskelle etusuoraa. Aha, tänään ei sitten vissiin juosta rataa kiertäviä vetoja. Treeni ei kuitenkaan jäänyt väliin. Lähtö 400m lähtöpaikalta, U-käännös 300m kohdalla etusuoran alussa ja vastakarvaan takaisin.

Käännös imi kaiken vauhdin pois ja väärinpäin juostut kaarteet osoittautuivat yllättävän haasteellisiksi. Lopputulos oli kuitenkin halutun kaltainen. Juoksu sujui kohtuu hyvin ja kello pysähteli oikeisiin aikoihin. Jäi hyvä mieli.

Kuluneen kuukauden aikana piikkareita on tullut ulkoilutettua ahkeraan, yleensä useamman kerran viikossa. Kovempi juoksu on alkanut helpottua, ja niin pitää ollakin. Haluan päästä jo kisakuntoon. Haluan juosta kilpaa, mielellään jo hallissa. Edellisistä ratakisoista on vierähtänyt pitkä tovi, ja sen huomaa. Kynnys lähteä viivalle on noussut liki ylitsepääsemättömäksi. Varmaa on, ettei kynnys tule itsestään laskemaan. Numerolappu on neulattava kisatoppiin, vaikka vähän pelottaisikin. Se ei pelaa, joka pelkää.

Kaipuu viivalle sai tänään lisää tulta alleen. Ennen omaa harjoitusta seurasin kovatasoisia hallikilpailuja. Pari tuntia kului siivillä seuratessa kestävyysjuoksijoiden otatuksia. Kisojen sivuvaikutuksena kuulumiset tuttujen kanssa vaihtuivat tiuhaan. Kyllä kilpailut ovat hienoja tapahtumia, joita minulla on kovasti ikävä.

Kun kisat oli kisattu ja treenit treenattu, ehti vähän leikkiäkkin. Seiväspaikalle oli jäänyt seiväs kutsuvasti. Ehkä kolmeen vuoteen en kyseiseen urheiluvälineeseen ole koskenut, mutta nyt halusin kokeilla. Vielä uskalsin hypätä. Kyllä vanhat seiväshyppääjäntaidot äkkiä palaisivat, mutta ei silti taida olla syytä lajin vaihtoon. Kaiken kaikkiaan hallissa oli taas niin kivaa, että kyllä en voi muuta kuin todeta, että kyllä urheilukenttä on minun paikkani.

VLV - viikonloppuvapaa

Vauhdikas viikko on jälleen takana ja viikonlopun lepo tulee tarpeeseen. Varusmiespalvelusta on nyt takana kuukausi. Inttijuttuja on kertynyt kerrottavaksi jo enemmän kuin niitä kuunnella jaksaa. Eikä niitä ulkopuolinen ymmärtäisikään. Blogin kirjoittaminen on vaikeaa, kun elää valvottuna viikko-ohjelman mukaan.

Toisinaan on hämmentävä kuunnella tarinoita. Toinen pitää liikuntasuoritusta lähes ylitsepääsemättömänä, mutta kuunnellessa se tuntuu liikunnalliselta viikonlopulta. Vaikka pitää itseään monesti huonokuntoisena, taitaakin olla keskitason yläpuolella. Neljäkymmentä kilometria kävelyä ja vajaat 150km pyöräilyä ei olekaan #normiviikonloppu. Hyvä kunto on suhteellista niin kuin Blogissakin on monesti kirjoitettu.

Viimepyhänä kehuin Fischerin pitopohjasuksia, pitivät ja luistivat, ei raaskinut lopettaa hiihtämistä. Intissäkin hiihtäminen on hauskaa, monesti hymy on noussut korviin. Nuoskakelissä pitopohjasuksi on kuitenkin itse perkeleen keksintö. Kyllä ei hymyilyttänyt lumen jäätyessä suksen pohjaan useamman sentin kerrokseksi.

Viikolla oli jo kahdet iltalomat. Maanantaina lähdettiin keskustaan, kuka muka jäisi pois ensimmäisiltä iltavapailta. Keskiviikkona oli vielä virkeä olo, ja pyrin areenalle juoksemaan. Halleissa tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että urheilemaan ei pääse. Ei hätää, sisuuntuneena juoksin vauhtileikittelyä Joensuun siltojen välillä.

Kuvaa ei ole täräyttää. Tekstinverran ponnistelin. Ensiviikon kannalta nyt on parasta levätä.  

Hiihtoretki

Tänä viikonloppuna oli Blogin kaksikko jälleen koolla. Kalle kotiutui tällä kertaa lomille Kuopioon. Edeltävä viikko kului Kallelta intissä rehkiessä ja Satulta treenatessa ja opiskellessa. Väsymys alkoi olla käsinkosketeltavaa ja se on näkynyt nukkumaanmenoajoissa. Silmät ovat painuneet väkisin kiinni kellon tullessa puoli kymmenen.

Ei koko viikonloppua ole silti käytetty nukkumiseen. Eilen taivallettiin irtolumen liukastamilla teillä yhteinen vauhtikestävyysharjoitus. Tänään etsittiin perinteisen monot autotallin periltä vuoden tauon jälkeen ja lähdettiin laturetkimäiselle pitkälle lenkille.

Kello soitti urheilijat ylös 7.50 aamupuuron keittoon. Ei sitä ehdi koko päivää nukkua, jos on pitkä lenkki tehtävänä.  Matkaan päästiin puoli yhdeksän maissa ja vajaan kymmenen minuutin taaperruksen jälkeen kannettavana olleet sukset sai vaihdettua käsistä jalkoihin. Latu oli ajamatta ja hiukan ummessa. Suksi ei pitänyt, mutta sen ei annettu haitata. Lisää pitoa pohjaan ja matka jatkui.

Päämääräksi oli asetettu Tervaruukin hiihtomaja, jossa Kuopion Suunnistajat tarjoilisivat herkkuja pientä maksua vastaan. Matka majalle ei olisi ollut pitkä, mutta jotta saatiin jonkinlainen harjoitus kasaan, valittiin kiertotie. Viisarit näyttivät tuntia ja kymmentä minuuttia majan jo näkyessä. Kohta oli isot kupit kahvia kätösissä ja nätisti rätisevä takka edessä. Rattoisan tauon jälkeen taiteltiin nimmarit vieraskirjaan ja alettiin sovittaa jälleen monoja siteisiin.

Tauon jälkeen on aina hankala jatkaa. Kun lämpö saatiin takaisin päälle, matka jatkui taas mukavasti. Tasamaat tasatyöntäen ja yksipotkuista hioen ja ylämäet reippaasti vuorohiihtäen. Ajoittain mäkeen otatetteen kovaa juosten luistelu-uralla sukset jalassa. Päivän edetessä laduille alkoi virrata kanssahiihtäjiäkin.

Retken lähestyessä loppuaan käytiin kurkkaamassa Pilpassa toistakin hiihtomajaa. Sisään asti ei enää lähdetty. Käännös majan edessä ja matka kohti kotia saattoi alkaa. Yhteensä retkelle kertyi pituutta 30km ja majallakäynteineen aikaa kului nelisen tuntia. Kivaa oli, ja keväämmällä otetaan kyllä uusiksi. Sitten muistetaan kyllä ottaa myös pari pakettia makkaraa matkaseuraksi.

0+2 päivää

Kun ylihuomenna iltapäivällä suljemme koulun ovet perässämme, suljemme ne periaatteessa viimeistä kertaa. Lukio on koulupäivien osalta taputeltu. Takana on liki 90 kurssia ja kaksi ja puoli vuotta opiskelua. Aika on lentänyt, ja on vaikea käsittää, että kahden päivän päästä se on ohi.

Enää ei herätyskello pimputa kukonlaulun aikaan tai kukaan kirjaa menojasi Wilmaan. Enää ei kamppailla aamutunneilla väkisin kiinni painuvia luomia vastaan eikä vilkuilla kelloa iltapäivisin vapautta odotellen. Enää ei lähdetä yhdessä kuopiohalliin aamulla treenaamaan, syödä koulun herkkuruokia tai päästä tasokkaiden ruokapöytä- ja välituntikeskustelujen ääreen.

Usein kuulee sanottavan, että lukio on ihmisen parasta aikaa. Jos näin on, millaisia ovat olleet minun elämäni parhaat vuodet. Mitä lukio on antanut minulle?

Pari syksyä sitten olin pikkukylän tyttö, joka oli lähdössä ”suureen kaupunkiin” opiskelemaan. Uusi koulu jännitti kovasti, varsinkin kun en tuntenut sieltä ketään. Vähitellen oma paikka alkoi löytyä, ja kaveripiiri alkoi laajeta urheilijatutuista myös normipuolen lukiolaisiin. Hyvät ystävät ovat olleet syy, miksi kaikkein kurjimpinakin aamuina on ollut ihan siedettävää lähteä koulunpenkille. Kiitokset kaikille kavereille, jotka ovat jakaneet lukiotaipaleen. Toivottavasti yhteydenpito jatkuu.

Jotkut päivät eivät unohdu koskaan. Viimekeväiset Wanhojen tanssit puhututtivat kauan etukäteen ja puhututtavat edelleen. Ikimuistoinen kokemus. Tänä vuonna on edessä vielä Wanhojen tansseja edeltävänä päivänä järjestettävät penkkarit. Puku kyseistä päivää varten on roikkunut huoneen nurkassa jo useamman kuukauden ja nerokkaita ideoita tapahtumaa varten kehitellään jatkuvasti.

Urheilulukiolaisille tarjotaan mahdollisuus ohjattuihin aamuharjoituksiin kolme kertaa viikossa. Itse en niistä ole saanut parasta hyötyä irti, sillä vaikeudet ovat sävyttäneet urheiluani aina lukion alusta alkaen. Ison osan aamuista olen lillunut uima-altaassa vain vesijuoksuvyö seuranani. Välillä olen kuitenkin päässyt halliin kaltaisteni, eli yleisurheilijoiden ryhmän, joukkoon. Treenien haasteena on ollut sovittaa harjoitukset yhtäaikaa sopiviksi niin heittäjille kuin kestävyysjuoksijoille. Toisaalta tämä on ollut rikkaus. Koskaan ei tiedä päätykö pikajuoksijoiden kanssa punttisalille vaiko lenkille kestävyysjuoksijoiden kesken. Joka aamu hallille mennessä kohtaa iloisia ilmeitä, kuulumisia vaihdetaan ja lähdetään hyvillä mielin jatkamaan koulupäivää.

Kavereiden ja treenien lisäksi ikävä tulee myös kouluruokaa. Kohtaamistaan moitteestaan huolimatta itse olen sitä mieltä, ettei parempaa olekaan. Aina on saanut masun täyteen kuunnellen samalla täpötäyden ruokapöydän tarinointia.

Jospa palataan vielä kuitenkin faktoihin. Minulla on lukuloman aikana vielä kaksi roikkumaan jäänyttä kurssia suoritettavana. Koululla on siis muistettava vierailla vielä muutama tunti viikossa kuuden viikon ajan. On myös turha kuvitella, että vapaus olisi koittanut. Kirjoitukset vaanivat pahaenteisesti vajaan parin kuukauden päässä. Luettavaa on paljon, ja lukumotivaatio korkealla. Tulevaisuuden tähtäin on asetettu kohti Lappeenrannan Teknillistieteellistä yliopistoa ja energiatekniikkaa.

Kursseista ja lukemisesta huolimatta lukuloma helpottaa elämää. Jo tavaksi tullut matalalento ehkä rauhoittuu hieman, ja aikaa jää niin treenaamiselle kuin nukkumisellekkin. Vallitsevassa tilanteessa kun ei ehdi kuin treenata, opiskella, treenata, opiskella ja nukkua liian lyhyet yöunet. On tosiasia, että tällaista ei enää pitkään jaksaisi, mutta ei onneksi tarvitsekkaan jaksaa.

Varusmiespalveluksen alku

Blogissa on ollut hiljaista. Aloitin varusmiespalveluksen Onttolan Rajajääkärikomppaniassa 5.1.2015. Ensimmäiset kaksi viikkoa ovat nyt takana, ja taistelija on pidennetyllä viikonloppuvapaalla kotona. Ensimmäiset päivät olivat pitkiä kuin nälkävuosi, mutta rytmiin päästessä aika on kulunut nopeasti. Herätys on aamulla kuudelta, ja kahdeksan minuutin päästä herätyksestä lähdetään aamulenkille. Rajajääkärikomppaniassa on tiukka sotilaskuri, mutta reilu henki.

Ensimmäiset päivät opeteltiin käytännön asioita, kuten vuoteen petaamista ja päiväpeiton taittelua pinkaksi. Ruokaa on tarjolla kolme tai neljä kertaa päivässä, ja ruoka vetää lähes vertoja Ylioppilastalon lihapadoille jälkiruokineen. Sotilaskuriin kuuluu suora ja välitön palaute, ei ikinä enää!, mutta hyvistä suorituksista jaetaan kehuja lämpimään sävyyn, aina näin!

Pinkka ja punkka

Perjantaina illaohjelmassa alkoi vapaa-aika. Varusmiesten käytössä on liikutasali, jossa on tähän mennessä järjestetty mm. koripallopelejä. Suuntasimme kuitenkin punttisalille. Komppanian alueen välittömästä läheisyydestä löytyy asillinen sali, jossa myös Kaisa Mäkäräinen harjoittelee. Takaseinältä löytyy maailmancupin numerolappu saatekirjeineen ja nimikirjoituksineen.

Juoksumattoa lukuunottamatta kaikki varusteet löytyvät, joskin nostolava on liian pieni, eikä vapaata tilaa lattialla ole juurikaan. Rautaa on kuitenkin riittävästi, osa jopa Leokon tuotteita! Musiikki soi vaihtelevasti NRJ:n popista raskaaseen metalliin. Hyvä fiilis treenata! Ulkomaastoihin ei vielä ole lenkille saanut lähteä, ei ole koulutettu.

Varusmiesten sali - penkki, kyykkyteline ja rautaa

Lomille lähti taistelijan alku baretissaan. Loma tuli tarpeeseen. Viisi viikkoa olen ollut poissa kotonta. Tänä aamuna olin lähdössä suihkuun vain hammasharja kädessäni. Tupakaverini huomattivat släbärit jalkaan, panin jalkaan ja kaappi kiinni, seuraavaksi huomauttivat pyyhe kaulaan. Kolmannella yrityksellä taistelija oli valmis, aamulenkin jälkeen oli minuutti aikaa vaihtaa suihkuvarustus kolmen minuutin ohjattuja aamutoimia varten. Taistelija selvisi.

Lomapuvussa särmänä rajakarhu baretissa

Talvi etenee, treenit kovenee

Joululoma oli ja meni. Hidasta ja pitkää tehdessä meni. Kuluvalla viikolla sukset ovat vaihtuneet piikkareihin ja toppavaatteissa tarpominen hallijuoksuun ja vauhtikestävyyslenkkeihin.

Viime sunnuntaina juoksin ensimmäisen vk-lenkin kuukauteen. Pääsin kovemman treenini kimppuun pimenevässä Joensuun illassa. Tie oli liukas, ja lumisateen jälkeisiä aura-autoja sai väistellä. Meno oli tahmeaa, pahalta tuntui ja kello ei tykännyt. Mutta sellaista se on, kovaa oppii juoksemaan vain kovaa juoksemalla, ja alkuun on hankala päästä vauhtiin. Nopeasti se kunto lähtee taas nousemaan. Näin ainakin kuulee aina sanottavan, saa nähdä, onko väitteessä mitään perää.

Tiistaina löysin itseni Kuopiohallista. Urheilulukiolaisen etuihin kuuluu arkisin ilmainen sisäänpääsy halliin. Silloin tällöin on aiheellista hyödyntää tätä etua ja paeta sisäradoille talven liukkautta tai tässä tapauksessa pariakymmentä miinusastetta. Hyvien olosuhteiden lisäksi oikeaan treenifiilikseen pääsee, kun saa pukea lyhyet shortsit lyhythihaisen kaveriksi. Jälkeenpäin shortsien pukeminen kadutti rankasti, juoksusta nahkeat sisäreidet hankasivat toisensa vereslihalle 40 kiertämäni kierroksen aikana.

Hallissa pitkien verryttelyjen lisäksi kipitin kevyitä tonnin vetoja puolenkymmentä. Meno tuntui hivenen sunnuntaista valoisammalta. Viimeinen veto alitti tavoiteajan kirkkaasti puolella minuutilla.

Heti seuraavana aamuna koulun aamuharjoituksissa juostiin porukalla 8x300m. Rata oli tukossa, ja treeni vaati pientä sovellusta. Kartio etu-ja takasuoran puoliväliin, lähtö takasuoralta, 150m, U-käännös ja takaisin. Kiskoin piikkarit jalkaan muiden sinnitellessä lenkkareissa. Taas kärsin valinnastani jälkikäteen, pohkeet kiittävät edelleen. Jospa tämä tästä ja kevään kuluessa piikkareihin saisi hierottua syvempää tuttavuutta eivätkä jalkaparat enää niin säikkyisi kyseisiä kapistuksia.

PS. Itärajalta on kuulunut hyviä uutisia. Kalle aloitti varusmiespalveluksensa maanantaina Onttolan rajajääkärikomppanjassa, ja viimeisten tietojen mukaan on vielä täysissä ruumiin ja sielun voimissaan. Ensimmäisellä viikolla päivät ovat olleet pitkiä, herätys on joka aamu ollut säälimättömästi 6.00 . Urheilulle ei ole vielä ollut sijaa, mutta pian harjoitusvapaat astuvat kuvioihin. Tähän mennessä intin ehdoton kohokohta on ilmeisesti ollut Sotkun 0,60e, yön yli nukkuneina 0,30e, arvoiset munkit.

Vuodenvaihde

Tasan viikko sitten Blogin kaksikko muutti majansa Kuopiosta Siilinjärvelle. Pohjoisenleiri käynnistyi hiihtäen. Muutama päivä aiemmin tehtiin tuttavuutta Kuopion Rauhanlahden latuihin, nyt päästiin Siilinjärven Patakukkulalle. Latukone ei ollut vielä paikalle ehtinyt, mutta siitä huolimatta hiihdettävää baanaa riitti toistakymmentä kilometriä pitkään lenkkiin. Vajaaseen kolmeen tuntiin sukset etenivät kolmenkymmenen kilometrin verran. Vauhti ei kynnöspeltomaisella alustalla päätä huimannut. Treeni oli kuitenkin ajallisesti pätevä, mikä on vauhtia ja kilometrejä merkityksellisempää.

Vaikka hiihtäminen ihan kivaa onkin, sai varsinikin Satu siitä vähäksi aikaa ihan tarpeekseen. Loppu viikoksi palattiin taas asian ytimeen, juoksemiseen. Juoksu ei rajoittunut pelkkään omaan lenkkeilyyn. Uudenvuoden aattona kaksikkoa kaivattaisiin kiperästi Maaningan Uudenvuodenjuoksun toimitsijoiksi. Kilpailua edeltävänä päivänä taisteltiin ruosteisten hakaneulojen kanssa. Numerolaput piti saada kisakuntoon. Seuraavana iltana hullut numeroitaisiin.

Vuoden viimeisen illan koittaessa Maaningalla ei ollut ilmassa pelkästään urheilujuhlan tuntua. Urheilutalo parveili väkeä, samaan aikaan juhlittiin Kuopion ja Maaningan kuntaliitosta. Tapahtuman johdosta kaikille oli tarjolla sekä makkaraa että kakkukahvit.

Sää suosi kilpailua. Lämpötila keikkui nollan paikkeilla, ja tämä näkyi osallistujamäärissä. Ennätykselliset 62 juoksijaa lapsista veteraaneihin lähtivät juhlistamaan vuosiluvun vaihtumista joko 3km tai 5km reitille. Satu hoiteli niin osallistumisia kuin tulospalveluakin Kallen avustuksella, ja aika ajoin kiire ja härdelli saivat stressitasot kohoamaan. Työntäyteisen illan päätteeksi tulokset saatiin äkkiä sähköisesti eteenpäin, ja myös Satun ja Kallen oli aika lähteä jatkamaan matkaa. Harmitus kiireen takia nauttimatta jääneistä kakkukahveista haihtui illalla Kuopion ilotulitteita ihastellessa.

Vuosi 2015 alkoi järkyttävällä nälällä. Oli lähdettävä ruuanhankintareissulle. Äkkiä selvisi, että on helpommin sanottu kuin tehty löytää uudenvuodenpäivänä yhtään auki olevaa kauppaa. Liki kymmenen kilometrin vaelluksen jälkeen mukaan oli tarttunut ABC-asemalta lenkkimakkaraa, aamupalajuustoa sekä kaurahiutaleita. Masut täyttyivät herkkuruualla, kun juusto sotkettiin makaroonien sekaan. Makkarat saivat kylkeensä mustaa Turun sinappia, jota kaksikko kahden viikon aikana kulutti lähes kolme tuubillista.

Kun oli päästy kävelyn makuun, jatkettiin samalla linjalla vielä seuraavana päivänä. Mieli teki keskustaan syömään. Pyörät olisivat olleet tarjolla, mutta Satu halusi kävellä. Matkan taittuessa Kallen mieli ei enää pysynyt riemukkaana, kun Satun oikoreitti pidensi jo muutenkin tuskaista matkaa. 7km jälkeen kaksikko pääsi kiinalaisten lihapatojen ääreen räntäsateen jäljiltä läpimärkinä. Masun täytyttyä oli edessä vielä kotimatka, nyt ilman oikotietä.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niin myös joululoma mallia 2014. Lauantaina koitti Kallen aika lähteä Joensuun kautta Imatralle. Satu lähti mukaan jäädäkseen Joensuussa mummolaan. Siirtyminen Kuopion majapaikasta bussiasemalle oli hurja. "Kuvittele, että joutuisit kantamaan vasikkaa 7km aamulla kukonlaulun aikaan", kuului vertaus matkastamme. Herätyskello pirisi tasan 7.00, ja pian alkoi taival kohti asemaa, jalan tietenkin.

Satulla oli mukanaan kaksi laukkua ja Kallella yksi, jonka painoksi mitattiin 17kg. Matkan kruunasi auraamattomat, vetisen loskan verhoamat kadut. Puolentoista tunnin kuluttua bussissa istui kaksi märkäkenkäistä matkailijaa. Jälkiviisaana on helppo pohtia, että olisi ollut ehkä ihan hyvä ajatus istua bussissa myös asemalle siirtyessä..