Metsästä sähköiseksi tulospalveluksi

Olen käynyt monessa paikassa, mutta nyt ehkä nähnyt kaiken. Viikko Rautavaarassa, Sotinpurolla vahvisti sanonnan Suomen kesä on lyhyt ja vähäluminen. Pahinmillaan käveltiin umpihangessa, lunta vyötäröön asti. Sulat kohdat eivät olleen yhtään parempia, koko viikon jännitti upottaako suo kumisaappaan vartta enemmän. Lumen sulaminen sai vielä ojat ja purot tulvimaan. Useaan kertaan ojan ylittäminen vaati tilapäissillan rakentamisen.

Viikko meni kuitenkin nopeasti. Pidin makuupussin päällimmäisenä rinkassa, ja hydynsin pienetkin tauot nukkumiseen. Kun en nukkunut, söin. Metsässä energiaa ei kuitenkaan ole mahdollista saada puoliakaan kulutuksesta, ei ainakaan ilman omien eväiden kantamista. Yhteensä kävelin 40-50km, mutta keskivauhti oli varmasti alle 1km/h. Tielle siirryttäessä matkan voisi kertoa helposti kolmella.

Suunnistajan ensireaktio - aika sinistä...

Kuopioon päästyäni minusta tehtiin sähköinen tulospalvelu. Ei käynyt edes mielessä lähteä kilpailemaan Siilinjärvi 90v maantiejuoksuun. Otimme Satun kanssa ilmoittautumiset vastaan. Satu kilpaili, minä kirjoitin tulokset ruutupaperille, ja jaoin ensimmäiset palkinnot. Kyllä tuli kannettavaa tietokonetta ja tulostinta ikävä. Puhelimella olin ottanut lähtölistoista kuvan, ja pieneltä ruudulta selvitin kenen numero kuuluu mihinkin sarjaan, ja mihin aikaan/sijoitukseen numerot yhdistyvät. Lopulta kaikki kilpailijat saatiin omalla ajalla oikeaan järjestykseen, ja käsinkirjoituetut tuloslistat teipattua Pöljän koulun tiiliseinään. Mitä kestävyysurheilun eteen ei tekisi.

On kuitenkin huolestuttavaa miten kestävyysjuoksu ja ylipäätään yleisurheiluperinne katoaa. Tähän on kaksi selvää syytä. Kilpailujen ja tapahtumien vähyys ja vähien kilpailujen kalliit osallistumismaksut. Kyllä saa lapsiperhe miettiä kahteen kertaan käykö juoksukilpailuissa vai huvipuistossa. Ilmoittautumisia vastaanottaessa tuli hyvälle mielelle, kun Mäntylahden Vedosta tultiin seuran uudet, hienot verkkarit päällä kilpailemaan hyvällä asenteella. Samaa kuitenkin sanoivat, tällä menolla viimeinen sammuttaa valot.

Kilpailukanslia ja tulospalvelu

Sotinpuron viikon jälkeen oli ylentämistilaisuus. Kyllä oli mukavaa saada tunnustusta, ylirajajääkäri ja sissiristi. Intissäkin aika kuluu nopeammin, kun on hyvällä, ennakkoluulottomalla asenteella mukana. Monesti puhutaan, että sotilasmaailmasta on vaikea siirtää mitään siviilimaailmaan. Puolen vuoden aikana on kuitenkin niin monta kertaa nähnyt, että kovimmassakin kiireessä rauhallisuus on paras tapa toimia. Keskity, keskity, keskity - mieti mitä teet. 

Sissiristi lomatakissa

Kalle

SM-maastot vuosimallia 2015

Kellon tullessa kahdeksan lauantai-aamuna alkoi matka kohti Imatraa ja SM-maastoja. Kisat alkoivat kyseisena aamuna jo yhdeksältä, aivan ei ehdittäisi ensimmäisiä startteja seuraamaan. Reilun 240km mittainen matka sujui ongelmitta aina Imatralle asti. Karhumäen urheilualue ei ottanut löytyäkseen, vaikka siellä olen usemapaan kertaan vieraillut. Kiersimme pientä kaupunkia toistakymmentä minuuttia ennen määränpään löytymistä. Kello näytti hieman yli yhtätoista auton pysähtyessä.

Lauantain sää ei ollut paras urheilukilpailujen seuraamisen kannalta. Tuuli oli todella kova ja äkkiä tuli ikävä naulakkoon unohtunutta toppatakkia. Pienestä vilusta huolimatta veteraanisarjat katsottiin loppuun asti tuttuja bongaillen ja silmäillen rataa, mikä olisi seuraavana aamuna itselläänkin kierrettävänä. Juniorisarjojen alkaessa suoritimme varikkopysähdyksen ABC:llä ja palasimme masut täynnä seuraamaan kisat loppuun saakka.

Hotelli löytyi kisakeskusta mutkattomammin. Sinne päästyä oli aika alkaa sovitella lenkkivaatteita päälle verkkalenkkiä varten. Juoksu oli vähän tahmeaa, mutta sitä se monesti on kilpailua edeltävänä iltana. Edeltävät päivät on levätty ja juoksutuntuma on hukassa. Verkan jälkeen jäin laiturille ihailemaan kohta laskevaa, vielä kirkkaalta taivaalta paistavaa aurinkoa. Keräsin katseita kääriessäni lahkeet seisoakseni järvessä. Kävelin takaisin hotellille avojaloin.

Hotellihuoneessa oli kuuma ja tuleva kisa pyöri mielessä. Uni ei meinannut ottaa tullakseen. Saatuani unenpäästä kiinni nukuin kuitenkin sikeästi aamuun asti. Aamulla normaali SM-kisajännitys oli laimeaa. Kun ei ole realistisia mahdollisuuksia menestyä ja tiedostaa olevansa huonossa kunnossa, ei ole juurikaan syytä hermoiluun. Numerolapun kiinnityksen jälkeen suunnattiin aamupalalle.

Aamupalan jälkeen alkoi tavaroiden keräily. Vaikka starttini olikin vasta puolenpäivän jälkeen, halusin olla kisapaikalla hyvissä ajoin. Sää suosi sunnuntai päivää aivan erilailla kuin lauantaita. Tuuli oli tyyntynyt, aurinko paistoi ja rohkeimmat katsojat istuivat lyhythihaisissa heti aamusta. Verryttelemään lähtöä oli mukava odotella kauniissa säässä ja tuttuja nähden.

Kiersin kisareitin ensimmäistä kertaa verrytellessäni. Puheet äärimmäisen rankasta radasta olivat mielestäni hieman liioiteltuja. Muutama jyrkkä, mutta onneksi lyhyt, nousu radalle mahtui, mutta viimeviikkoisen aluemestaruusmaastoreitin jälkeen rata oli suorastaan miellyttävä. Verryttely jatkui kivasti porukalla, kun juoksin kiinni jo kaukaa tunnistamani, toista vuotta sitten viimeksi nähneeni, juoksukaverit.

Yleensä juoksu alkaa aueta verrytellessä, mutta nyt niin ei ikävä kyllä käynyt. Jalat tuntuivat raskailta ja aukaisuvetoja tehdessä huomasin kimmoisuuden kadonneen jonnekkin. Ajatus "mitäköhän tästäkin kisasta taas tulee" piti työntää sivuun useampaa otteeseen. Nyt olisi vain juostava niin hyvä juoksu kuin senhetkisillä jaloilla ja kunnolla suinkin kykenee. Muutamien poisjääntien jälkeen lähtöviivalle asettui noin 25 tyttöä.

Lähtölaukauksen pamahtaessa sännättiin nurmikentälle. Alkukiihdytyksen aikana tunnistin Robinin "Kipinän hetken" soivan. Tämä oli jäänyt muilta huomaamatta. Lähtösuoran jälkeen tultiin radan vaativimpaan kohtaan. Jyrkkä nousu imi vauhdin pois kokonaan, ja huonona ylämäkijuoksijana olin vaikeuksissa yrittäessä selvitä kunnialla huipulle asti. Mäen päällä tuli vastaan henkisesti raskas paikka. Kun on ennen kamppaillut SM-maastoissa kärkisijoista, on musertavaa huomata tosi asia, että häntäpään vauhti on vähintäänkin riittävää.

Puolenkilometrin juoksun jälkeen vakiinnutin paikkani hieman puolenvälin huonommalla puolen. Jäin yksin ja loppumatka ei ollut enää juurikaan kilpajuoksua. Vallitseva ajatus juostessa oli pitää oma sijoitus ja selvitä maaliin säilyttäen oma vauhti, olla hyytymättä täysin. Tavoite täyttyi, ja pieni loppukirikin irtosi.

Suoritus jäi kaiken kaikkiaan vähän latteaksi, ja eroa kärkeen kertyi luvattoman paljon. Tiedostin ja tiedostan olevani heikossa kunnossa, joten ero kärkeen ei sinänsä hätkäytä. Vaivaamaan jäi se, etten saanut juoksua tuntumaan tarpeeksi pahalta. Mäet ja pehmeä alusta lyövät minulta pohkeet ja reidet aivat tukkoon ennen kuin loppu elimistö ehtii toimia täysillä. En ole varsinaisesti pettynyt, ennemminkin ehkä vähän surillinen. On kurjaa olla näin pohjalla. Ymmärrän kyllä, että tullakseen paremmaksi on ensin aloitettava jostain.

En kuitenkaan negatiivisista tuntemuksista huolimatta kadu kisaan lähtemistä. Tapahtuma oli hieno ja useat "tervetuloa takaisin" ja "kiva, kun olet täällä"-kommentit lämmittävät mieltä kummasti. Kyllä vielä joskus saan myös toivottaa itseni tervetulleeksi tasolle, jolla haluan olla. Minusta tulee vielä juoksija.

SM-maastojen ennakkotunnelmia

Taas alkaa olla käsillä se aika vuodesta, kun kestävyysjuoksun ystävät kokoontuvat viikonlopuksi samaan paikkaan. Syy tähän pyhiinvaellukseen on tietenkin SM-maastot. Kyseinen kilpailu on kestävyysjuoksun puolella yksi harvoista tapahtumista, jossa on ei tarvitse itkeä osannottajapulaa. Viime viikonlopun aluemestaruusmaastojen 28 osallistujaa vaihtuu nyt sunnuntaipäivän osalta 501 kilpailijaan. Kun lauantaina kisattavien junnu- ja veteraanimaastojen juoksijat otetaan huomioon, tapahtuman kokonaisosallistujamäärä kirii yli tuhannen.

Huhujen mukaan kisareitti tulee pistämään juoksijat koville. Nousua riittää ja laskut ovat jyrkkiä, juuri niin kuin maastojuoksussa kuuluukin olla. Itse tosin aina toivoisin reitin muistuttavan maastojuoksua mahdollisimman vähän. Mitä tasaisempaa ja mitä kovempi alusta, sen parempi.

Itselleni sunnuntain startti on ensimmäinen SM-arvon omaava sitten 2014 huhtikuun maanteiden. Silloinen juoksu päättyi keskeytykseen, joten nyt on syytä pistää paremmaksi! Sijoituksellisesti tavoitteet eivät ole pilvissä. Muut ovat pystyneet urheilemaan ja kehittymään sillä aikaa, kun minä olen ollut telakalla syystä ja toisesta. Haluan saada ehjän ja omantasoiseni juoksun ja ennen kaikkea päästä mukaan kisoihin, jotka ovat ehdottomasti yksi vuoden kohokohdista!

Kilpailukalenteri osaa kertoa N19-sarjassa kisaavan itseni lisäksi 28 tyttöä. Aiempina vuosina olen mahtunut N17-sarjaan, jossa osanottajamäärä on huidellut 70 ja 100 välillä. Nyt juoksijoita on viivalla siis selkeästi vähemmän, mutta kova kisa saadaan varmasti aikaan. Uskon, että sijoittuminen puolenvälin paikkeille voisi olla realistinen tavoite.

Am maastojuoksut - Imatra

Pääsimme lomille torstaina kansainvälisen työväenjuhlan viettoon. Kaveri oli saanut tiedon valmistumisestaan ylioppilaaksi, joten jäimme keskustaan. Kävelimme joenrantaan ja asetuimme vappupicnikille, samalla tuli vielä juhlittua tulevan ylioppilaan syntymäpäivää.

Sekä vappuaaton, että -päivän olin maalaamassa, olinhan lomalla. Lauantaina juostiin kuitenkin maastoissa tämänkin alueen mestaruuskilpailut tulevalla SM-Maastojuoksu reitillä 2km kierroksina. Miehet ja naiset kilpailivat omissa lähdöissään, naiset ensin. Kyllä näytti Oona Kettusen askel hyvältä, olisi pärjännyt miestenkin kilpailussa.

Lähtölaukaus vapautti miehet radalle 14.35. Juuri lähdön valmistelujen aikaan alkoi sataa. Samassa lähdössä oli kolme sarjaa M17, M19 ja Yleinen, sekä vielä P15 sarjan Pm-kilpailun juoksijat. Kovimmat miehet ampaisivat kärkeen, seuraavaksi 4km juoksijat, minä ja viisitoistavuotiaat. Tiesin että varsinkaan 6km maastojuoksussa ei auta sortua juniorimaiseen höntyilyyn.

Heti ensimmäinen ylämäki ottaa luulot pois, täysissä voimissaankin ylöspääsy on haaste, josta jatketaan heti vauhdikkaaseen alamäkeen. Ajattelin juoksevani ylämäet ja tasaiset rauhassa, jotta jaksaisin rullata alamäkiin. Ensilumenladulle lähdettäessä P15-sarjan juoksijat tulivat järjestään ohi. Totesin, ettei porukasta voi enää enempää jättäytyä.

Toiselle kierrokselle vauhdikkaiden alamäkien jälkeen. Ensimmäisestä noususta oli tullut jo seinänousu. Kyllä eivät enää jalat alamäkeen rullanneet. Positiivista oli, että edellä menneet juoksijat pysyivät hyvin näköpiirissä. Takaisin tullessa nuoremmat 4km juoksijat virittelivät jo loppukirejään. Itse jatkoin vielä kierrokselle raskain jaloin. Seinäjyrkässä nousussa kävelyaskeleet estivät vain tosiasia, että kerran käveltyä ei enää juoksemaan lähdetä.

Tässä vaiheessa valveutunut katsoja olisi voinut huutaa Tule pois, siellä on juoksukilpailu menossa! Eteneminen oli muuttunut selviytymistaisteluksi. pelastava maaliviiva kuitenkin lähestyi jokaisella askeleella. Kärkijuoksijat näkyivät enää edestakaisen 500m pitkän suoran päässä, kilometrin edellä. Lopulta kuitenkin kestin alamäet pystyssä ja kaarsin maaliin.

Kuuden kilometrin kilpailuun kului aikaa 25.20, eli reipas 4.10min/km. Kyllä taas nähtiin miten pehmeässä maastossa juokseminen on myrkkyä. Kahden maantiekilpailun perusteella kunto on tilanteeseen nähden hyvällä tasolla. Maastossa taas täysi katastrofi. Jalat väsyvät ja hapenottokyky ei riitä juoksijan vauhdikkaaseen etenemiseen. Tuttu toimitsija totesi kilpailun jälkeen osuvasti, että kilpailun lihaksikkain juoksija erottui selvästi, häntäpäästä. Kunhan radalle päästään.

Ensiviikko menee jälleen metsässä, tällä kertaa Valtimossa. Tänään täytyy levätä, jotta jaksaa taas rymytä. Siirtymiä on tiedossa reippaasti, ja on arvoitus millaista maasto on. Varmaa on kuitenkin, että viimeviikolla lunta oli ollut vielä parhaimmillaan, pahimmillaan, puoli metriä.

Aluemestari!

Tänään juostiin itäisen alueen aluemestaruuksista Pieksämäen maastoissa. Tapahtuma oli samaan aikaa myös Pieksämäen Veikkojen 100-vuotisjuhlajuoksu. Osanottajia kisa keräsi kolmen piirin alueelta kaiken kaikkiaan 28.

Säätiedotus lupaili huonoa. Päivästä tulisi kylmä ja märkä. Ihan kurjimpien ennustusten tasolle keli ei yltänyt. Lämpötila pyöri viiden asteen paikkeilla ja sade oli pientä tihkua. Siitä huolimatta rapa lensi ja kaikki kilpailijat pääsevät vähintään kenkä- ja sukkapyykille.

Usein maastokisoissa kuulee napinaa reitin helppoudesta, eihän tämä ole mitään maastojuoksua. Nyt oli eri ääni kellossa. Reitillä riitti nousua, ja ihan kun mäkien jyrkkyydessä ei olisi ollut tarpeeksi tekemistä, ne myös jatkuivat jatkuivat jatkuivat...Huipulle kavuttua käännyttiin lähes poikkeuksetta jyrkkään laskuun. Naiset ja pojat juoksivat 4km, joka tosin oli ehkä lähempänä 3,5km, yhtenä lenkkinä ja miehet kiersivät reilun 3km lenkin kahteen otteeseen

Lähdin kisaan pelkkä aluemestaruus mielessäni. Starttipistoolin pamahtaessa seurasin tilannetta porukan keskivaiheilla. Juoksu tuntui hyvältä loivaan alamäkeen enkä kokenut tarpeelliseksi jäädä jarruttelemaan ja kyttäilemään oman sarjan kilpasiskoja. Otin alun varovaisesti. Kun kunto on vähän arvoitus, on pakko varoa juoksemasta itseltään jalkoja alta.

Saavutin edellä meneviä kisailijoita ja tuntui, että hei tämähän menee hyvin! Sitten alettiin nousta. On aivan uskomatonta, miten en jaksa juosta ylämäkeen en sitten yhtään. Tipuin edellä juoksevan kyydistä ja takaatuleva porukka saavutti. Kyllä otti päähän. Jalat vain jotenkin menivät mäessä täysin toimintakyvyttömiksi ja matka ei edennyt. Laskuissa kuroin kiinni eron, joka nousuissa syntyi. Pelko tulevista vastamäistä rajoitti vauhtia, ei uskaltanut antaa mennä.

Viimeisen pitkän nousun jälkeen koitti vihdoin tasamaa ja maaliviiva alkoi häämöttää edessä. Vihdoin uskalsi juosta. Loppusuoran kuoppaisuus pääsi yllättämään, ja kovasta yrityksestä huolimatta kiri ei aivan riittänyt vielä yhden sijan nousemiseen.

Kaiken kaikkiaan juoksusta jäi vähän huono ja laimea maku. Mäkien juoksu oli jotain aivan kamalaa ja kilometrivauhti lähinnä säälittävää. Siitä huolimatta N19-sarjan aluemestaruus lämmittää kovasti ja yritän muistaa olla onnellinen siitä, että pystyn kisaamaan ilman kipuja tai ylikuntoa. Ensi viikonloppuna sitten nokka kohti Imatraa ja SM-maastoja!

XL Maaninka-hölkkä

Eilen lauantaina kisattii jo neljännettäkymmenennettä kertaa järjestetyn Maaninka-hölkän merkeissä. Tapahtuma keräsi paikalle kiitettävät 130 juoksijaa, ja tunnelma oli hyvä. Sää oli maantiejuoksulle suorastaan täydellinen: tuulta ei ollut juuri nimeksikään, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja elohopea kiipesi yli kymmeneen asteeseen. Shortsit ja lyhythihainen olivat pätevä valinta kisa-asuksi.

Kauden ensimmäisen kisa-aamun koittaessa fiilis oli lähinnä epätoivoinen. Edeltävän illan verryttely oli tuntunut kamalalta ja olo ollut muutenkin vetämätön ja kurja. Pelotti, että kisasta tulee jälleen täysi floppi, mitä jos 21min rajakin jää 5km lenkillä rikkomatta. Lievä paha mieli alkoi kuitenkin haihtua kisapaikalla, kun pääsi pitkästä aikaa hakemaan numerolappua ja näkemään tuttuja.

Alkuverryttely oli tahmeaa. Tuntui, että jalat sortavat hölkkävauhdissa. Lähdön lähestyessä jalat alkoivat aueta ja juoksu kävi muistuttamaan juoksemista. Vähän uskalsi jo hymyilläkin. Kuuluttajan kertoessa lähtöön olevan aikaa alle kymmenen minuuttia, tuli aika heittää verryttelyasu pois ja alkaa hakea paikkaa lähtöviivalta, eturivistä tottakai. Pahin paniikki oli ehtinyt jo haihtua.

Juoksijat lähetettiin matkaan piippauksella, ja alkukiihdytys oli hurja. Jättäydyin suosiolla porukasta ja silti ensimmäinen kilometri oli noin 20s suunniteltua nopeampi, 3.42. Matka jatkui yksinäisesti, noin 10m isompaa porukkaa jäljessä. Reitti johdatti kilpailijoita miellyttävän tasaista reittiä pitkin 2,5km kohdalla sijaitsevalle kääntöpaikalle. Kello näytti puolenvälin ajaksi noin 9.35, vauhti oli pysynyt yllättävän hyvänä.

Puolenvälin jälkeen alkoi herätä varovainen toive, voisiko 20min alitus olla mahdollinen. 19:sta alkava aika olisi kaikkien vaikeuksien jälkeen unelmien täyttymys. Kun matkaa maaliin oli 1,5km ja vauhti oli pysynyt edelleen samana, toive alkoi vahvistua. Silti koko ajan vaivasi pelko omasta jaksamisesta, kunto on aivan arvoitus, tuleeko kohta seinä vastaan ja muuttuuko loppumatkan juoksu lyllerrykseksi. Juoksu kantoi mukavasti maaliin saakka ja pienen loppukirin saattelemana pysäytin kellon ajassa 19.34. Olen tyytyväinen, vaikka tottakai toivoisin olevani kunnossa, jossa ajasta lohkeasi vielä pari minuuttia pois.

Myös Kalle lähti viivalle jälki-ilmottautumisen kautta. Matkana miesten 8km. Valmistautuminen kisaan ei suoraan rankalta harjoitukselta kotiutuneena ollut paras mahdollinen. Kuten monen muunkin kilpailijan, myös Kallen alkuvauhti oli suunniteltua vauhdikkaampaa, ja se kostautui hieman kisan edetessä. Kaiken kaikkiaan kisa oli kuitenkin tasaisen hyvä suoritus, johon juoksija itse oli kohtalaisen tyytyväinen.

Tästä jatketaan kohti ensi viikonlopun aluemestaruusmaastoja. Kallen koitos on kotoisasti Imatralla tulevalla SM-maastoreitillä ja allekirjoittanut starttaa Pieksämäellä.

Tästä Maaninka-hölkän tuloksiin.

Sissihavu

Kahden viikon kiinniolo on taas takana ja varusmiepalvelusta on jäljellä tasan kolmasosa, 55 päivää. Kun lähtö- ja tulopäivät lasketaan niin yhdestätoista päivästä kahdeksan oltiin metsässä. Hiienvaarassa ampumaharjoituksella, ja Onttolassa taitokilpailussa. Ampumaharjoitus meni mukavasti. Päivällä Jaster-pellit kaatuivat vauhdikkaissa ammunnoissa ja illalla nautittiin hyvällä hengellä puolijoukkueteltan lämmöstä. Tunnelmaa latisti vain kaksi päivää jatkunut sade.

Maanantaina varusteet olivat kuivaneet, ja rinkat pakattiin jälleen. Tiistaina aamupalalle mentiin suoraan ilman aamulenkkiä. Ruokalassa vallitsi syvä hiljaisuus ja harras tunnelma. Intin tähän asti raskain harjoitus olisi edessä, juuri mitään muuta kukaan ei tiennyt. Lähdin matkaan avoimin mielin Kuopion kenialaismailerin valmentaja-ukin ohje mielessä pää kylmänä. Aamupäivä alkoi ammunnoilla, viisi kohdistuslaukausta ja kymmenen laukauksen kilpasarja kolmen sekunnin näyttöihin 20cm halkaisijan tauluun 150m vallilta.

Tiesin jo ennen kohdistusta tähtäimen siirtyneen. Kohdistuslaukauksista vain kaksi oli taulussa, ja nekin aivan taulun reunalla. Tähtäimensiirtoavain taskusta ja periaatteella metsä löysää, kymppi kiristää puolitoista kierrosta, sekä vielä korkeussäätö. Kilpasarjassa rauhallisesti puristavia laukauksia ja tauluille. Neljä kymppiä ja yhdeksän osumaa. Täydellinen alku kilpailuun. Siitä päivä jatkui pienin siirtymin ja rastein. Iltapäivän puolella olimme Höytiäisen kanavan väärällä puolella.

Kuljimme kamavanrantaa kunnes tulimme ylityspaikalle... vesi oli kuulemma +6 asteista. Vaatteet pois ja tavarat rinkkaan. Rinkka kanavaan, mies perässä. Hengitys salpasi ensimmäisten hetkien aikana, mutta nopeasti toimintakyky palasi. Määrätietoisilla uintiliikkeillä kanavan yli. Toisella puolella varpaat olivat jäässä, mutta henki hyvä. Juuri kokemukset jäävät intistä mieleen, ja kannattaa yrittää tosissaan. Tosissaan tehdessään saa muistella hyvällä. Vielä lähdettiin viimeisille rasteille ja siirtymälle.

Illalla palattiin 300m ampumaradan katokseen, levitettiin trangiat ja makuupussit. Huolto ja lepo omaan tahtiin. Aamulla Metalli pärähti soimaan, volyymi tietysti yhdellätoista. Irti!, lähi kp mene!, 50m ampumavalli! kamat kasaan, rinkka selkään ja 250m juoksukilpailu helvetinkyytiä. Aamupala naamaan, josta uuden päivän koitoksiin. Lipiäinen, askel näyttää kevyeltä, miten olisi 10km kilpamarssi...? Ja taas mentiin, Joensuun lentokenttä myötäpäivään kiertäen seuraavalle rastipisteelle. Yritin juosta, mutta totesin, ettei juokseminen nopeuta matkantekoa yhtään, vaan lähinnä väsyttää.

Reippaasti kävelin ja ohitin ainakin 11 edellä sekalaisella porrastuksella lähtenyttä. Lentokentän päässä aloin keskittyä suunnistukseen. Poikkesin lumiselta tieltä metsään, jossa oli nopeampi kävellä ja käännyin oikeasta risteyksestä. Puoleentoista tuntiin rinkka selässä vajaa 10km. Välittömästi rastipisteellä alkoi suunnistuksen ajanotto, rinkka pois ja kartta käteen. Kysyi luonnetta lähteä juoksemaan heti, mutta mentävä oli. Rastit löytyivät nopeasti, mutta jalka ei enää liikkunut, uudet kumisaappaat hiertivät kantapäitä ja reidet olivat rinkan kantamisesta tyhjät. Jaksoin 5-6km suunnistuksesta juosta vain puolet, mutta aika oli kuitenkin kohtalainen 1h 15min.

Taistelija seikkailijanhatussaan

Tukeva Trangialounas ja taas kohti ampumaratoja, metsään en märissä vaatteissa vapaaehtoisesti jäänyt paikalleni. Vielä toiset ammunnat partiohiihto-tyylillä, kaikki neljä laikkaa alas, ja suunpielet korvia myöten hymyyn. Kello tuli 15 kun levitin makuupussin ja aloitin levon. Mitä nopeammin sitä nopeammin, moni tuli vasta illan puolella. 2200 lähdettiin uudestaan liikkeelle, yösuunnistukseen. 1:50 000 kartalla eksyin metsään, kaikki polut näyttivät samoilta. Pää kylmänä hoin taas mielessä. Puolenyönaikaan olin taas makuupussissa. Kukaan ei tiennyt lähdetäänkö yöllä vielä jatkamaan. Ei lähdetty.

Aamulla vielä viimeiset koitokset, pieni siirtymä, rasti ja kirjallinen koe. Kilpailulle ei meinannut näkyä loppua, vielä jatkettiin. Takaisin ampumaradoille ja ruokailemaan. Harjoituksen johtaja vitsaili vielä uudesta uintikeikasta. Useampi sydän jätti lyönnin välistä.. Kilpailu oli kuitenkin ohi ja matka jatkoi komppaniaan henkilökohtaista huoltoa varten.

Torstaina päivällä muutamankymmenen rastin, reilu 40km siirtymisen, ja kahden yön jälkeen tulokset julkaistiin. Voitin. Olin saanut kaikilta rasteilta tasaisesti hyviä pisteitä, syönyt hyvin ja rasitituksesta huolimatta pysynyt virkeänä. Kyllä tuntui hyvältä vastaanottaa onnitteluja. Nimi kaiverretaan seinälle kotiutuessa. Tähänastisen varusmiespalveluksen parhaat päivät. Päästiin oikeasti toiminnan makuun, hyvä tekemisen meininki ja oli täysin vastuussa omasta toiminnastaan - rasteilla, siirtymillä, huollettaessa ja levätessä.

Sissihavu lomatakin hihassa