Ratakausi korkattu

Aloitin ratakauden kuluvan viikon keskiviikkona kotikentälläni Siilinjärvellä. Seuran keskuudessa kulkee harmillisen todeksi osoittautunut vitsi; kun SiiPo järjestää kisat, aina sataa. Tällä kertaa kilpailupäivälle luvatut hellerajan ylittävät lukemat korvautuivat sateella ja hurjalla tuulella. Juoksujen päästessä käyntiin sade kuitenkin hellitti ja aurinkokin pilkisti ajoittain mustien pilvien välistä.

Joka sarjassa juostiin hieman poikkeuksellinen matka, 1000m. Itselleni juoksu oli ensimmäinen ratakisa sitten vuoden 2013. Aikatavoitetta oli hankala asettaa. Lähdin siis kisaan mielessäni aina pätevä tavoite, voitto.

Heti lähtölaukauksen pamahdettua oli selvää, että tänään ei juostaisi aikaa. Lähdön muutaman juoksijan voimin saatiin aikaan ruuhka ja ensimmäisen kierroksen väliaika oli tutumpi 10 000m juoksusta kuin tonnilta. Hölkyttelyä jatkettiin aina kellon soittoon saakka.

Viimeisen kierroksen alkaessa ryhmä muuttui jonoksi. Vauhti alkoi kiihtyä selvästi. Kun maaliin oli matkaa 300m, joutui jo juoksemaan. Noin 750m kohdalla nappasin kärkipaikan, jonka onnistuin säilyttämään maaliviivalle asti. Oli syytä tuulettaa. Loppuajalla ei juhlita, mutta viimeinen kierros oli jotain 65s ja 69s väliltä. Siihen saa jo olla tyytyväinen.

Kisaraportin julkaiseminen vei näin kauan, sillä jatkoin suoraan kentältä kesän viettoon mökille. Välillä tuntui kyllä hieman epäselvältä, voiko nipin napin 10 asteessa sateen ja tuulen seassa värjötellessään puhua kesästä.

Neljän päivän mökkielämää ja siinä sivussa melko rankkaa treenaamista ei voi olla tuntematta näin jälkeen päin. Olo on uupunut ja kymmenen aikoihin tapahtuvasta nukkumaanmenosta huolimatta kello on lähestynyt aamulla yhtätoista ennen silmien avaamista. Muutaman tunnin päästä pitäisi olla taas pirteänä, tänään juostaan taas Siilissä, tällä kertaa 1500m.

Lakki päässä on helppo hymyillä

Nyt on juhlat juhlittu, kakut syöty ja lakki saatu päähän. Juhlapäivänä kello soi heti kuuden jälkeen. Tuskantäyteinen hiustenkiharrus kesti toista tuntia. Vielä mekko päälle, meikit naamaan ja ruokaa. Vaille yhdeksän oli aika ottaa suunta kohti koulua.

Koulun aula parveili viimeisen päälle laitettuja abeja toinen toistaan hienommisssa mekoissa. Ihmispaljoudesta yritettiin bongailla tuttuja naamoja yhteiskuvien ottamisen toivossa. Kavereiden filmeille ikuistui useita, toivon mukaan onnistuneita, muistoja. Itse en ole kyseisiä otoksia vielä päässyt näkemään. Kohta siirryttiin saliin tarkoin määrätyille paikoille.

Koulun juhla oli lähinnä kärsimysnäytelmä. Tilaisuus kesti liki 2,5h. Noin 180 lakitettavaa marssivat vuorollaan vararehtorin onniteltavaksi ja noutamaan lakkia ryhmänohjaajalta. Vararehtorin verkkainen puhe sai toimituksen tuntumaan kestämättömän pitkältä. Kärsimystä lievensi hiukan hienot musiikkiesitykset. Kuoro lauloi mieleenpainuvasti kappaleet "Mahdollisuus" sekä "The best day of my live". Juhlan lopuksi uusien lakkipäiden joukosta kerätty kokoonpano esitti vielä Haloo Helsingin "Kuussa tuulee".

Juhlan jälkeen oli hoppu. Vieraat olisivat todennäköisesti jo oven takana odottamassa juhlien alkamista. Niin olivat. Seuraavat pari tuntia olivat hirveää härdelliä. Vieraita tuli ja meni. Onnitteluja sateli joka suunnalta. Tuttuja, ystäviä ja sukulaisia riitti jututettavaksi samalla, kun yritti taiteilla kahvikupin ja voileipäkakun kanssa. Yhtäkään lahjaa en edes ehtinyt avaamaan ennen kuin tuli aika lähteä Siilinjärvelle toisiin omiin juhliini.

Viimeisille vieraille ilmoitin puoli seitsämän aikaan, että voitte toki jäädä vielä kakunsyöntiin, mutta minä lähden hakemaan Kallea bussiasemalta. Kuopioon palattuani ehdin avata lahjat. Kalle pääsi juhlaruokien jämien kimppuun ja juhlan kunniaksi korkkasimme lahjaksi saadun kuohuviinin.

Pitkään ei kuitenkaan taas paikallaan maltettu pysyä. Hyppäsimme pyörän selkään ja ajelimme keskustaan 6km päähän kaverin luo iltaa viettämään. Kello ehti juuri ja juuri puoli kymmeneen, kun väsynyt taistelija oli nukahtanut Lindan sänkyyn. Kun illan vanhetessa muut lähtivät kaupungille jatkamaan, minä sain Kallen hereille ja ennen vuorokauden vaihtumista olimme päässeet kotiin nukkumaan. Kyllä allekirjoittanutkin voi myöntää, että pitkän päivän jälkeen teki hyvää päästä peiton alle.

Kovat panokset

Kiireessä en ole ehtinyt kirjoittaa. Yritetään kuitenkin ottaa vahinko takaisin. Viikko sitten pyhänä vietettiin Karhumäen urheilupyhätössä perinteistä Imatran Urheilijoiden leiripäivää. Vaille kymmenen kenttä täyttyi urheilukoululaisista, seuran vanhemmista urheilijoista ja musiikista. Aamupäivästä verryteltiin porukassa, josta jatkoin hyvään ja yksinkertaiseen harjoitukseen, 3x4x200m/1-2'/4'. Maratontossuilla lähdin tiputtamaan vauhtia 36s vedoista. Toisessa sarjassa kelloon napsahti jo tasaisesti 32s.

Auringon helliessä vaihdoin piikkarit jalkaan. Tavoitteena pitää 800m kilpailuvauhtia viimeisessä sarjassa. Tuuli suhisi korvissa ja treenin jälkeen totesin, että enää samat vedot ilman palautuksia. Erittäin onnistunut harjoitus. Aamupäivä alkoi olla ohitse, jatkoimme koko joukolla kylpylän lihapadoille syömään. Iltapäivän epistolana tein nopeusharjoituksen pikaviestivaihtoja kerratessa. Pohkeet kiittivät.

Reippaat urheilijanuoret leiripäivänä, kuva Sami Rasimus

Maanantaina kaivettiin fillarit varastosta ja otettiin suunta Hiienvaaran harjoitusalueelle. Matka taitettiin reippaasti hyvässä hengessä muutamalla tauolla, sekä nautittiin pakkilounas Uimaharjulla. Lounaan jälkeen tasaista tietä ei ollut enää metriäkään. Juoksevan vitsin mukaan Jääkärissä on kaksi vaihdetta, palveluksessa, ja lomille. Useamman kilometrin mäissä ketju oli kireällä.

Hiienvaaraan päästiin aikataulussa ja lähdettiin heti ampumaan. Neljä päivää ammuttiin ja juostiin minkä jaloista rinkka selässä pääsi. Torstai-iltana kuulin, että pääsen taas valmistelemaan räjäytysnäytöstä (nakkikone). Ei haitannut yhtään, että lähtö oli muutamatunti muita aikaisemmin. Alusta loppuun saimme tehdä itse. Kuusisataa grammaa puristettua TNT:tä kaatoi siististi parikymmentäsenttiä paksun koivun.

Hiienvaara TJ alkoi olla aika vähän. Jäljellä oli enää ryhmätaitokilpailu, joka kestäisi ennaltamääräämöttämän ajan, eikä kukaan tiennyt mitä odottaa. Panokset olivat kuitenkinjälleen kovat, voittajaryhmälle lomapäivä maanantaiksi. Iltapäivästä lähdettiin liikkeelle, ja illan hämärtävinä tunteina laavun rakennettuamme kävimme nukkumaan. Rasteja oli jo reippaasti takana, mm. 8km suunnistus, mutta myös opetettujen taitojen osaamista testattiin.

Pitkään ei levosta keretty nauttia, ennenkuin tuli lähtö, kiva tietää näin kolmelta aamuyöstä. Radion kanssa olimme ryhmän viimeiset. Puolikilometria heti herätyksen jälkeen kokoontumispisteelle, niin kovaa kuin jalat antoivat myöten. Hapenotto alkoi olla tiukilla. Välittömästi lähdettiin 7.5km pikamarssille. Enää ei kuulemma ehtisi syödä, teimme peliliikkeen ja kaivoimme vielä trangiat esiin. Lähdimme vartin muiden jälkeen. Venyvänä jonona jahtasimme muita. Ja vinkkari päälle aina edellisen ryhmän kohdalla.

Mahat täynnä seuraavat rastit sujuivat, ja vielä vesistön ylityksen jälkeen olimme taas Hiienvaaran majoitusalueella yhdeksältä. Jalat aivan rakoilla kumisaappaista. Enää huollettiin, valmistauduttiin teleporttiin, ja odotettiin muita ryhmiä, ja tuloksien julkistamista. Voitimme. Vuorokauden juoksemista seurasi palkinto. Satun ylioppilasjuhlat olivat valmiita alkamaan toisen bussimatkan jälkeen. Grilli oli vielä kuuma ja nälkäisenä löysin itseni ensimmäisenä paistamasta makkaraa, tietysti kuohuviinilasin jälkeen.

Life for an adventure 

Seuraava etappi ansaitun lomapäivän jälkeen on Onttolan kasarmi. Viimeistä kertaa kävelen Höytiäisen kanavan yli. Wihuri-harjoituksen jälkeen on enää tavaroiden palautus.

Vesikään ei enää ole kylmää. 

-Kalle

Kylmästä lämpimään

Viime viikonloppu vierähti Tampereella. Ujuttauduin jälleen mukaan reissuun seuraamaan mielenkiintoista urheilutapahtumaa, Särkänniemisuunnistusta. Kyseessä on sprinttisuunnistuskilpailu, joka nimensä veroisesti kisataan Särkänniemen huvipuistoalueella.

Kisa-aamuna näkymät hotellin ikkunasta olivat hurjat. Tuuli riepotteli juuri ja juuri pystyssä pysyviä puita ja vettä tuli enemmän ja vähemmän. Lämpömittari näytti kesäisiä viiden asteen lukemia. Aamupalan jälkeen puin ylleni kerrastonpaidan, juoksupaidan, hupparin, juoksutakin, hiihtotakin, toppatakin sekä tyylikkään kertakäyttösadetakin kruunaamaan asukokonaisuuden. Varsinkin aamupäivästä sain todeta, että yksikään kerros ei ollut liikaa.

Kisat lähtivät käyntiin naisten huippuliigan osakilpailulla. Tapahtuma televisioitiin, ja minut on varmasti voinut bongata ruudusta heilumasta lähtöalueella sadetakkini kanssa. Naisten jälkeen matkaan pääsivät lapset, joita varmasti kisaa enemmän kiehtoi loppupäivän vietto huvipuistossa. Miesten huippuliigan lähtö päätti kilpailupäivän.

Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen huomasin pian, että minullakin oli kädessä pinkki ranneke, ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Olin flunssan takia sen verran heikossa hapessa, että laitteissa ajelu ei oikein napannut. Eläintarhat, delfinaariot sekä akvaariot tuli kuitenkin kierrettyä sitäkin tarkemmin. Iltapäivän ollessa jo pitkällä löysin itseni myös hurjimpien vuoristoratojen jonoista.

Kylmä ja kurja sää jäi onneksi Tampereelle. Alkuviikko on ollut Siilinjärvellä sen verran kaunis, että minäkin tunnettuna vilukissana olen uskaltanut sovittaa heti aamulenkille shortseja jalkaan. Hyvä sää tekee kyllä treenaamisesta vielä monin verroin tavallista hauskemaa. Aurinkoiselta urheilukentältä ei malttaisi lähteä pois.

Shortsien lisäksi myös piikkarit ovat tällä viikolla päässeet ensimmäistä kertaa ulkokäyttöön. Ensi keskiviikkona saan nähdä, millaiseen suoritukseen yhdellä kevyellä ratatreenillä yltää. Tarkoituksena on startata kotikentällä 1000m kisaan

Iloisia uutisia opiskelurintamalta

Maanantaina saapuivat ylioppilaskirjoitusten lopulliset arvosanat ja tieto kevään ylioppilaista. Oli hieno ja helpottava tunne löytää oma nimi listaltaan, vaikka sain olla melko varma, että kirjoitukset menivät kunnialla läpi. Eihän sitä koskaan tiedä jos vaikka jokin pakollinen kurssi olisi epähuomiossa jäänyt suorittamatta ja lakin saanti estynyt siitä syystä.

Ylioppilastutkintolautakunta, YTL, oli ollut kohdallani armollinen. Kirjoitusten tulokset olivat parempia kuin uskalsin toivoakkaan. Pitkän matikan, fysiikan ja äidinkielen perässä komeilee kirjain E ja hämmästyksekseni kemiassa ylsin aina L:ään asti. Rivin täydentää lyhyen espanjan M. Saan siis painaa iloisin mielin päähäni ei-niin-kauniin lippiksen ensi lauantaina käydessäni viimeistä kertaa Kuopion Klassillisella lukiolla.

Aika kirjoitusten jälkeen on mennyt siivillä, ja nyt ovat käsillä pääsykokeet ja opiskelijavalintojen julkistamiset. Oman kohtaloni oli määrä ratketa tänä aamuna 9.00. Odotin hetkeä vähintään kuin lapsi joulua. Viritin illalla kellon soimaan 8.45. Ehtisin avata tietokoneen ennen tulosten tulemista. Aamuyöstä näin todentuntuisen unen siitä, miten pisterajat olivat nousseet tuntuvasti edellisistä vuosista, minun ulottumattomiini.

Aamulla oli teknisiä ongelmia. Minun netti ei auennut ennen kuin olin yrittänyt talon jokaisella tietokoneella. Vähän hermostutti, mutta kun sain tulossivun auki, hermostutti jo kovasti. Opiskelijavalintoja ei voitu julkistaa sähköisesti teknisen vian vuoksi. Vähän on ironista, että teknillistieteellisestä yliopistosta ei saada nimilistaa nettiin.

Sivulla kerrottiin, että valituille on lähetetty eilen torstaina kirje, joka tulee ehkä joskus perille. Teki mieli hyppiä seinille ja itkeä. Manattuani aikani toimimatonta systeemiä sain kasattua itseni ja soitin suoraan yliopistolle. Sieltä osattiin kertoa, että minun 22 alkupistettäni riittää paremmin kuin hyvin vaadittuun 17 pisteeseen nähden. Tämän tiedon kuulemisesta olen unelmoinut viimeisen puoli vuotta. Helpotus on valtava. Minusta tulee syksyllä energiatekniikan diplomi-insinööriopiskelija ja lappeenrantalainen.

Kilpajuoksu

Viimeviikkoina on käyty väkevää debaattia kilpajuoksun tulevaisuudesta niin kasvotusten, kuin sosiaalisessa mediassakin. Kukaan ei ole vielä tuonut esiin perimmäistä syytä, on kirottu vain puhelimia ja instagrameja. Kilpajuoksun kantava ajatus on olla paras, voittaa. Ainakin itsensä. Monia muita lajeja harrastetaan, kilpajuoksu ei ole harrastus, varsinkaan kestävyysmatkoilla.

Kestävyysjuoksijat ovat poikkeuksellisia ihmisiä. Harjoittelu tähtää maksimaaliseen kilpailusuoritukseen, raastoon. Kilpajuoksu on lajina vaativa kaikessa yksinkertaisuudessaan. Juokseminen on kuitenkin vaikeaa, vaikka toisin voisi luulla. Vain oikeanlainen harjoittelu kehittää, ja kilpailuissa juoksijan tulisi pystyä ulosmittaamaan suorituskyky kokonaisuudessaan.

Kilpajuoksun aloittaminen on suuri hyppy tuntemattomaan. Juoksupiirit ovat tiivis yhteisö ja juoksijat omanlaisia vahvoja persoonia. Urheiluseuroissa pitäisi keskittyä tekemään juoksemisen aloittaminen mahdollisimman helpoksi. Kiinnostusta osoittaville lapsille pitäisi saada valmentaja. Ja lapset pitäisi saada kilpailuihin. Pikkukisoihin juoksemaan tonnia. Ei ymmärrä mihin on lähtenyt ennen kuin on liian myöhäistä.

Kun kilpajuoksu on ottanut imaissut sisäänsä, on löytänyt valmentajan ja harjoittelussa on tekemisen meininki, ei ole enää mitään merkitystä seuraako sosiaalista mediaa tai makoileeko läppärin kanssa sängyllä harjoitusten jälkeen.

Seuraava askel juoksijana on tavoitteiden asettaminen. Jokainen juoksija tavoittelee maratononnellisuutta. Lopullista tilaa, jossa on saavuttanut tavoitteensa juoksijana. Kun on päässyt tähän vaiheeseen, loppu sujuu itsestään. Tietää mitä on tehtävä, jotta tulee aina vain paremmaksi. Terminaalivaiheessa ei ole enää niin väliä miten kilpailut on järjestetty, kunhan pääsee juoksemaan. On valmis ottamaan jopa velkaa päästäkseen kilpailuihin #maaninkahölkkä.

Kilpajuoksun kannalta suurin haaste on saada lapsia kilpailuihin kokemaan onnistumisen elämyksiä, pahaa oloa ja näkemään oman kehityksen, sekä mahdollisuudet. Oikealle tielle päästyään, juoksijaporukoissa pyöriessään, kirjallisuutta lukiessa ja ennen kaikkea kilpailuja seuraamalla juoksija kyllä tietää mitä tehdä. Kunhan harjoittelussa on hyvä meininki ja ForrestG:n sanoin tekee lähes kaiken ja tekee sen justiinsa - isolla vehkeellä.

Kisojen täyteinen viikonloppu

Kalle kertoi edellisessä kirjoituksessaan, miten käytimme helatorstain Siilinjärvellä 90v juhlajuoksussa. Minä en tyytynyt pelkkään järjestäjän rooliin, vaan sovitin myös numerolappua rintaan. Sateisessa säässä oli edessä neljä 2,6km kierrosta, yhteensä 10,4km. Reitti oli vain puolikse asfaltoitu ja hiekkatieosuudet liejuuntuivat kierros kierrokselta. Maaliin saapui rapaisia urheilijoita.

Elettäsessä jo toukokuun puoliväliä on 10,4km kilpailu turhan pitkä ja raju. En kuitenkaan halunnut jättää hyvää juoksutapahtumaa hyödyntämättä ja juoksin kisan pitkänä vk-lenkkinä. Alkuperäinen suunnitelma oli, että seuraisin toista oman sarjani juoksijaa aina viimeiselle kilometrille asti. Vauhti alkoi tuntua ennen puoliväliä turhan helpolta, ja vaihdoin peesiä. Juoksimme yhdessä sarjaa alemman kilpailijan kanssa hänen kiinni hänen kilpasiskonsa, jonka mukana taitoin lopulta matkaa aina yhdeksään kilometriin asti.

Viimeinen kilometri lasketeltiin alamäkeen. Tein eroa matkaseuraani liki 40s ja gps näytti hetkelliseksi maksimivauhdiksi 2.30min/km. Jälkeenpäin tarkasteltuna kisa oli kokonaisuudessaan kiihtyvä. Harjoitus oli erittäin onnistunut. Jäi hyvä mieli.

Tänään lauanrtaina minun oli tarkoitus asettua lähtöviivalle Karttulan kujilla, nimeni oli jo Asics-katujuoksun 2000m lähtölistalla. Näin ei kuitenkaan päässyt tapahtumaan. Torstaisen juoksun jälkeen karhealta tuntunut kurkku ei tiennyt hyvää. 2000m ajan sijaan kellotin tänään liki 38 astetta kuumemittarilla. Harmittaa kovasti jättää hyvä kisa väliin ja pitää huilia harjoittelusta.

Flunssa ei ollut kuitenkaan syy jäädä koko päiväksi vällyjen väliin. Heti aamusta suoritimme kulttuuriteon seuraamalla Suonenjoella kansallisia suunnistuskilpailuja. Kokemus oli Kallelle ensimmäinen laatuaan. Ihan oli mukavaa, vaikka äänentoiston taso toi mieleen lähinnä keskitysleirin. Suonenjoelta jatkoimme Karttulan katujuoksun yleisön joukkoon. Taas tuli nähtyä kovatasoiset kisat ja jututettua tuttuja. Vähän aiheutin hämmennystä, kun en malttanut pysyä kokonaan poissa taudista huolimatta.