juoksukilpailuja

Viikko takaperin kilpailtiin Karhulassa miesten aluemestaruuksista. Kaksi ratakierrosta 2.05,60, SB. Olisi voinut muutama sekunti enemmän lähteä kauden parhaasta, mutta näillä mennään. Perjantaina tein taas hyvän ja perinteisen nopeus tai paremmin nopeuskestävyys harjoituksen. Yksinkertaisesti 2x3x150m/3'/8' ajat napsahtivat tarkasti 20 sekunnin molemmin puolin.

Kuva Anjalan Liitto Facebook

Eilinen meni kivihommissa kun iso Hiab nosteli graniittipaaseja. Aamulla huomasi lapioineensa.  Työn tulos sensijaan näyttäytyi vielä aamullakin hyvänä. Illan epistolana oli 9-15v Pm-viestit, joissa seurasin tiukasti tapahtumia, ja parhaani mukaan kuulutin kilpailuja. Harjoitusta vielä vaatii.  

Virallisten kilpailujen päätyttyä vedin tossut tiukalle. Oli vuorossa ratakierroksen haastekilpailu. Katsomo tyhjeni, mutta viilenevässä illassa kaksi juoksijaa asettuivat lähtötelineiden taakse. Valmentaja otti käsiaikoja. Loppusuoralle kaarrettiin rintakkain, vielä otin omani ja tein toistakymmentä metriä eroa. 55.9s. Viikon päästä Am-kisoissa Orimattilassa paremmalla verryttelyllä taas toivottavasti seuraavalle sekuntiluvulle.

Viimevuonna kasilla parhaimmillaan 57s ensimmäinen kierros, kisakunnossa on vielä harjoituskauden verran hiomista. Suunnitelmat on kuitenkin tehty Lahden SM-kisojen mukaan. Kahdessa ja puolessa viikossa täytyy tehdä tehtävissä oleva.

Ikävä tulee

Olen juossut 12 vuotta. Koko tämän ajan olen asunut samassa paikassa. Samat lähiseudun kilpailut ovat toistuneet vuodesta toiseen, oikeastaan koko vuosi on rytmittynyt perinteisten kisojen mukaan. Jokin aika sitten tajusin, että nyt, kun vuokrasopimuskin on jo taskussa, ei yliopiston alettua ole enää pääsyä tuttuihin ja turvallisin tapahtumiin, ainakaan niihin kaikkiin. Surullista.

Miten pärjään, kun ei ole Kuopion hallitonneja kertomassa, että uusi vuosi hallikisoineen on alkanut tai Pyhäselän Malmijuoksua aloittamassa kauan odotettua maantiekautta? Juhlapäivien vietto menee aivan uusiksi ilman Itsenäisyysmaratonia ja Uudenvuodenjuoksua. Ikävä tulee myös Maaninkahölkkää, Lapinlahden Tonneja, Kuopio Maratonia sekä Varpaisjärven Yömaratonia.

Erityisesti syksyiset ja keväiset hölkät ovat olleet kivoja perinteitä, joissa pääsee juoksemaan kovaa, mutta kuitenkin ilman pakkomielteistä kymmenysten kyttäämistä. Tunnelma kisoissa on aina rento ja positiivinen. Mieleenpainuvien kokemusten lisäksi näistä kisoista on tarttunut mukaan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Muun muassa tulevan oman kodin paistinpannut ja kahvinkeitin ovat vuosien varrella kertyneet palkintokaapin perille. Juoksutapahtumat ovat antaneet hurjan paljon, niin numerolapun kanssa kuin toimitsijanakin.

Asioilla on usein sekä hyvät että huonot puolet. Savon jäädessä taakse, pääsen vilkuilemaan Etelä-Karjalan kilpailukalenteria. On kiva päästä tekemään tuttavuutta uusiin tapahtumiin. Uutuus löytyy kuitenkin myös kotiseudulta. Syksyllä on palattava Kuopioon ainakin ensimmäistä kertaa järjestettävään Hard Runiin.

Kotiseutu tutuksi!

Aloitin viikon uudella aluevaltauksella. Kuulutin Imatran Urheilijoiden kuukausikisat. Mitä ihminen ei urheilun eteen tekisi. Leikkisästi tokaisin, jotta aloitin uran suoraan stadionilta. Karhumäen urheiluilta päättyi, ja seuraavan kerran 28.7. 9-15 -vuotiaiden Pm-viesteissä mikin takana. Satu odotti jo juna-asemalla, poikkeuksellisesti en ollut viimeinen kuka kentältä lähtee. Nyt oli jo kiire.

Torstaina aurinko paistoi, niin kuin kesällä pitää! Lähdimme kirjoittamaan vuokrasopimusta Lappeenrantaan. Kun juoksevat asiat oli saatu hoidettua, alkoi maakuntamatkailullinen osuus. Käytiin tietysti katsomassa Kimpisen sinistä mondoa, ajettiin sataman ja linnoituksen läpi ja kierrettiin keskustaa kävellen.

Keskustan kiertäminen riitti. Vehkeet tulille. Sanoin, että mennään Mustolan kautta Konnunsuolle Soskuan sulku, Saimaan kanava, ylittäen. Konnubaarin kohdalla jalkauduttiin. Etelä-Karjalan nähtävyyksistä yksi vaikuttavimmista on entinen vankila, nykyinen vastaanottokeskus. Satu pääsi katselemaan peltoja ja tiilirakennuksia lintutornista - kiikarit vain olivat jääneet kotiin.

Matkalla käytiin vielä ihmettelemässä Myllymäen laskettelurinteitä ja Joutsenon urheilukenttää, mm. Steve Prefontaine kävi pohjolan kiertueella juoksemassa 1974 5000m 13.55. Kenttäennätystaulua emme löytäneet, mutta kovia kisoja jokatapauksessa on juostu!

Tankillisen bensiiniä ajettuamme olimme taas Imatralla. Ei auttanut kuin lähteä vielä katsomaan Imatrankoskea. Patoluukkujen auetessa koskiuoma alkoi täyttyä Sibeliuksen tahtiin vedestä 500 kuutioa sekunnissa #IhmeellinenImatra.

Perjantaina kävimme radalla juoksemassa. Juoksin huomiseen kilpailuun valmistavasti vanhan ja hyvän 2x4x200m, satu 100-200-300-400-600-400-300-200-100 pyramidiharjoituksen. Pyhänä ulkoilutin Satua pyörällä. Molemmat jalkapohjat tulivat kipeäksi kuin ei olisi ikinä ennen juossutkaan. Satu juoksi Vuoksenlenkillä jokatoisen kilometrin alle neljään minuuttiin. Takasuoran hiekkatieltä hyppäsi kuin Antti loikkanen aikoinaan pikitielle. Asfaltillahan on nopein juosta.

Lajinvaihto

Reilu viikko sitten vaaransin terveyttäni maratonilla, eilen oli vuorossa uudet, vielä tapaturma-alttiimmat, kuviot. Olin alkujaan  menossa Siilinjärvelle seuran järjestämiin kilpailuihin toimitsijaksi seiväspaikalle. Tilanne kuitenkin eli, ja kohta olin mukana hyppäämässä "haastekilpailussa". Häviäjä maksaa kyydit terveyskeskukseen.

Kun muut ottivat harjoitushyppyjä, minä ohjasin lasten harjoituksia. Sain hommani hoidettua juuri sopivasti ehtiäkseni kisapaikalle toteamaan, että askelmerkki on lievästi sanottuna hukassa. Myöskään vieras keppi ei osoittanut halukkuutta yhteistyöhön. Asetin aloituskorkeuden mahdollisimman alas, etsisin merkin kisan aikana.

Seiväshyppy on kuin pyörällä ajaminen, kun sen kerran oppii, sen osaa aina. Muutama alhaisen korkeuden hyppy vaikutti lupaavalta, mutta riman noustessa paketti hajosi. Tätäkin lajia pitäisi vissiin harjoitella useammin kuin viiden vuoden välein.

Tällä kertaa rima ei ehtinyt nousta 240cm korkeammalle. Vaikka kyseessä oli pelkkä leikki, huono suoritus ja etenkin haastekisan häviäminen, suututtivat ja turhauttivat.  Terveyskeskukseen ei kuitenkaan jouduttu lähtemään. Vammat rajoittuivat kynsinauhan ja vanhan haavan aukeamista.

Kisa kesti kirjaimellisesti koko illan. Vaivaiset kymmenen hyppääjän voimin tapahtuma saatiin venymään yli kolmen tunnin mittaiseksi. Omien hyppyjen jälkeen keskityin täysillä toimitsijan rooliin. Pääsin hilaamaan riman hurjiin lukemiin, aina 441cm asti. Kahvitarjoilu pelasi ja ilta oli oikein mukava.

Nyt alkaa vähitellen huomata harrastaneensa vierasta lajia. Olkapäät on kipeät, kuten myös lonkankoukistajat, takareidet ja vatsalihakset, selkä on jumissa ja tämänpäiväinen lenkki oli kaikkea muuta kuin lennokas. Ehkä kyseinen tempaus oli omalla tavallaan ihan hyvä harjoituskin.

Ajatukseni juoksusta näin urheilumielessä ovat edelleen aika hämmentyneet. Toisinaan selailen innoissani kilpailukalenteria ja vetelen piikkareita jalkaan, toisinaan mietin, miksi ihmeessä vääntäydyn lenkille kerta toisensa jälkeen. Välillä juokseminen on ihanaa ja kunto tuntuu hyvältä, välillä elimistö tarjoilee toinen toistaan ihmeellisempiä kurjia tuntemuksia. Ei auta kuin koittaa olla stressaamatta ja seurata, miten tilanne etenee.

Am 17/19v 1500m ukp - Imatra

Imatralla kilpailtiin tänään 17- ja 19-vuotiaiden aluemestaruuksista. Myös ulkopuoliset kilpailijat olivat tervetulleita. Aurinko paistoi, rokki soi ja grilli oli kuumana. Poikkeuksellisesti kestävyysmatkat juostiin jo alkuillasta. Tällä kertaa 1500m otatuksessa ei samanlaista jännitettä ollut kuin kahdella ratakierroksella. Paremmat juoksijat varmasti erottuisivat.

Heti takasuoralle kiihdytettyä syntyi jono, joka sekin välittömästi jakautui. Etukäteen olin 4.30 väliaikoja tapailluit maalin kohdalla. Häntäpäässä juuri aikataulussa. Otin peräpään veturin roolin. Kärki meni jo kaukana. Ei vauhti pysynyt. Totesin itselleni tiputtuani tavoitevauhdista, että europpalainen maili vain kunnialla maaliin.

Loppusuoralle kaarrettaessa kaverit irroittelivat kirejään. Turha edes vastata. Maalissa viimeisenä, 4.44 kellossa. No oma ennätyskään ei ole yhtään parempi kuin n. 4.20, ja ylimääräiset sekunnit kertyvät salakavalan nopeasti. Huonokuntoiselle juokseminen on raakaa.

Urheilussa pitää muistaa pitää pää kylmänä. Muutamalla hyvällä harjoituksella, kuten tämänpäiväinenkin oli, eteneminen kohti maaliviivaa helpottuu ja ajat paranevat. Kotkassa 21.7. miesten Am-kasilla seuraavan kerran. Tulokset kyllä korjautuvat.

I had a dream

Kun kilpajuoksun ei anna rajoittaa elämää, voi kokeilla uusia asioita. Lauantaiaamupäivällä sää oli mitä parhain ja olo pitkästä aikaa oikein hyvä ja levännyt -niin henkisesti kuin fyysisestikin. Vedin lenkkitossut jalkaan ja päätin, että nyt juoksisin niin paljon kuin sielu sietää, miettimättä seurauksia tai harjoitusvaikutuksia.

Juokseminen oli kivaa ja matka taittui kuin itsestään. Kilometrivauhdit olivat aivan eriluokkaa kuin itkusilmässä väkisin väännetyillä lenkeillä. Päässä jo pidemmän aikaa kypsynyt ajatus pitkäaikaisimman unelmani toteuttamisesta alkoi saada tulta alleen. Mikäli matkan edetessä ei ilmenisi terveyttä vaarantavia ongelmia, juoksisin maratonin.

Matkaa oli takanapäin vasta noin kahdenkymmenen kilometrin verran, kun näin viikatemiehen. Nauratti. Annoin niittohommiin matkaavan isännän jatkaa taivaltaan, ehkä näky ei kuitenkaan ollut huono enne. Vähitellen ylämäet alkoivat tuntua raskailta. Kohta olisi saatava juotavaa. Aurinko oli tullut esiin ja ilman nestettä matka loppuisi lyhyeen.

Olin viisaasti sullonut shortsien taskuun vitosen setelin. Kohta juoksin käsissäni kaksi puolen litran kokispulloa ja seesamhunajapatukka. Vesi olisi varmasti mennyt alas hapokasta kokista paremmin, mutta vedestä jää energia saamatta.Olin syönyt aamulla kevyesti ja illallakin vain normaalisti. Maratonyritys tuli sen verran extempore, että valmistautuminen jäi täysin olemattamaksi. Pelkäsin koko homman kaatuvan siihen.

Neste piristi ja jatkoin samaa tietä, mitä olin juossut viimeksi 25km aiemmin. 30km rajapyykin kohdalla päätin, että pääsisin "maaliin". Olin jo niin lähellä, että lopettaessani mittarissa olisi 42,2km, vaikka viimeiset kilometrit pitäisi kontata. GPS piippaili kilometrien täyttymisen merkiksi tuskastuttavan laiskaan tahtiin. Siitä huolimatta näyttö kertoi vauhdin olevan 5.15-6.00/km, kyllä etenin vielä.

Sanotaan, että seinä tulee vastaan viimeistään 36km kohdalla. Vähän alkoi jännittää kyseisen lukeman lähestyessä. Mitään ongelmia ei kuitenkaan vielä ollut, ja toki seinä varmasti iskee vastaan eri tavalla kisasuorituksessa kuin ihan vaan lenkillä. Mietin, että kilometrikin voi olla suhteellinen yksikkö. Kyllä viimeiset 15km olivat varmasti ensimmäistä pidemmät. Ja oli viimeisellä kuudella kilometrilläkin mittaa tarpeettoman paljon.

Lopun lähestyessä vilkaisin kelloa ja huomasin, että pienellä kiristyksellä voisin alittaa 3.50. Hyvävoimaisena päätin ottaa vielä loppukirin. Jalat olivat kuitenkin rytminvaihdoksesta eri mieltä, jos olisin jatkanut vauhdikkaammin vielä muutaman askeleen, krampit olisivat olleet hurjat. Kotiin päästyäni istahdin sohvalle. Kenkiä en varmasti ottaisi pois, sillon kramppaa jo puolet lyhyemmän matkan jälkeen. Join, söin ja otin GPS:n näytöstä kuvan, jota sitten lähettelin eteenpäin.

Olen äärimmäisen tyytyväinen tekemääni ratkaisuun. Mietin, että jos olen aina halunnut juosta maratonin, se on juostava nyt, kun se on ainakin mahdollista. Koskaan ei tiedä, onko sitä edes juoksukykyinen tulevaisuudessa. Nyt olen yhtä aivan upeaa kokemusta rikkaampi ja koen, että sain näyttää kaikille, joiden olen kuullut epäilevän, etten kyseisestä matkasta tulisi selviämään.

Seuraavana päivänä yläselkä oli vähän kipeänä, muuten kaikki oli oikein hyvin. Heti aamulla ajelin jo palauttavasti pyörällä Kuopioon. Pitkät matkat on se minun juttu, minusta tulee vielä joskus maratoonari. Ehkä ei kuitenkaan ihan vielä. Nyt, kun olen tässä muutaman päivän aikana selvitellyt päätäni juosten liki 50km ja pyöräillen toista sataa, ei kilpajuoksukaan kuulosta enää aivan niin vastemieliseltä ajatukselta.

Tuumaustauko

Viimeisen kolmen vuoden aikana urheilu on näyttänyt minulle rumat kasvonsa. Olen kulkenut ongelmasta ja vammasta toiseen. Osaksi olen itse syyllinen asioiden tämänkaltaiseen kulkuun, osaksi olen ollut mukana surkeiden sattumusten sarjassa. Kyseinen ajanjakso on ollut minulle raskas -erityisesti henkisesti. Ajoittain urheilu on pistänyt vatini läikkymään yli. Olen kyseenalaistanut koko touhun järkevyyttä. Nyt vati tulvii.

Kilpaurheilun mielekkyys on kadonnut. Elämäntehtävästä on tullut hampaat irvessä suorittamista, ilotonta ja kurjaa väkisin yrittämistä. Unelmat, tavoitteet ja intohimo ovat korvautuneet stressillä, ahdistuksella ja paineilla. Silti olen jatkanut yrittämistä, tämä on ollut joskus kivaa, sen kuuluu olla sitä nytkin. Mutta kun ei ole. Olen sairastuttanut itseni "kilpajuoksuburnouttiin". Olen henkisesti aivan loppu tähän hommaan.

Kilpaurheilu perustuu omien tavoitteidensa jahtaamiseen. Tavoite voi olla vaikka asetettu aika tai tietyssä kilpailussa menestyminen. Tavoitteen eteen tehdään töitä päivästä toiseen. Porkkanana tälle toiminnalle toimii tavoitteen saavuttamisesta seuraava tyydytys ja nautinto. Minä en enää kykene löytämään tavoitetta ainakaan ratajuoksun parista, minulle on aivan yks hailee onko minulla kourassani olympiakultaa tai komeileeko nimeni maailmanennätyksen haltijoiden rinnalla. Ei vaan sytytä.

Jo pidemmän aikaa olen tiennyt, että minua tuskin kiinnostaa, kuinka kovaa voin juosta, mitkä ovat rajani siinä. Minua kiinnostaa, kuinka pitkälle voin juosta. Olen äärimmäisen helpottunut tajuttuani, että minun ei ole pakko kokeilla enää siipiäni radalla. Siipiä, jotka kärsivät vakavasta sulkasadosta. Voi olla, että kärsitty ylikunto on tehnyt niistä pysyvästi lentokyvyttömät, mistä sitä tietää.

Voi myös olla, että palaan radoille intoa täynnä vielä tänä kesänä. Nyt aion kuitenkin pitää pienen tuumaustauon ja miettiä, mitä oikeasti haluan. Rakastan urheilua ja rakastan liikuntaa. Rakastan nimenomaan juoksemista yli kaiken. Tällä hetkellä en vaan voi keksiä typerämpää puuhaan kuin sekuntikello hanskassa ja lappu rinnassa 400m mittaisen soikion kiertämisen.

On aivan varmaa, että urheilu ja kilpaurheilu tulee kyllä jatkumaan pienestä päänselvittelypaussista huolimatta. Enään en kuitenkaan sen takia aio mieltäni pahoittaa. Haluan saada urheilusta sisältöä elämääni, en tuntea uhraavani elämääni urheilulle.