Lopun alku

Viimepäivät olen ollut niin kiireinen, etten ole blogia ehtinyt vilkaistakaan. Hyvät lukijat, olette vieraillee sivuillamme ahkerasti; nyt jo 10 000 kertaa. Kiitos.

Wanhanliiton punaisiin pukeutunut työmies uurasti keskiviikkona 12h, ja vielä eilen torstainakin täyden 8h päivän. Lopulta olimme pystyttäneet kuusimetriä korkean trapetsihyppytolpan, josta on tarkoitus hypätä 8m korkeudella roikkuvaan trapetsitankoon. Tervetuloa kokeilemaan uskallusta!

Ilta pimeni, ja vaihtui yöksi. Otin siis pikimiten suunnan Vuoksenrantaan vauhtikestävyyslenkkiä juoksemaan. Katuvalot olivat jo pimeinä, ja juoksija sukelsi yönmustaan ränniin. Yllätyksenä meno oli todella mukavaa täysin tyynellä Vuoksenrannalla. Ei tullut edes tuttuja vastaan. Päässä soi mukavan rullaavan askeleen tahdissa Iron Maidenin The Loneliness of The Longdistance Runner; Gotta win, gotta run till you drop, Keep the pace...

Torstaina tein ensimmäisen varsinaisen rataharjoituksen; 3x3x200m. Villiorina kevätlaitumella kirmasin treeniä hymy korvilla. Kello naputti vetoja 31s-28s väliin. Aina ensimmäisestä harjoituksesta lähtien siis pääsen kilpailuvauhtiin. Enää on keskityttävä pitämään vauhtia kaksi ratakierrosta.

Jo aiemmin tiistaina vielä maastoista kankeana juoksin 2x5x60m. Ensimmäinen sarja ylämäkeen ja toinen piikkareilla. Vielä viimeinenkin veto kellottui 7.8s parhaan ollessa 7.5s. Vauhtia piisaa. Ei kannata olla huolissaan, vaikka ensisilmäyksellä maastojen tuloslistalta löydyinkin väärästä päästä. Ilokseni näin kentälle mennessä vielä ForrestG:n vetämässä ylämäkivetoja sankarillisen valmennettavansa kanssa.

Tänään nautin viimeisen ehtoollisen kouluruokalassa. Lukio on nyt lakkiaispuhetta vaille valmis ja taputeltu. Kuulemma olen ansainnut puhujan roolin. Abivuonna kaikki muu oli lukemista hauskempaa. Ruoka tosin oli hyvää ja luokissa lämmintä, joten kannatti käydä muutama tunti päivässä näyttäytymässä.

Hauskinta on ollut, että oikeasti minua on arveltu ammattikoululaiseksi tarinoideni perusteella. Kalle istuttaa puita, rakentaa varastoja tai kiipeilee tikkailla. Jokatapauksessa koulu on nyt ilmeisen esimerkillisesti takana!

Kuulumisia näin toukokuun puolivälistä

Tänään sain vihdoin ”selityksen” siihen, mistä nyt kenkä puristaa, miksi ei juoksu kulje. Käydessäni koulun terveydenhoitajan vastaanotolla, sain kuulla varsin mielenkiintoisen teorian. Kaikki vaikeuteni ovat psyykkisiä, en oikeasti halua enää juosta, ja olen vain keksinyt kaikki ongelmat omasta päästäni välttyäkseni tältä kauhealta lajilta. Mmm, aivan. En halua juosta, mutta silti ravaan viikosta toiseen erilaisilla lääkäreillä, terveydenhoitajilla ja tutkimuksissa selvittääkseni, mikä on vialla. Ihan lääkärillä käynnin riemusta olen selvästi tätäkin tehnyt. En halua juosta, mutta silti jaksan yrittää päivästä toiseen, jos nyt en aina ihan konkreettisesti, niin ainakin ajatuksen tasolla. Näin se menee. No, hyvää se terkkari varmaan tarkoitti, ja itse varmaan vähän kärjistin hänen epäilyjään. Kuitenkin voin vannoa, ettei tuollaisen kuuleminen kuulosta kamalan kivalta. Liki tunnin tähän vierailuun käyttäneenä sain kuitenkin jälleen kerran uuden lääkärinajan, eikä terkkari päässyt edes hullun papereita myöntämään. Hyvin meni.

Mutta sitten vähän kivempia juttuja. Eilen siirryimme Siilinjärven Ponnistuksen treeneissä ensimmäistä kertaa ulos. Jee, selvä kesän merkki! Oli kiva päästä pitkästä aikaa urheilukentälle, varsinkin kun seurana oli kolme ryhmällistä iloisia 3-6-vuotiaita ”Termiittejä”. 2,5h kentällä vierähti, ja hauskaa oli, eikä ketään juurikaan haitannut, että ajoittain vettä tuli aivan kaatamalla. Kuten kuvasta näkyy, pääsin itsekin osallistumaan huikealle temppuradalle. Ei kai se väärin oo, jos välillä vähän lapsettaa?

Pakko vielä mainita sunnuntaisista SM-maastoista. Hienot kisat olivat. Radalla oli juoksijaa käytännössä tauotta yhdestätoista neljään asti. Sää oli hyvä ja reitin voi sanoa suosineen katsojia. Reissu oli kisaturistinkin näkökulmasta rankka. Kello soi aamulla kuuden jälkeen ja näytti kotiin palatessa iltayhdeksää.

Puhelimen kameraan tallentui pätkä yhdestä kisojen kovatasoisimmasta ja osallistujarikkaimmasta sarjasta. Kovaa mentiin, ja letka venyi pitkäksi, mutta maastojen luonteeseen kuuluen käytännössä kukaan ei joutunut taittamaan matkaa yksinään. Eli tässä 17-vuotiaat pojat noin kilometrin verran juosseena:

SM-Maastot Lempäälä

Tänään Lempäälässä kisattiin maastojuoksun suomenmestaruuksista. Kilpailijoita oli ilahduttavan paljon, yhteensä reippaat kahdeksansataa. Aamulla peloteltiin Tampereella satavan vettä jo kaatamalla, mutta ensimmäiset pisarat kisapaikalla tulivat vasta viimeisen lähdön aikana. Sää suosi urheilukansaa. Kuten alta näkyy M19 6km lähdössä saatiin joukkoa venyttää koko lähtökaaren leveydelle. Viisikymmentä lähti matkalle ja 48 saapui maaliin.

Imatralta tuli partio tarkkailemaan, ja ottamaan oppia kisajärjestelyistä ensivuotta varten. Kisajärjestäjät ottivat meidät avosylin vastaan, ja luokittelivat meidät VIP-vieraiksi. Kyllä oli ylevää syödä vip-kisamakkaraa. Kilpailujen lopuksi kuvainnollisesti viestikapulana järjestelyvastuu ojennettiin yleisön silmien alla Imatran Urheilijoille. SM-maastot kilpaillaan siis 2015 Imatralla.

Lähdin hyvällä fiiliksellä kisaamaan. Juoksu on luonnistunut viimeisen puolitoistaviikkoa kohtuullisesti, jopa hyvin. Tiesin, ettei näissä kisoissa kannata ottaa paineita. Omalla juoksulla ahdistaa itsensä tiukalle, ja nauttii parhaansa mukaan. Liikkeelle lähdettiin taas reippaasti. Ensimmäinen tonni kellotettiin mäen päällä 3.32. Vaikka vauhti on selvästi liian kovaa, on porukan mukaan lähdettävä.

Ensimmäinen kierros meni todella mukavasti, vaikkakin olin omaksunut peräpään valvojan roolin jo lähtökiihdytyksen jälkeen. Pääsin juoksemaan kokoajan peesaten tai porukassa. Juoksu tuntui hyvälle, mutta vauhti tippui tasaisesti pysyen vielä toisenkin kierroksen hyvänä.

Kolmannelle kierrokselle oli jo raskas lähteä, ja se kestikin aivan liian kauvan, vaikkei mitään totaalista katkeamista tullutkaan. Loppuaika 22.49 tarkoittaa 3.48min/km tahtia, joka on selvästi juoksua (vrt. 4min/km raja juoksulle). Vaikkei maasto ollutkaan kovin raskasta vaikuttivat sata nousumetriä tietysti vauhtiin heikentävästi.

Kilpailun jälkeen vastasin klassiseen kysymykseen miten meni sanomalla, että niin hyvin kuin lähes 4min kärjestä jääneellä voi mennä. Vauhti on kuitenkin linjassaan aiempiin koitoksiin verrattaessa, varsinkin kun en ikinä ole maastossa loistanut. Tietysti lukuunottamatta P9-sarjan piirinmestaruutta.

Kokonaisuutena jäi hyvä maku suuhun. Waterloomainen huhtikuu tuntuu jääneen taakse, ja on hyvä jatkaa rataharjoittelukaudelle taas paremmista lähtökohdista kuin aiempina vuosina. Sain tutuilta ja vähän tuntemattomammiltakin todella hyvää kannustusta jopa omalla nimelläni useammassa paikassa, vaikka kärki oli ohittanut katsojat jo ajat sitten.

Ei pelkästään voitosta kamppaileminen ole tärkeää. Jokainen juoksija haluaa lopulta olla itseensä tyytyväinen. Toisille se tarkoittaa luonnostaan voittamista, kun taas osalle riittää hyvä tunne; kunhan itse tietää onnistuneensa. Kesällä lähden tiukasti voittamaan kilpailuja.

Joukkueena olimme viidensiä, tutut sanat; kaikki meitä huonommat joukkueet jäivät taas pois! Vaikka ero muihin joukkueisiin oli selkeä, niin oli hienoa nähdä seuran nimi tuloslistassa. Kuten saatiin huomata, niin ei ole mikään itsestäänselvyys saada kolmen juoksijan joukkuetta kisoihin.

Kun kisoista jäi hyvää kuvamateriaalia kiitos Satun, käytetään se hyödyksi:

Kisaturistina Lempäälään

Ensinnäkin voin kertoa saaneeni vihdoin verikokeiden tulokset. Lääkäri soitti eilen, ja puhelua voi  luonnehtia vähintään hämmentäväksi. Lääkäri kysyi, miten olen itse ajatellut edetä todeten, ettei oikein tiedä näistä asioista. Voivoi, mä en voi sulle nyt tässä puhelimessa lääkäriksi muuttua. Mitään mullistavuuksia ei testeistä paljastunut. Vanhaan infektioon viittaavat mykoplasman vasta-aineet olivat koholla, niin kuin olivat jo viime syksynä. Nykyisen infektion olemassaoloa ei kuitenkaan kuulemma voi täysin poissulkea. Lääkäri tarjosi kahden viikon antibioottikuuria, ihan näin varmuuden vuoksi. Kuurista seuraisi kuukauden liikuntakielto, joka ei sinänsä olisi suuri ongelma. Taukoa tulee kuitenkin taas joka tapauksessa. Minun ajatusmaailmaani ei vain oikein sovi vahvojen lääkkeiden popsiminen ihan vain huvin vuoksi. Vielä en ole päättänyt, mitä tämän asian kanssa teen.

Nyt kuitenkin asiasta toiseen. Tänä viikonloppuna vietetään jokakeväistä kestävyysjuoksun suurta juhlaa  Lempäälän SM-maastojen merkeissä. Tänään on paremmuuksia ratkottu perinteisesti lapsissa sekä veteraaneissa, huomena viivalle asettuvat mitalinkiilto silmissään niin nuoret kuin yleisenkin sarjan juoksijat. Kuten aina ennenkin, on huomena luvassa hienot kisat. Jos kaikki etukäteen ilmoittautuneet saapuisivat paikalle, kilpailijoiden määrä nousisi liki kahdeksaansataan, siis pelkästään huomenna, mikä on kestävyyjuoksusta puhuttaessa PALJON. Suurta osanottoa voi maastoissa selittää sillä,että juoksijoiden lisäksi paikalle saapuvat mm hiihtäjiä sekä suunnistajia. Eri lajien urheilijat sekä runsas osanotto nostaa näiden kisojen kiinnostavuutta. Tulosten etukäteisarvailu on huomattavasti esimerkiksi ratakisoja vaikeampaa. Vaikka en itse mikään maastojuoksija olekaan,ovat SM-maastot aina toukokuun ehdoton kohokohta.

Nähtyäni näitä Lempäälän kisapaikkakuvia alkoi kieltämättä vähän tehdä itselläänki mieli kisaamaan.

Minua ei luonnollisesti huomenna nähdä lappu rinnassa, mutta muuten minut voi kyllä kisapaikalta bongata. Olen aina kuvitellut, että hienojen SM-kisojen sivustaseuraajan rooli olisi liian kivulias, mutta ei. Odotan huomista enemmän kuin joulua lapsena. Näköjään osaansa tottuu, ja sen pystyy hyväksymään. Nyt juoksevat muut, minä juoksen sitten joskus toisten. Turha sitä on murehtia. Lisäksi on kiva olla paikalla pelkkänä kisaturistina. Voi keskittyä seuraamaan kisoja ja näkemään tuttuja ihan ilman oman suorituksen jännittämistä.
 

Ensimmäiset raportit Lempäälästä kantautuivat korviini tänään jo ennen puolta päivää. Kilpailureitti sai positiivistä palautetta helppoutensa sekä vaihtelevuutensa ansiosta. Reitti tuo mieleen kuulemma ennemmin maantie- kuin maastokisan. Muiltakaan osin en ole kuullut kisoista mitään pahaa sanomista. Aurinko on pilkistellyt pilvien lomasta juoksijoiden riemuksi, musiikki soinut sekä järjestelyt ovat toimineet täsmällisesti. Huomista voi siis näilläkin perusteilla odottaa innolla.

 

Vaikka allekirjoittanut ei siis huomenna starttaa, riittää tämän blogin sisällä siltikin jännitettävää. Kisapaikalta kuuluneiden,varmasti paikkaansa pitävien huhujen mukaan Kalle on innokkaana urheilijana käynyt varmistamassa osanottonsa tänä aamuna yhdentoista aikaan, reilusti yli vuorokauden ennen starttia. Mikäs siinä, ompahan tässä ollut nyt ainakin aikaa keskittyä juoksuun, jossa voi sanoa olevan kovat panokset. Kaiken mennessä putkeen, on Imatran Urheilijoilla mahdollisuus nousta podiumille juokkuekilpailun johdosta. Toivotaan siis, että aurinko paistaa huomenna kuvainnollisesti kyseiselle joukkueelle sekä ihan kirjaimellisesti niin urheilijoiden kuin katsojienkin iloksi.

Toinen ei saa tänä viikonloppuna lappua rintaan laisinkaan, toisella se on ollut siinä jo vuorokauden ennen starttia..

 

Urheilukolumni ja lapiohommia

Erityisesti viime aikoina olen tuskaillut urheilukolumnien tason romahtamista. Aamulla töihin lähtiessäni hieraisin silmiäni ja myöhästyin sovitusta jäädessäni lukemaan. Hyvät lukijat ja urheiluihmiset, hyvä kaverini Jaakko Hänninen on omalta osaltaan vastannut haasteeseen kirjoittaa urheilusta laadukkaasti.

Usein kuulee puhuttavan urheilijan olevan hyvä ja lahjakas, mahdollisuudet menestyä ja muuta ylistyspuhetta. Jaakosta en ole vastaavaa kuullut, vaikka hän on hyvin poikkeuksellinen urheilija. Kuvitelkaa täysi luentosali Urheiluakatemialaisia; salissa on kymmenittäin SM-mitaleja ja omien lajiensa ehdotonta eliittiä ja välittömästi kärken takana tulevia haastajia.

Luennoitsija esittää kysymyksiä. Hän aloittaa kysymällä kenen tavoitteena on oman lajinsa aikuisten SM-kilpailut. Paikallaolijoista noin puolet nostaa kätensä, minä mukaan lukien. Seuraavaksi hän kysyy ketkä tähtäävät kansainväliselle tasolle. Enää käsiä ei nouse hyvin montaa. Viimeisenä kuuluu kysymys kenestä tulee urallaan ammattilainen. Yksi, vain yksi, astuu esiin. Jaakko.

Kuten kolumni antaa ymmärtää, urheilija haluaa vain nauttia. Olen täysin samaa mieltä. Kilpaileminen on toissijaista, mutta kilpailut ovat väline nautintoon. Jaakko hymyilee kun pääjoukon perälauta alkaa vuotaa, ja muilla tekee pahaa hänen vetovuorollaan.

Nyt Jaakko ajaa uudessa Fincycling-joukkueessa, joka lanseerattiin kovilla taustajoukoilla auttamaan nuoria pyöräilijöitä kohti ensimmäistä ammattilaissopimusta. Parhaimmillaan joukkueen voima tulee esille, kun nuoret pääsevät ajamaan Euroopan kovimpia nuorten kilpailuja.

Laajat kontaktit ovat hyödyksi. Viron maajoukkueen kanssa yhdessä pidetty leiri päättyi itse legenda Jaan Kirsipuun mökille grillauksen merkeissä. Kuin varkain maailman kärki lähestyy. Kova harjoittelu tuottaa tulosta, ja vaikka kyse on vain hauskanpidosta, niin aamulla ajetaan 30km pyörällä kouluun, iltapäivällä sama 30km kotiin ja illalla käydään vielä vähintään 40km saunalenkki, jotta saadaan satanen täyteen.

Tästä asennetta ja esimerkkiä.

Itselläni on hyvä fiilis treeneistä, kuten myös yleisesti. Sain arkihaasteen joten täräytän kuvat eetteriin. Maanantaina kysyttiin luonnetta lähteä töihin, sillä päivän mittaan satoi kymmenensenttiä lunta. Tänään torstaina istutin omenapuita. Lapio on ollut ahkerasti mukana, onneksi keli on parantanut. Viikkoon on vielä tullut 1000 mailia autolla ajoa. Herkkänä ja hyvällä mielellä Lempäälään (vielä lisää autossa istumista)!

Kuntoilu jatkuu

Kun homma menee metsään, ei auta kuin mennä metsään itsekin. Juoksu ei siis ota edelleenkään sujuakseen, joten olen jatkanut kuntoilua. Viime aikoina polkuni ovat vieneet ahkerasti metsään, usein jopa kartan kansssa. Äsken saavuin juuri rasteja jäljittämästä, kuten saavuin myös eilen sekä toissa päivänä.

Ihan kivaa on välillä metsässä rämpiä, mutta kyllä ei ole suunnistus minun lajini, kaukana siitä. Kartanlukeminen ei ota sujuakseen, metsässä eteneminen on tuskastuttavan hidasta ja vammariski on hitaalla vauhdillakin olemassa. Tämän päivän reissulta tuomisena taas kasa mustelmia ja revenneet housut. Ei sentään mitään vakavampaa, vaikka useita läheltä piti tilanteita olikin, ja löysin itseni useampaan kertaan montun pohjalta.

Mielenkiintoisuudestaan huolimatta suunnistus on yksi raivostuttavimmista tietämistäni lajeista. Vaikka juoksisin kuinka kovaa, koko matkan kävellen taittaneet saavuttavat aina rastilla, sillä rasti ei vaan löydy! Turhauttavaa. Lisäksi aina, kun luulee tietävänsä, mitä tekee, huomaa kartan olevan vähintäänkin väärin päin. En tiedä, mikä siinä kartanluvussa on muka niin vaikeaa, mutta se ei vaan suju! Ehkä siihenkin pikkuhiljaa oppisi, niin ainakin uskon.

Perjantaina kokeilin myös käydä ihan oikeasti juoksemassa. En jaksanut, mutta laitoin raskaan, huonosti syödyn ja nukutun sekä urheiluntäyteisen vapun piikkiin. Eilen yritin uudelleen, ja nyt ei ollut enää mitään tekosyitä käytössä. Alle kahdensadan metrin perusjuoksun jälkeen jalat eivät suostuneet liikkumaan, ja hapot nousivat käsiin asti. Oli käveltävä. En ymmärrä. Jos kaksi viikkoa sitten sm-maanteillä tuntui pahalta, miten nyt, kahden viikon levon jälkeen, voi tuntua sata kertaa pahemmalta? Käsittämätöntä. Tässapä nyt sitten vissiin taas vähän lepäillään ja odotellaan tutkimustuloksia. En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Ei ole enää yhtään kivaa. Tilanne on lähinnä se, että kun kuulee mainittavan sanan ”juoksu”, joutuu pian suuntaamaan pesemään meikkejä poskilta. Saa nähdä kuinka tässä käy, vai käykö enää mitenkään.

Vapunjälkeinen elämä on maastojuoksua

Vappu todella avasi jalkoja. Perjantaina juoksin lyhyen, mutta reippaan vauhtikestävyyslenkin. Vauhti karkasi, mutta annoin mennä kun kerrankin tuntui hyvälle. Viimeiseen kuukauteen ei liian montaa hyvää harjoitusta ole mahtunut.

Tänään pyhänä kilpailtiin Etelä-Karjalan Pm-maastojuoksut Taipalsaarella. Juokseva vitsi kertoo, että Taipalsaarelle mennessä paras kisafiilis on autossa ja laskee kävellessä rappuja alas kentälle. Jokaisella rapulla vähän, ja rappuja on paljon. Tänään lähtöpaikka ei ollutkaan kentällä vaan sen välittömässä läheisyydessä lammen rannalla.

Kaikki kiersivät tarkasti 1015m pururataa yhdestä neljään kierrokseen. Täydellä matkalla kilpailtiin siis 4.1km kun kierroksiin lisättiin lähtö- ja maalisuorat. Hienolla reitillä oli yksi likimain kymmenmetrinen nousu kierroksen puolivälissä.

Urheilija valmistautuu starttiin

Lähdössä ei tullut ahdasta, sillä seitsemän juoksijaa asettui lähtöviivalle. Lupasin leikkisästi pojille olla kärjessä ainakin ensimmäiseen nousuun asti. Yllätyin, kun muut halusivat lisätä vauhtia. Jättäydyin suosiolla, ja ensimmäinen tonni kellotettiin alle 3.30. Seuraavalla porukka rauhoittui ja vauhti oli puolessa välissä tasaantunut 3.40 min/km paikkeille.

Juoksu tuntui hyvältä, ja oli kiva lötköttää rennosti tasaisella rytmillä. Jalat olivat täynnä energiaa ja alamäessä sain aina eroa rullaamalla, mutta annoin muiden tulla takasin vetämään, kun innokkuutta selvästi oli.

Innokas yleisö kannusti: "Näyttää tosi komeelle, pojat kiva kattoa!" Viimeiselle kierrokselle lähdettäessä en enää antanut siimaa ylämäessä, ja heti alamäkeen rullatessa karkasin niin kuin aiemmillakin kierroksilla. Jatkoin vielä loivemman osuuden iskettämällä. Kurkkasin käännyttäessä olan yli, vaikka tiesin muiden olevan jo kaukana, ja vielä nautiskelin hymy korvissa muutamansatametriä maaliin.

Juoksu on kivaa, kun matka etenee mukavasti, mutta kuitenkin ahdistaen itseään. Kellot pysähtyivät 15.08 aikaan. Jatkoin siis samaa 3.40 min/km vauhtia maaliin asti. Kaksi hyvää treeniä putkeen. I'm back sanoisi Iso-Arska. Loppuverryttelemään lähdettäessä vielä makkarat mukaan. Kuulemma makkara maksoi 1.5e, mutta samalla iskettiin silmää ja kaksi kahdella eurolla. Ei huolinut miettiä. Nyt hyvillä mielin SM-maastoihin.

Taipalsaarella onnistuttiin erittäin hyvin kisajärjestelyissä. Kiitoksia!
Linkin takaa kuva loppusuoralle nousemisesta ja muitakin erittäin hyviä otoksia kisoista.

#kaksionparempikuinyksi