Kuntoilu jatkuu

Kun homma menee metsään, ei auta kuin mennä metsään itsekin. Juoksu ei siis ota edelleenkään sujuakseen, joten olen jatkanut kuntoilua. Viime aikoina polkuni ovat vieneet ahkerasti metsään, usein jopa kartan kansssa. Äsken saavuin juuri rasteja jäljittämästä, kuten saavuin myös eilen sekä toissa päivänä.

Ihan kivaa on välillä metsässä rämpiä, mutta kyllä ei ole suunnistus minun lajini, kaukana siitä. Kartanlukeminen ei ota sujuakseen, metsässä eteneminen on tuskastuttavan hidasta ja vammariski on hitaalla vauhdillakin olemassa. Tämän päivän reissulta tuomisena taas kasa mustelmia ja revenneet housut. Ei sentään mitään vakavampaa, vaikka useita läheltä piti tilanteita olikin, ja löysin itseni useampaan kertaan montun pohjalta.

Mielenkiintoisuudestaan huolimatta suunnistus on yksi raivostuttavimmista tietämistäni lajeista. Vaikka juoksisin kuinka kovaa, koko matkan kävellen taittaneet saavuttavat aina rastilla, sillä rasti ei vaan löydy! Turhauttavaa. Lisäksi aina, kun luulee tietävänsä, mitä tekee, huomaa kartan olevan vähintäänkin väärin päin. En tiedä, mikä siinä kartanluvussa on muka niin vaikeaa, mutta se ei vaan suju! Ehkä siihenkin pikkuhiljaa oppisi, niin ainakin uskon.

Perjantaina kokeilin myös käydä ihan oikeasti juoksemassa. En jaksanut, mutta laitoin raskaan, huonosti syödyn ja nukutun sekä urheiluntäyteisen vapun piikkiin. Eilen yritin uudelleen, ja nyt ei ollut enää mitään tekosyitä käytössä. Alle kahdensadan metrin perusjuoksun jälkeen jalat eivät suostuneet liikkumaan, ja hapot nousivat käsiin asti. Oli käveltävä. En ymmärrä. Jos kaksi viikkoa sitten sm-maanteillä tuntui pahalta, miten nyt, kahden viikon levon jälkeen, voi tuntua sata kertaa pahemmalta? Käsittämätöntä. Tässapä nyt sitten vissiin taas vähän lepäillään ja odotellaan tutkimustuloksia. En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Ei ole enää yhtään kivaa. Tilanne on lähinnä se, että kun kuulee mainittavan sanan ”juoksu”, joutuu pian suuntaamaan pesemään meikkejä poskilta. Saa nähdä kuinka tässä käy, vai käykö enää mitenkään.