Spartathlon

Syyskuun viimeisenä viikonloppuna juostu Spartathlon oli monellakin tapaa ikimuistoinen kokemus. Yritän koota tähän postaukseen kilpailun kulkua sekä omia ajatuksia. Joiltain osin muistikuvat ovat vähän hataria, ja voi olla, että kaikki maastonkohdat ja paikat eivät satu ihan oikeille kohdilleen. Viimeiseen neljään yöhön on nukuttu keskimäärin ehkä neljä tuntia yössä, joten toistaiseksi ajatus ei riitä tarkempiin vauhtien analysointeihin ja kuvaajien piirtelyihin. Ehkä niitä tulee myöhemmin, mutta tarinaa kyllä riittää ilmankin.

Mikä on Spartathlon?

Spartathlon on ehkä maailman tunnetuin ultrajuoksukilpailu, jota on myös maailman raskaimmaksi kilpailuksi tituleerattu. Tarinan mukaan Pheidippides lähti juosten Ateenasta Spartaan hakemaan apua sotaan Persiaa vastaan, ja saapui perille seuraavana päivänä lähdöstään. Matkaa kertyi 246 km. Spartathlon jäljittelee tätä historiallista taivalta. Kilpailu startataan Ateenasta auringon noustessa ja juoksijoilla on 36 tuntia aikaa selviytyä Spartaan kuningas Leonidaksen patsaalle.

Juoksureitti Ateenasta Spartaan. Kuva kisajärjestäjän sivuilta: https://www.spartathlon.gr/

Spartathlonin reitti koostuu 75 huoltopisteestä tai check pointista (CP), joista noin viidellätoista oma huoltaja saa osallistua huoltamiseen. Pisteiltä on selviydyttävä eteenpäin aikarajojen sisällä. Kilpailun alkuun aikarajat ovat tiukahkot ja loppua kohti eteneminen saa olla selvästi hitaampaa. Kilpailu juostaan pääasiassa asfalttitietä, mutta ainakin ratajuoksijan näkökulmasta tiukat nousut lisäävät haastetta. Lisäksi 100 mailin kohdalla kiivetään vuorelle ja sieltä alas kivikkoista polkua pitkin. Yhteensä nousua kertyy noin 3000m verran.

Kilpailun korkeusprofiili. Kuva kisajärjestäjän sivuilta: https://www.spartathlon.gr/

Kilpailuun otetaan mukaan vuosittain 400 juoksijaa. Juoksijoiden on suoritettava joko minimiraja, jolla pääsee mukaan arvontaan, tai suoriuduttava 25% minimitulosta paremmin, jolloin saa suoran osallistumisoikeuden. Karsintarajan voi suorittaa useissa erityyppisissä kilpailuissa.

Varusteet ja huolto

Kun on tottunut juoksemaan rataa ympäri, Spartathlonin kaltainen kisa aiheuttaa hieman pohtimista. Oman huoltoauton vuokraaminen on käytännössä pakollista. Kreikan liikenne on välillä aika villiä, ja myös huoltoautoliikenne on kuulemma ajoittain haastavaa. Kärjen tuntumassa ruuhkaa ei kuulemma ollut kohtuuttomasti ja autoilu sujui ongelmitta.

Pyrin pitämään energiahuollon mahdollisimman yksinkertaisena. Varasin mukaan tuotteita, jotka olin testannut toimiviksi helmikuun 24h kisassa. Energiasuunnitelma koostui pelkästään Noshtin korkeaenergisestä urheilujuomasta, Jolloksista, geeleistä sekä pussipuuroista. Jaoin energiat ennen kisaa pusseihin, jotka Kalle antaisi minulle jokaisella huoltopisteellä, jossa oma huolto on sallittu. Energioiden lisäksi kannoin kaupasta reilut 20 litraa vettä, vaikka sitä hyvin suurella todennäköisyydellä saisikin järjestäjän pisteiltä. Kaikkea voi kuitenkin tapahtua ja pyrin olemaan mahdollisimman omavarainen.

Eväät ja varusteet valmiina kisaan.

Hätävarjelun liioittelu varmaan kuvaisi muutenkin parhaiten omaa valmistautumistani tähän kisaan. Suurin osa juoksijoista jätti tarvittavia varusteita drop bageissä huoltopisteille tai antoi ne huoltajan mukaan. Minä kannoin mukana kaiken, mitä tarvitsisin maaliin pääsemiseksi. Repussa oli alusta saakka otsalamppu, takki, hanskat sekä buffi. Ikävä olisi ollut keskeyttää jonkin elintärkeän varusteen puuttumiseen, jos Kalle olisi esimerkiksi juuttunut auton kanssa jonnekin.

Kisan kulku

Lähtö

Herätyskello soi aamulla neljän jälkeen. Huoneessa ehti juoda ensimmäisen kupin kahvia ja syödä puuron. Aamupalalta haettiin vielä täydennystä ja suunnattiin busseille. Olin aika huolissani etenkin kaikesta juoksuun liittymättömästä, kuten bussikyydin toimivuudesta. Kyyti lähtikin kreikkalaiseen tapaan reilusti myöhässä, mutta saavuttiin silti ajoissa Akropolis-kukkulalle, josta lähtö tapahtuu. Aamulla lämpötila oli parinkymmenen asteen hujakoilla ja taivas oli ainakin puoliksi pilvessä.

Akropolis

Tarkoituksena oli lähteä liikkeelle maltilla, olin miettinyt noin 5 min/km tahtia. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että jarruttelu ei ole tarpeen, jos juoksu kulkee, sää on suotuisa ja maasto helppoa. Päätin juosta tuntuman mukaan seurailematta vauhtia tai sykettä. Alku juostiin reiluun alamäkeen, ja ensimmäinen kilometri kipaistiin neljään minuuttiin. Matka jatkui ensimmäiset parikymmentä kilometriä moottoritien laitaa. Oma sijoitus vakiintui naisten sarjassa neljänneksi, mikä tuntui oikein hyvältä ja järkevältä paikalta.

Team Finland lähtötunnelmissa

Ensimmäinen maraton

Alun moottoritien jälkeen seurailimme merenrantatietä. Juostiin läpi kylien sekä teollisuusalueiden. Teollisuusalueiden ohittaminen harmitti kovasti, sillä laitoksista olisi saanut hyviä kuvia, joita olisi voinut hyödyntää töissä erilaisissa esityksissä. Nyt ei ehtinyt kuvailemaan.

Maratonin kohdan sivuutin ajassa 3:14. Olin kirjoittanut etukäteen arvioksi 3:40, ja ajatellut, että tarvittaessa voi mennä maltillisemmin. Olin kovaan väliaikaan yhtä aikaa tyytyväinen ja vähän peloissaan; olinkohan kuitenkin aloittanut liian kovaa?

Kilpailun parhaita osuuksia.

Maratonin väliaikapisteen jälkeen tultiin huoltoon, jossa sai ensimmäistä kertaa olla oma huoltaja. Kerroin Kallelle, että ensimmäisellä pätkällä juomista kului 2,5 litraa ja hiilihydraattia sain otettua 270 g. Sain mukaan eväät, jolla pitäisi pärjätä 80 km saakka. Sain myös kauluriin jäitä, jotka tulivat jo tarpeeseen lämpötilan noustessa.

Megara (42 km) – Hellas Kan (80 km)

Ainakin oman muistikuvan mukaan ensimmäisen huollon jälkeen noustiin jonkin verran. Allekirjoittanut sai myös muistutuksen siitä, kuinka huono ylämäkijuoksija olen. Omasta mielestäni tässä kohtaan jaksoin vielä kiivetä mäkiin kohtalaisesti ja juosten, mutta siitä huolimatta huolestunut kanssajuoksija kyseli, onhan kaikki hyvin.

Kilpailun osuus Megarasta Hellas Kaniin oli ehkä oma suosikkini. Maisemat olivat vaikuttavat: toisella puolella oli turkoosi meri ja toisella vuoret. Lisäksi osuus oli oikein juostavaa ja matka eteni joutuisasti. Tässä vaiheessa päästiin myös ylittämään vaikuttava Korintin kanava, minkä näkemistä olin odottanut ehkä kaikista maastonkohdista eniten. Matkalla Hellas Kaniin oma sijoitukseni nousi kolmanneksi, kun ohitin siihen asti kolmatta sijaa pitäneen Camille Herronin.

Korintin kanava.

Ennen kilpailua moni uskoi minuun varmasti enemmän kuin minä itse, mutta sain kyllä osakseni myös epäilyjä ja pelottelua. Erään kommentin mukaan homma saattaisi päättyä jo toiseen huoltoon tiukahkon aikarajan takia. Toki tiesin, että tykkään aloittaa reippaasti ja aikarajat eivät tässä kohtaa tuota ongelmia. Silti tuntui hyvältä saapua huoltoon ajassa 6:21, kun aikaraja on 9:30. Kello oli siis toiseen huoltoon saavuttaessa noin 13:20, ja alkoi tuntua kuumalta. Jonkun huhun mukaan pilvien väistyessä elohopea olisi näyttänyt jopa 32 astetta.

Hellas Kan (80 km) – Nemea (123 km): Puoliväli

Hellas Kanista jatkettiin muistaakseni hedelmätarhojen vierustamia helteisiä pikkuteitä. Jaloissa alkoi ehkä jo hieman tuntua, mutta vauhti pysyi edelleen noin 5 min/km pinnassa ja luotto omaan etenemiseen oli hyvää. Kuumuus tuntui, mutta oli tiedossa, että aurinko laskee jo klo 19. 100 km tuli täyteen alle 8:10, mikä oli noin tunnin paremmin kuin olin uskaltanut toivoa edes parhaassa skenaariossa.

112 km kohdalla olevaan Halkeionin huoltoon noustaan kuulemma niin kutsuttu ”Halkomäki”. Tuosta tiukasta kohdasta itselläni ei ole kerta kaikkiaan mitään muistikuvaa. Oma käsitys on kuitenkin, että etenin juosten aina jonnekin 140 km saakka, ja myös Kallen näköhavainnon mukaan myös Halkomäki tuli juosten ylös.

Helteinen nousu. Kuva: Sami Vaskola

Hieman ennen Nemean huoltoa (123 km) ohitin kilpailua pitkään johtaneen norjalaisen, ja näin kilpailun tullessa puoleen väliin Suomella oli historiallinen kaksoisjohto. Aikaa oli kulunut 10:15 ja kello oli 17:15. Alun perin tällä pisteellä oli tarkoitus laittaa otsalamppu päähän, mutta koska olin aikataulua edellä, päätettiin, että ehdin vielä seuraavalle pisteelle ilman.

Nemea (123 km) - Mountain Base (159 km)

Alun perin olin ajatellut, että ensimmäiseen 12 tuntiin ei kannata juosta yli 130 km. Nyt kasaan tuli kuitenkin yli 140 km. 142 km pisteellä aurinko alkoi laskea ja laitoin otsalampun päähän. Tässä kohtaa tuli ehkä kisan ensimmäinen pieni vastoinkäyminen, en nimittäin saanut otsalamppua päälle. Olin varma, että lamppu oli jotenkin vaurioitunut 12 h reppukyydin aikana. Jouduin kääntymään takaisin jonkin matkaa alamäkeä edettyäni ja yritin huutaa Kallea auttamaan. Kalle kuulemma näkee edelleen painajaisia tuosta epätoivoisesta huudosta. Sain varalampun mukaan ja seuraavalla pisteellä Kalle opetti, että otsalamppu menee kyllä päälle, kun muistaa painaa virtanapista.

Yksinäinen juoksija jossain Ateenan ja Spartan välissä

Auringonlaskun jälkeen pimeä tuli nopeasti, ja tässä pimeydessä ei ollut katuvaloja tai liikenteen tuomaa valaistusta. Itse kohtasin varmaan kilpailun haastavimmat vaiheet, sillä minua kyllä ihan oikeasti pelotti. Juoksin yksin pilkkopimeillä viinitarhoilla ja yhtäkkiä tien molemmin puolin alkoi hyytävä ulvonta. En tiedä, mitä siellä oli, todennäköisesti jotain kohtalaisen harmittomia koiraeläimiä, mutta jouduin kyllä keräilemään itseäni aika kauan totaalisen paniikin välttämiseksi. Olin hyvin tietoinen siitä, että yöaikaan maaseudulla on eläimiä ja pimeässä ja vieraassa maassa en pysty tietämään, mikä minua tarkkailee. Olin myös huomannut varoituskylttejä villisijoista, enkä niitäkään ollut kovin innokas kohtaamaan.

Pelätty vuoren ylitys alkoi lähestyä koko ajan. Toisaalta odotin kauhulla, toisaalta olin innoissani näkemään, millainen tämä paljon puhuttu vuori on. Lisäksi ajattelin, että vuori on se oikeasti potentiaalinen este maaliin pääsylle. Olin maalaillut kauhukuvia muun muassa nilkan nyrjähtämisestä. Olin henkisesti varautunut nousun tiukkaan loppuosaan, joka alkaa Mountain Basen huoltopisteestä vajaan 100 mailin kohdalta. Hieman yllätyksenä tuli, kuinka paljon noustiin jo ennen sitä. Tälle nousuosuudelle tuli minun kilpailun ensimmäiset kävelypätkät. Tuntui, että nousuja juostessa syke nousee kohtuuttomasti, mutta vauhti ei juurikaan parane.

Vuoren ylitys

Pääsin Mountain Baseen ja ilmoitin Kallelle, että nyt pelottaa, mutta ei auta kuin kivuta askel kerrallaan katse maassa. Ylös ei kuulemma kannata katsoa, ettei näe, kuinka paljon nousua on jäljellä. Alas ei kannata katsoa, jos ei halua nähdä jyrkkää pudotusta kalliolta ilman mitään kaiteita. Lisäsin vuorelle lähtiessä takin päälle ja työhanskat käteen. Hanskoilla kuulemma saisi tukea piikkipensaista.

Kiipeäminen tuntui todella vaikealta. Kävely oli todella hidasta ja vaivanloista. Olisi tehnyt mieli auttaa käsillä, mutta missään ei ollut edes niitä piikkipensaita. Kello näytti kilometrivauhdiksi 18 min/km, tässä kohtaa ei oikein tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Sileäpohjaiset maratontossut, jotka palvelivat muun kisan täydellisesti, eivät varsinaisesti olleet tehty vuorikiipeilyyn. Onni onnettomuudessa oli, että vuori oli loppupeleissä todella lyhyt. En tullut katsoneeksi tarkkaa aikaa, mutta ylöspäin kipuaminen kesti ehkä 30 min. Vuorelta alastulo on suhteellisen leveää hiekkatietä, joka on osittain liukasta pyörivien kivien takia. Hölkkäsin alas, mutta hölkkä oli niin varovaista, että kilometrivauhti oli edelleen vain noin 9 min/km. Tässä kohtaa aiemmin ohittamani Camille tuli jälleen ohi, ja vauhti alamäkeen oli aivan jäätävä. Seuraavalla huoltopisteellä Nestanissa (170 km) ero Camillen hyväksi oli jo selkeä. Vähitellen uskalsi myös alkaa laskea jäljellä olevaa matkaa. Enää 76 km. Aloin myös laskeskella, että nyt on mahdollisuudet hyvään loppuaikaan.

Nestani (170 km) – Ardamis (212 km)

Nestanin jälkeen reitti jatkui profiililtaan tasaisena ja vauhti oli noin 6 min/km. Mietin paljon sitä, että tämä menee nyt paljon paremmin kuin E24:lla. Espoon kisassa seinä tuli vastaan 100 mailin kohdalla ja sen jälkeen eteneminen oli hyvin hidasta. Nyt juoksu eteni isoimpia mäkiä lukuun ottamatta.

Yöllä oli takki päällä ja työrukkaset kädessä

Sään viiletessä aina +6 asteeseen kilpailuun tuli täysin uudenlainen haaste. Yleensä olen aika hyvä noudattamaan huoltosuunnitelmaa ja pystyn juomaan paljon. Nyt tuntui, että jokaista juotua desiä kohden tulee kolme desiä ulos. Ravasin koko pimeän ajan puskassa ehkä noin 45-60 min välein, vaikka laskin juoman määrää alle puoleen litraan tunnissa. Ajatuksena oli saada iso osa energiasta juomasta, joten oli pakko keskittyä Jollosten ja geelien syöntiin entistä paremmin. Tuli joitain tunnin pituisia välejä, joissa en juonut ollenkaan, mikä hieman huoletti kisan jatkon kannalta. Kokeilin myös juoda kokista järjestäjän huollossa ja ottaa sipsejä ja suolakiteitä, mutta mikään ei auttanut. Huoltaminen oli muutenkin yöllä haastavampaa. Hanskat kädessä oli hankala operoida, ja reppu alkoi vähitellen täyttyä roskista ja syömättä jääneistä energioista, joten oikeita tuotteita oli hankala löytää.

185 km kohdalla alkoi väsyttää, ja parinsadan kilometrin hujakoilla eteen tuli ilmeisesti niin kutsuttu monumentin nousu, mikä oli allekirjoittaneelle totaalista kryptoniittia. Nousu ei ollut kamalan jyrkkä ja kärkipään juoksijat varmasti juoksivat sen ainakin suurimmalta osin. Olisin varmaan itsekin pystynyt juoksemaan, mutta jotenkin annoin itselleni luvan kävellä. Ja se kävelyretki muuten kesti. Mäki oli pitkä ja kävellen matka ei vaan joudu, tällä pätkälle hävisin varmaan eniten sekä Camillelle että Nooralle.

Ardamis (212 km)-Sparta (246 km)

Kun viimeisestä nousuvoittoisesta osuudesta oli selvitty, matkaa maaliin oli enää noin 33 km. Laskeskelin, että jos käyttäisin tälle osuudelle neljä tuntia, tulisin maaliin vielä ennen auringonnousua, mikä tuntui täysin uskomattomalta. Olin koko kisan keskittynyt pelkkään omaan etenemiseen enkä ollut halunnut kuulla, missä muut menevät. Tässä kohtaan halusin tietää, kuinka kaukana seuraava nainen tulee. Halu varmistaa podium-sijoitus oli kova, ja oli helpottavaa kuulla, että taaksepäin eroa mitataan tunneissa. Edessä olevia en yrittänyt jahdata missään vaiheessa. Olisin pystynyt ehkä juoksemaan joitain kohtia kovempaa, mutta ajatus kilpajuoksusta sijoituksista tuntui ihan liian musertavalta. Olin oikein tyytyväinen tilanteeseen, jossa saisin omassa rauhassa edetä kolmossijalla. Jälkeen päin tämä tietenkin tuntuu aika luuseriratkaisulta, mutta yritän miettiä, että ainakin varmistin ehjänä maaliin tulon.

Loppupätkä oli hyvin alamäkivoittoista, mutta valitettavasti mäet olivat tuossa vaiheessa kisaa minun makuuni turhan jyrkkiä ja kaltevia. Juokseminen oli vähän hankalaa, mutta etenin edelleen noin 6:15-6:30 min/km. Aloin laskea jäljellä olevia huoltopisteitä, jotka vähenivät kovaa tahtia. Lisäksi laskin jäljellä olevaa aikaa 24 tunnin alitukseen.

Viimeisen kymmenen kilometrin aikana tuli taas epätoivon hetki. En ollut pitkään aikaan nähnyt reittimerkkejä, ja aloin tosissaan hätääntyä, että joudun vielä juoksemaan useita kilometrejä takaisin päin. Lopulta kuitenkin ilmeni, että suunta on oikea. Pian tultiin viimeiselle huoltopisteelle, josta matkaa oli maaliin 2,3 km. Yleensä tykkään kiristää vauhtia loppuun, mutta nyt tultiin sen verran nousuvoittoisesti, että tyydyin jatkamaan tasaista tahtiani. Lopulta kuningas Leonidaksen patsas näkyi pitkän loppusuoran päässä. Kiipesin portaat patsaalle ja olin aika hämilläni, mitä sitten pitäisi tehdä. Päädyin taputtelemaan patsaan varpaita edelleen käsissäni olevilla työrukkasilla. Sain päähäni seppeleen ja ehdin juoda vettä perinteen mukaan kulhosta ennen kuin minut kuljetettiin ensiaputelttaan.

Kuningas Leonidaksen patsas Spartassa

Ensiaputeltta oli omanlaisensa kokemus. En olisi halunnut mennä sinne, sillä olin ihan hyvävoimainen. Olisin halunnut vaihtaa muutaman sanan Suomen joukkueen kanssa ja mennä suihkuun. Väänsin ensiaputätin kanssa siitä, saanko ottaa kengät itse pois ja saanko sitten lähteä, kun rakot (1 kpl) on tarkastettu. En saanut lähteä, minut pakotettiin sairaalasänkyyn pitkälleen syömään banaania samalla kuin marisin, että tämä on täysin tarpeetonta. Pieni vääntö käytiin myös siitä, tarviaako minulle soittaa taksi, että pääsen 300 m päässä sijaitsevaan hotelliin. Lopulta sain kertakäyttöiset tossut jalkaan ja pääsin taapertamaan hotellille.

Maalissa

Lopputulos

Kaiken kaikkiaan kisa meni varmaan aika nappiin ensikertalaiselle. Olin ajatellut, että täydellisellä juoksulla 27h olisi mahdollinen. Nyt juostu 23:48 on kaikkien aikojen kolmanneksi paras aika, ja näin ollen siis selvästi alle entisen reittiennätyksen. Viileä sää edesauttoi tulostasoa ja oli suuri kunnia olla juoksemassa juuri tänä vuonna. Kilpailun järjestäjäkin totesi, että tämän vuoden kilpailu tullaan muistamaan ennätyksistä. Miesten ja naisten reittiennätyksen lisäksi myös läpipääsyprosentti, 72%, oli korkein koskaan.

Nyt suuri tavoite ja unelma on täyttynyt ja täysin yli odotusten. Olo on silti vähän tyhjä. Ehkä vähän sellainen ”tässäkö tämä nyt oli”. Olin odottanut jollain lailla rajumpaa kilpailua ja suurempia haasteita. Mutta Spartathlon on kuitenkin ihan vaan juoksukilpailu, ei mitään suurta extremeä niin kuin olin pahimmissa peloissani odottanut.

Karkeasti laskeskeltuna energiaa meni alas noin 65 g hiilihydraattia tunnissa. Ehkä olisi pystynyt vielä nostamaan määrää, mutta toisaalta tuntuu, että jaksaminen pysyi koko ajan aika hyvänä. Yllättävää oli, että ajatus pysyi koko kisan ajan kirkkaana, kertaakaan ei tullut pahasti epätoivoa eikä itkettänyt ollenkaan.

Loppujuhlallisuudet

Tässä tapahtumassa juhlistettiin maaliinpäässeitä ja mitalisteja oikein huolella. Kisanjälkeisenä iltana oli mitalistien palkintojenjakoseremonia Spartassa. Juoksijoiden ja huoltajien lisäksi paikalla oli paljon paikallisia. Olin vähän häkeltynyt, kun kreikkalaiset lapset halusivat ottaa kuvia minun kanssa.

Palkintojenjako Spartassa

Tiistai-iltana kilpailutapahtuma päätettiin vielä gaalaan, jossa palkittiin maaliin päässeet ja mitalistit vielä kerran. Gaalasta tietenkin käveltiin pois joukkueen voimin reilun 5km päässä olevalle hotellille. Nukkumaan pääsi puolenyön maissa ja kello soi kotimatkalle kolmen aikaan. Raskas, mutta sitäkin antoisampi reissu.

Päätösgaala

 

Kokkola Ultra Run - 12h maailmanennätys

Viikonloppuna juostiin Kokkola Ultra Run. Itselleni kisa oli ensimmäinen 12 tuntinen ulkoradalla ja myös ensimmäinen kerta Kokkolassa. Kilpailurata on 860m pitkä kierros Sunti-joen ympäri. Puolet reitistä on asfalttia ja puolet hiekkatietä. Nousumetrejä ei juuri ole rasitteena. Koko kilpailu juostiin yhteen suuntaa. Itseäni ei olisi haitannut, jos suunta olisi vaihtunut puolessavälissä ja olis päässyt välillä kääntymän myös oikealle.

Odotukset ja toiveet kilpailuun olivat korkealla. Harjoittelussa ei ole käytännössä ollut vastoinkäymisiä sitten syyskuisen koronan. Helmikuun lopun 24h debyytti sujui kohtalaisesti. Myöhemmin keväällä kipaistut lyhyen matkan startit sekä treenit kielivät ennätyskunnosta jo kohtuullisen pian vuorokaudenjuoksun jälkeen. 12h ennätykseni (140.9 km) on juostu Joensuun Night Runilla 2021. Vaikka pidän hallijuoksun vakio-olosuhteista ja hyvästä tunnelmasta, kisan yöllinen ajankohta ja ohittelut syövät matkaa. Edellä mainittujen syiden takia odotin, että parannuspotentiaalia pitäisi löytyä.

Launtain kisa lähti liikkeelle puoliltapäivin lämpimissä ja tuulisissa olosuhteissa. Alkuvauhdin oli tarkoitus olla 4.30 min/km hujakoilla, mutta toteutus oli 4.15-4.20 min/km luokkaa. Sykkeet pysyivät kurissa, joten en nähnyt tarpeelliseksi hidastella. Kiusaus avata kisa 3h maratonilla oli suuri, mutta tässä suhteessa sain hillittyä itseni ja pysäytettyä väliajan 3.04 kohdilla. Selvästi nopein 12h väliaika tähän saakka, mutta myös maltillisempi, mitä olen kellottanut 100 km kisoissa.

Vaikka periaatteessa kaikki vaikutti sujuvan hyvin, oma pää aiheutti haasteita. Alusta asti oli todella vaikea päästä oikeaan mielentilaan ja päässä pyöri paljon toinen toistaa kummempia ajatuksia. Pelkäsin yhtä aikaa juoksevani liian kovaa ja hyytyväni ja toisaalta liian hiljaa ja menettäväni mahdollisuuksia hyvään lopputulokseen. Pää kertoi, että en varmasti jaksa juosta 12h kisaa, vaikka edellinen ultra olikin kaksi kertaa pidempi. Pelkäsin, että mokaan taas koko kisan, niin kuin kävi edellisen kerran marraskuun 12h juoksussa. Pohdin myös sitä, oliko lyhyiden kisojen juokseminen keväällä virhe, olisiko nekin viikonloput pitänyt hinkata määräblokkeja? 

Henkiset haasteet alkumatkasta ovat minulle uusi kokemus. Luulen, että ne olivat summa omista sisäisistä paineista, säästä, joka oli kuitenkin vuoden aikaan nähden poikkeuksellisen kuuma sekä ehkä pykälän liian kovasta alkuvauhdista. En ollut varautunut mitenkään lämpöön, sillä ennuste lupasi vain paria kymmentä astetta. Tähän aikaan vuodesta auringonpaiste kirkkaalta taivaalta tuntuu kuitenkin yllättävän kuumalta, ja viilennystä olisi tarvinnut ehkä enemmäin. Joitain jääpaloja sain kaulan ympärille muutaman tunnin jälkeen.Valittelin Kallelle, että ei pitäusi tuntua tältä ja harkitsin keskeyttämistä. Lopulta päänsisäiset neuvottelut tulivat onneksi siihen tulokseen, että ei kisaa kyllä ilman oikeita ongelmia jätetä kesken.

Henkisistä haasteita huolimatta matka eteni tasaisesta ja vähitellen pää alkoi tyhjentyä. Aloin huomata, että kisa ei ole vielä menetetty.Puolimatkaan tulin tavoitetta edellä, välituloksen ollessa hieman auki 80 km. Monesti tässä kohtaa vauhti on alkanut laskea, mutta nyt se pysyi edelleen tasaisena. Edettiin mukavasti kohti 100 km väliaikaa, joka lopulta oli noin 7.37, olin varmaan puolisen tuntia omaa ennätystäni edellä. Kello alkoi olla kahdeksan illalla ja sekä paiste että tuuli alkoivat olla taakse jääneitä ongelmia. Viileys teki juoksusta helpompaa. Aloin miettiä, että nyt mennään sitten pahimpia kitutunteja ennen viimeistä parin tunnin pätkää, josta kyllä aina selvitään. Tuntui, että nyt varmaan kuuluisi aloittaa itsesäälissä pyöriminen, mutta kaikki oli oikeastaan aika hyvin. Ei lihaskipuja, ei yhtäkään rakkoa eikä mitenkään erityisen paha olokaan. Eli juostaan nyt ja kärsitään sitten myöhemmin, jos tarvetta tulee.

Pari tuntia ennen loppua aloin kuulla supattelua maailmanennätyksestä. Huomasin sen ottavan vähän päähän. En muistanut, paljonko maailmanennätystulos on, en tiennyt mitä vauhtia siihen vaadittaisiin enkä oikeastaan haluaisi joutua kiihdyttämään ja kukaan supattelijoista ei infonnut minua tilanteesta. Laskeskelin, että 150 km menee puhki suhteellisen reilusti, joten annoin vauhdin laskea. Tällä toiseksi viimeisellä tunnilla olisi varmaan ollut vielä joitan satoja metrejä otettavissa lisää. Viimeisen tunnin alkaessa Kalle huusi, että maailmanennätykseen vaaditaan 5.10 min/km tahti. Yllätyksekseni pystyin kiristämään vielä noin 4.45 min/km vauhtiin. Muutaman hyvän kierroksen jälkeen tiesin varmuudella, että ehdin. Oli aika taianomaista kiertää täysin tyyntä pimennyttä iltaa tietäen, että puolentunnin päästä maailmanennätys menee puhki. Lopulta viimeinen kilometri kiihtyi 4.09 min/km vauhtiin, ja tulos 153.6 km on kilometrin verran edellistä maailmanennätystä enemmän.Virallinen ennätys toki odottaa vielä ratifiointia.

Huoltosuunnitelma oli hyvin simppeli. Vartin välein juomaa tai energiaa, mikä tarkoitti tunnissa kaksi geeliä, yksi Jollos ja 0.75 litraa Noshtin korkeaenergistä urheilujuomaa. Suunnitelman mukaan hiilihydraatin saanti olisi 80.5 g/h. Pientä hienosäätöä lukuunottamatta suunnitelma piti. Pari kertaa pyysin vettä urheilujuoman tilalle tai lisäksi ja jonkun kerran join tavallista urheilujuomaa korkeaenergisen sijaan. Vatsan kanssa ei ollut mitään ongelmaa, kertaakaan ei tarvinnut pysähtyä Bajamajaan ja energiat tuntuivat riittävän. Välillä kaikki makea tökki pahasti ja hampaat olivat kipeät, mutta energiat on vaan otettava enempää vatuloimatta. Tällä kertaa en kauheasti keksi parannettavaa huoltoon. Oman haasteensa toki toi muutamassa Dexalin geelissä ollut pakkauksen valmistusvirhe(?): avausläppä kyllä irtosi, mutta suuaukko pysyi siitä huolimatta kiinni ja avaaminen oli kovin hankalaa ennen kuin sain Kallen ohjeistettua käyttämään saksia.

Alla olevassa kuvassa on vauhdin kehittyminen sekä viikonlopun kisassa että aiemmassa ennätysjuoksussa. Alkuvauhti oli nyt selvästi kovempaa, mahdollisesti jopa vähän liian kovaa. Mutta tällä kertaa isoa seinää ei tullut ja sanoisin, että hallittu hyytyminen onnistui kerrankin. Tuloksen kannalta tärkeä pätkä vajaasta 70 kilometristä vajaaseen 110 kilometriin meni todella tasaisesti ja ihan hyvällä vauhdilla. Lopussa ehkä vähän keskittymisen ja taistelutahdon herpaantumista, mutta viimeinen tunti oli kokonaisuudessaan hyvä. Kilpailun hitain kilometri oli 5.10, js yhtään vessapysähdystä ei joutunut tekemään.

Sykkeen kehittyminen ei noudattanut ihan tuttua kaavaa. Yleensä mennään alku helppoa, jonka jälkeen syke alkaa nousta, vaikka vauhti ei muuttuisi. Kun syke on ollut jonkun tovin aerobisen kynnyksen yläpuolella, sekä syke että vauhti droppaavat. Nyt himmasin vauhtia ennen kuin oli pakko. Luulen, että näin vältin seinään törmäämisen. Jos olisin puskenut 3h maratonin ja jatkanut sillä tahdilla vielä tovin, tulos voisi näyttää erilaiselta.

Alla olevaan kuvaan piirtelin kaikkien juoksemieni 12h kisojen 6h välitulokset. Puolikkaiden ero on ollut suurimmillaan liki 11 km ja pienimmillään noin 6 km, nyt oltiin siellä vajaassa kuudessa kilometrissä. Alku oli kyllä rohkea aempiin yrityksiin verrattuna, mutta toisaalta se ei kostautunut lopussa. Tänä vuonna viimeinen 6h toi pidemmälle kuin ensimmäinen 6h koskaan aiemmin. On myös hurjaa, miten tässä lajissa kisakokemus ja treenivuodet tuovat kehitystä. 12h tulos on parantunut 6 vuodessa noin 35 km. Ja kun juoksin ensimmäisiä ultria, olin jo alle 3h maratoonari, joten kehitys on tullut nimenomaan ultrajuoksuun.

Tätä saa nyt hetken sulatella, ja sen jälkeen saakin alkaa pohtia kisakalenteria kesälle, Vain Spartathlon on varmaa. Kesälle mahtuu vielä joku projekti.