lauantai 26. huhtikuuta 2014

Menossa ja radalla

Tänään juoksin ensimmäisen varsinaisen harjoituksen sitten maantiewaterloon. Hymy nousi jo huulille. Ensimmäinen tonni meni kategoriaan "villi ori kevätlaitumella", ainakin tavoiteaikaan suhteutettuna. Katsoin parhaaksi keventää treeniä, niin että kaksi viimeistä vetoa olivat vain 600m. Näin vauhti kiihtyi aina harjoituksen loppuun asti.

Tonnit osuivat välillä 3.30-3.20 ja 600m vedot 1.56-1.54. Ajat eivät kuitenkaan olleet harjoituksessa olennaista. Tärkeintä oli "oikeanlainen väsymys". Suunta on oikea, ja parhaassa tapauksessa jo ensiviikoksi palautuu takaisin kuukauden takaiselle lähtötasolle. Ensi pyhänä taas numero rintaan.

Asiat tuppaavat kasaantua. Tunti sitten esitin arvausleikin; missä olen? Toinen toistaan mielikuvituksellisempia vastauksia. Olin kuitenkin kotona. Viimeiset kaksi viikkoa olen lähes asunut jäähallila ja läpi vuoden seikkaillut milloin missäkin. Oman elämäni sankari.

Tuuletimme Saksan lähettäessä Tanskan divariin suoraan otteluvoitoin 2-0, jolloin vältyimme sunnuntain ratkaisevalta karsintaottelulta. Kisat saatiin eilen päätökseen Imatran osalta.

Kokemus oli lähes sanoinkuvailematon. Tutustuin uusiin ihmisiin, ja porukassa teimme tapahtumasta ainutlaatuisen. Joukkueiden toimihenkilöt, pelaajat ja vieraat kehuivat Imatran-henkeä. Tsekki - Venäjä ottelussa avasin jäähyluukkua. Suuren ja mahtavan kaatuminen, ja jääminen sijoille 5-8 tarjosi huikean jännitysnäytelmän.

Heti perään pelattu Sveitsi - Kanada ei sekään jättänyt ketään kylmäksi. Kanadan voittomaali syntyi ylivoimalla vain 30s ennen loppusummeria. Toivottavasti tunnelma välittyi sateelliittiyhteydellä myös suorissa TSN:n lähetyksissä kanadalaisiin kotikatsomoihin. Paikanpäällä seuraamassa nähtiin myös itse legenda Steve Yzerman. En itse nähnyt herraa ja harmittaa kun nimikirjoitus jäi pyytämättä. Olisi ollut once in a lifetime - tilaisuus

Kisakiekko, -takki ja vapaaehtoisen kulkukortti

Imatran viimeinen ottelu, Tanska - Saksa 2-3 JA


Auringon painuessa mailleen saimme urakan päätökseen, Kiitos!
Tänään aamusta kello soi kahdeksalta. Ruokaa jo heti aamusta, ja vielä eväät mukaan. Lähdin Holiday Club Saimaan jäähallille aamutuimaan 8.45. Neljään mieheen vihelsimme kuntokiekon lopputurnauksen. Oikeutta jaettiin harrastekiekon hengen mukaisesti, mutta valitettavasti ulosajoilta ei voitu välttyä.

Poikkeuksellisesti myöhästyin yhteistreeneistä, jotka oli sovittu alkavaksi klo 14.00. Juoksin em. harjoituksen ja taas kiireellä lähdin kotiin ehtiäkseni seuraavaan paikkaan. Taas nopea ruoka- ja varustehuolto. Vielä iltaan kolmen tunnin työkeikka. Yhteenvetona päivästä 11h, lähes kellon ympäri menossa, tällä välillä 20min kotona käytännössä syömässä, ja 150km autoilua pelkästään asioita hoitaessa.

Onneksi ohjelma ei ole sentään päivittäinen. Ensiviikolla pidän lomaa. Juhlin vappuani (hillitysti) Savon sydämmessä, Kuopiossa. Työmies on vapaansa ansainnut.

torstai 24. huhtikuuta 2014

Kuntoilijaelämää

SM-maanteistä on nyt viisi päivää. Noihin viiteen päivään ei ole mahtunut käytännössä juoksuaskeltakaan. Tämä siksi, että olen tuntenut itseni kerta kaikkiaan kykenemättömäksi treenaamaan. Ei vain oikein jaksa. Ihan turha yrittää väkisin, jos tuntee, ettei elimistö ota nyt minkäänlaista harjoittelua vastaan. Jälkeenpäin ajateltuna maanteitäkin edeltävän viikon treeneistä, kaikkein keveimmistäkin, jokainen tuntui vievän kuntoa ainoastaan alaspäin. Kai sitä on taas myönnettävä menneensä hölmöilemään. Yritin ylikunnon jälkeen ehkä liian äkkiä kuntoon, ilmeisesti ei hyvin käynyt.

Vielä en kuitenkaan julista olevani toistamiseen yli, mikä on ikävä kyllä periaatteessa mahdollista. Elättelen edelleen toivoa siitä, että lauantain kisan epäonnistumiselle ja muutenkin vetämättömälle ololle löytyisi jokin pätevä lääketieteellinen selitys. En haluaisi elää jatkuvassa epätietoisuudessa. Piinaavaa epätietoisuutta on jatkunut jo vuoden päivät. Ylikunto on petollinen kaveri, vaikea olla varma, milloin siitä kärsii, tai milloin se on täysin ohi. Kävin heti viime tiistaina terveydenhoitajan juttusilla. Matalasta hemoglobiinista homma ei ainakaan jää kiinni, sillä mittautin ennätysarvot. Lääkäriin ja verikokeisiin pääsen vasta ensi viikon alussa.

Jos verikokeista ei selviä jotain hälyttävää, ei vissiin auta kuin ottaa kevyesti, ja niin kauan kuin on tarpeen. Olen tosi tyytyväinen ja huojentunut päätöksestäni jättää loppukevään kisat väliin. Jos tämä nyt on jonkinasteista ylikuntoa, ei voi jatkuvasti turhaan yrittää päästä kisakuntoon. Riittävä tauko on näillä näkymin ainoa ratkaisu päästä vielä joskus palaamaan kuntoilijatasolta kilpaurheilun pariin. On muistettava, että ensi kesään on vielä aikaa. Ja jos en selviä ensi kesäksi kuntoon, siitä vuoden päästä on uusi kesä, samoin kuin siitä taas vuosi sitä seuraavaan kesään. Aikaa on. Kyllä minä vielä joskus juoksen kilpaa ilman jatkuvia ongelmia.


 Nyt olen joka tapauksessa luvannut itselleni olla jonkin aikaa ”kuntoilija”; liikun sillä tavalla kuin huvittaa, silloin kuin huvittaa ja juuri sen verran kuin huvittaa. Hylkään niin kilometritolpat, GPS:n , kellot kuin harjoitusohjelmankin. Näillä mennään. Tämän päivän kuntoilijan elämääni kuului 1,5h kävelylenkki hienossa säässä sekä trampoliinilla hyppelyä.

Pakko on vielä mainita urheilulukion pääsykokeista, joissa olin eilen töissä. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun kuulin, että 3000m juoksu on poistettu hakijoiden testeistä kokonaan. Aiempina vuosina ollut kuulemma liikaa lääkärintodistuksia yms juoksunestäviätekijöitä. Surullista.


tiistai 22. huhtikuuta 2014

Frisbeegolffia tyylillä

Pyhänä solmin jalkoihin nahkagoretexit, jotka puolustavat paikkaansa rakennustyömaalla. Kävin ensimmäistä kertaa tänäkeväänä heittämässä frisbeegolffia. Ensimmäisen kierros menikin lämmitellessä, eikä tuloksesta ole sopivaa puhua. Toisella kierroksella Par- tuloksella käytin vähiten heittoja porukastamme.


Heitot nk. käänsivät järjestään yli, eli kaarsivat oikealle kuten videolla näkyy. Päivän pisin heitto kantoi kuitenkin jo lähes 140m loivaan alamäkeen. Hyvin lukuunottamatta tosiasiaa, että löysin itseni 50m korista väylää reunustaneelta pyörätieltä. Frisbeegolffin ollessa kyseessä uskallan sanoa "kyllä tämä tästä".

Pöydällä odotti iloinen yllätys kotiintullessa. Uusi tuubihuivi, ja tietenkin pinkki. Eihän niitä muita edes olekaan. Tänään löysin lenkkarit kaapista. Kävinkin tassuttelemassa ja tuntui jo paremmalta. Loppuviikosta käyn kokeilemassa mitä keho sanoo saadessaan harjoituksen.

Urheilussa on sanonta jokaisella on oma tyylinsä. Asiaa pohtiessani tulin lopputulemaan, että urheilijan ja kuntoilijan ero on urheilijalle kehittyneessä tyylissä. Helposti kuvittelee tämän olevan turhaa hömpötystä. Näin ei kuitenkaan ole. Itselleen kehittyneet tavat ja rutiinit motivoivat ja ovat osa keskittymistä itse suoritukseen.

Jäähallilla tulevat NHL-pelaajat teippaavat mailojaan hallin käytävillä jokainen omalla tavallaan. Yksi teippaa mailansa pikkutarkasti ja siistii kynsisaksilla, kun taas toinen pyörittää eristysnauhaa vauhdilla, jossa silmä ei enää erota kierroksia kuten itse Maurice Richard aikanaan.

Myös vanha viivaus, joka kieltää alansa huippujen matkimisen pätee edelleen. Mitä korkeammalle tasolle urheilussa pääsee sitä spesifisemmiksi omat mieltymykset muuttuvat. Pyöräilyammattilaisten kalustoa esittelevässä artikkelissa kerrottiin, ettei kaupasta ole edes mahdollista saada kalustoa, jolla ammattilainen haluaa ajaa.

Uusi suuntaus tuntuu olevan munien kaivaminen. Kyllä oli naurussa pitelemistä pelaajien kävellessä alkulämmittelemään taskubiljardia pelaten. Näytöt urheilukentillä eivät taida kuitenkaan riittää, että alkaisin ottaa ammattilaisista mallia.



lauantai 19. huhtikuuta 2014

Toka kerta

Tänään kävi näin. Kyseisen blogin kirjoittajien plakkariin kertyi tämän vuotisilta SM-maanteiltä kaksi keskeyttämistä. Itse olen siis vastuussa päivän toisesta kerrasta. Aina harmittaa jättää leikki kesken, mutta nyt ei ollut juurikaan muita vaihtoehtoja. Jotain positiivista on tästäkin kisasta kuitenkin löydettävissä. Minulle riitti 7km kohdalla, kun Kalle keskeytti vajaa 0.5km aiemmin. Blogin sisäinen paremmuus kääntyi siis selkeästi minun hyväkseni. Ainakin näin minun logiikallani, ja vastaväitteitä en ota vastaan.

Voin jakaa täysin edellisestä blogitekstistä esiinnousevan tuskan ja hämmennyksen. En tiedä, mitä tapahtui. Alkuverkassa tuntui kohtalaiselta, ja olin ihan hyvällä mielellä. Odotin normijuoksua. Kuitenkin tämä toiveikkuus haihtui saman tien lähtöviivan jäätyä taakse. Suoraan sanottuna tiesin 0.5km kohdalla, etten tule saapumaan maaliin siitä kisasta. Olo oli outo, jalat eivät jotenkin vaan liikkuneet, eikä elimistö päässyt tiukille, niin kuin sen kisassa kuuluisi päästä. Huono tuntemus välittyi yleisönki joukkoon. Ensi kertaa ”tule pois sieltä” -käsky kuului 4km kohdalla. Tästä jatkoin väkisin vielä yhden 3km mittaisen kierroksen verran. Sitten riitti.

Lähtöviivalla oli vielä hyvä mieli
Koko matkan punnitsin mielessäni vaihtoehtoja juoksun jatkon suhteen. Jatkaakko loppuun asti, kellottaa huono aika ja tehdä mahdollisesti hallaa toimimattomalle elimistölle? Vai keskeyttääkkö luovuttajamaisesti vastoin periaatteitani? Kaksi huonoa vaihtoehtoa. Lopulta koin, ettei maaliin saapumisesta ole loppuunsa mitää hyötyä. Olen tyytyväinen ratkaisuuni, en ollut tänään tilassa, jossa voi juosta kilpaa.

Voi olla, että oli virhe lähteä näihin kisoihin jokseenkin keskenkuntoisena, mutta tehty mikä tehty. Tästä eteenpäin suunnitelmiin kuuluu tämän täydellisen romahtamisen syyn selvittäminen. Heti alku viikosta suuntaan lääkäriin, tai ainakin verikokeisiin. Tämä oli osaltani kevään viimeinen startti, seuraavan kerran sitten, kun hyvältä tuntuu. En halua nyt kiirehtiä kuntoonpääsemisen kanssa, vaan edetä hitaasti ja järkevästi.

Eka kerta

En edes pääsiäisenä naulaa tossuja ristille toisin kuin KooKoon kapteeni Jari Kauppila, joka naputteli hokkarinsa jäähallin seinään pelaajauransa päätteeksi. Kauppila hoiti homman tyylikkäästä kannustushuutojen täyttäessä hallin. Itse tyydyn heittämään lenkkarit kaappiin. Otan esiin kun alkaa siltä tuntua.

Tämänpäiväisistä SM-maanteistä ei jäänyt paljon kerrottavaan. Liikkeelle lähdettiin hurjan kovaa. Ensimmäisen kerran maalivaatteen alta kierrokselle lähdettäessä oli edellä paljon enemmän miehiä, ja muutama nainenkin, kuin tuloslista antaa ymmärtää. Moni juoksi siis kilpailun hyytyvällä trendillä.

Ensimmäisen 3km kierroksen täyttyessä oma vauhti oli ennakkoon sopivaa, alle 3.40 min/km. Samaa luokkaa, ellei jopa aavistuksen hitaampaa, kuin viikkoa aikaisemmin 7.5km maantiejuoksussa. Toisella kierroksella tiesin jo kilpailun olevan enemmän selviytymistaistelua kuin juoksua.

Kun tyttöjä alkoi tulla ohi päätin juoksevani perässä niin pitkään kunnes maali pelastaa tai matka muusta syystä keskeytyy. Oksensin 6.5km kohdalla ja otin numeron pois. Vauhti oli tippunut jo päälle 4 min/km, koska keskitahti matkalla oli tuossa vaiheessa 3.50 min/km.

En tiedä mitä tapahtui. Viikko takaperin olin kuitenkin vastaavaan kohtaan pitänyt 15 sekuntia kilometrillä reippaampaa vauhtia, jota voi jo juoksuksi kutsua. Kävelin maalialueelle samalla kun kovaa alle 33min juosseet kilpaveljet päättivät urakkansa mitaleihin hienolla reitillä. Ensimmäistä kertaa tulokseksi kirjattiin "omasta tahdostani" DNF, kilpailija ei ylittänyt maalilinjaa.

Kyllä harmittaa. Kun viimeinen hyvä tilastomerkintä on elokuusta 2012, ei kaiken huipentavaa keskeytystä olisi enää tarvinnut kirjata. Uskooko tässä enää itsekään olevansa oikeasti hyvässä kunnossa, kun on tehnyt hyviä harjoituksia eikä ole saanut ulosmitattua kuntoa kertaakaan puolentoistavuoden aikana. Taas saadaan naureskella tutun kestävyysjuoksuvalmentajan sanoin: "Ei ollut mihinkään."

Pitää katsoa uudestaan ensiviikolla josko sitä sovittaisi lenkkareita jalkaan. Turha käydä mitään selittämään, kun itse tiedän ettei ole tarvetta. Liian helppoa urheilu olisi, jos aina onnistuisi. Onnistumiset eivät tuottaisi enää iloa.

Tarinassa huippusuunnistaja antoi Jukolan viestiin vain yhden ohjeen; pitäkää pää kylmänä. Kuntosuunnistaja ei löytänyt rastia ja istahti kannon nokkaan lukemaan karttaa hokien pää kylmänä. Lopulta kaikki rastit löytyivät, ja kuntosarjan joukkue pääsi jatkamaan viestiä seuraavalle osuudelle. Hyvät lukijat, arvaatteko jo mikä hokema päässäni pyörii?

Pää kylmänä.

torstai 17. huhtikuuta 2014

U18 MM-kisat aitiopaikoilta ja yhdessä tekemistä

Eilen keskiviikkona yritin käydä juoksemassa reipasta ja mäkivetoja. Totesin kuitenkin jalkojen olevan vielä niin väsyneet pyhän raastosta, jotta lyhensin treeniä yhteensä kilometrin. En tiedä olenko antanut tänä keväänä liian helposti periksi. Toisaalta haluan välttää kaikin mahdollisin keinoin viime kevään waterloon, joka tunnetaan myös pikkutoiston pakkojättiläisenä.

Jokatapauksessa SM-maantiekympin jälkeen kunnosta pitäisi olla realistinen käsitys, sillä lauantaina täyttyy jo kokonainen treeniviikko flunssan jälkeen. Koska uhoaminen on olennainen osa kilpailusuoritusta täytyy tavoitteen olla selvä. Joukon mukana alle 3.40 tonneja, jotka vievät loppuajan 36.30 paikkeille.

Tänään käynnistyivät jääkiekon U18 MM-kisat Imatran osalta kiekon tiputtua jäähän Slovakia-Venäjä pelissä. Oma työpisteni on pääasiassa hallin yläritsillä parhailla paikoilla. Kolmen hengen porukassa tilastoimme jokaisen pelaajan laukaukset, aloitukset, +- -tilaston ja maalivahtien torjunnat.

Kuvassa paperit ovat hyvässä järjestyksessä, mutta todellisuudessa ylhäällä käy kuhina tilastojen siirtyessä vielä reaaliajassa IIHF:n tietojärjestelmiin näpyttelemällä itse tai välittämällä radiopuhelimella toimitsija-aitioon. Tässä esimerkiksi Ruotsi - Kanada ottelun pöytäkirja, jossa pelaajakohtaiset tiedot ovat allekirjoittaneen käsialaa, sikäli niin voi konekirjoitetusta tekstistä sanoa.




Hyvä ruoka kuuluu tietenkin talkoisiin. Pelien välissä tankkasimme kanapastalla. Jääkiekko ja lihapiirakka kahdella nakilla, tietenkin kaikilla mausteilla, ovat erottamaton pari. Ilman toista ei ole toista. Pistinkin kuvan eteenpäin osuvasti hashtagilla #syvälläpelissä.

Myös oluthanat virtasivat vuolaasti. Jätetään tuoppien kumoaminen kuitenkin toistaiseksi tunnelmalliselle kisayleisölle, jota oli molemmissa peleissä lähes tuhatlukuisena katsomassa ja kannustamassa.



Blogissa esitettiin ajatus joukkueharrastamisesta. Ovatko joukkuelajit oikeasti yksilöurheilua mukavampia? Tai onko yleisurheilu yksilöurheilua? Kysymykset eivät olekaan mustavalkoisia. Olen pelannut jääkiekkoa useassa joukkueessa, joten voin puhua omasta kokemuksestani. Ei ole yhtäpitävää, että hyvin yhteen pelaava joukkue olisi yhtenäinen.

Joukkueet ovat usein jakautuneet kaveriporukoihin pelin ulkopuolella. Sensijaan vaikka yleisurheilussa kilpaillaan viestit poislukien yksilöinä, on ainakin Imatralla tiivis joukkue. Yhteisharjoituksia on kolmesta neljään viikossa ja urheilijat kannustavat jopa harjoituksissakin toisiaan. Harjoituksiin on aina kiva mennä.

Sama pätee U18 MM-kisoissa. Erotuomarikerhon porukoiden kanssa on kiva tehdä yhdessä. Olen ehdottomasti Satun kanssa samaa mieltä. Jokainen urheilujoukkueen tulisi pitää yhdessä hauskaa. Meillä vuoden kohokohta on arkiviikon mittainen urheilullinen kesäleiri, jossa urheilukoulun lapset kilpailevat joukkueina toisiaan vastaan kaikissa muissa lajeissa paitsi yleisurheilussa. Olen ollut mukana kahdeksan kertaa leiriläisenä ja ohjaajana. Menen varmasti myös ensikesänä.

Yhdessä tekemällä jokainen saa myös itselleen; uusia kavereita ja ikimuistoisia kokemuksia. Kaikki voittavat ja urheilu on kivaa. Ei tietysti aina, eikä urheilun aina pidäkään olla. Tässä vaiheessa Vuoksen lenkillä ei ollut enää yhtään kivaa. Väsyneenä ja märkänä vastatuuleen. Pian alkoi kuitenkin jo hymyilyttää kun sai kuivat vaatteet niskaan ja lähdimme porukalla loppuverryttelemään. Olisi taas ollut ilkeä käydä yksin hölkkäämässä, koska on pakko.

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Vähän erilaista urheilua

Kävin sunnuntaina katsomassa vähän erilaista urheilua Kuopion jäähallilla taitoluistelun muodossa. Hallilla esitettiin "Seikkaillen saduissa" -jääshowta. Esitys oli koottu viidestä eri Disney-sadusta. Jäällä nähtiin 101 dalmatialaista, Lumikki, Peter Pan, Alladin sekä Toy Story. Toki show oli aiheestaankin päätellen suunnattu perheen pienimmille, mutten todellakaan kadu kavereiden suosituksesta paikalle saapumistani.

Kokonaisuudessaan esitys oli hieno. Kuitenkin suurimman vaikutuksen minuun teki se, kuinka suuri joukko eri ikäisiä ja kokoisia luistelijoita toimivat yhdessä. Nuorimmat esiintyjät olivat hädin tuskin kolmea vuotta täyttäneitä, ja pelkkä pystyssä pysyminen tuotti vaikeuksia. Silti he uskalsivat melkein täyden katsomon eteen luistelemaan, isompien ja kokeneenpien avustuksella, tietenkin. Kaikilla oli selvästikkin hauskaa.


Tässä kohtaan iski pieni kateus. Miksei kestävyysjuoksussakin voisi olla tällaisia tapahtumia? Tapahtumia, joissa useat kymmenet urheilijat tekisivät viikkojen ajan töitä yhteisen päämäärän eteen tullen itsekkin samalla koko ajan paremmiksi. Laji on tottakai aivan eri, eikä juoksun puolella esitystyyppiset tapahtumat toimisi. Mielestäni silti jotain tämänsuuntaista lajiinliittyvää "hauskanpitoa" pitäisi olla joskus totutun yksinpuurtamisen lomassa.

Käytännössä kaikissa kisoissa, ja välillä treeneissäkin, vallitsee kireä ja jännittynyt ilmapiiri. Kuuluu lajiin, ja on useimmiten ihan hyvä juttu. Kellekkään ei kuitenkaan varmasti tekisi pahaa tehdä joskus jotain "hurjaa". Miten olisi vaikka vappu- tai halloweenjuoksu, jossa osallistumisen edellytyksenä naamiasu, ja tottakai myös paras asu palkittaisiin? Juoksuporukan pitäisi pystyä pitämään enemmän yhtä ilman jatkuvaa kilpailua sekä selkään puukottamista. Vaikka tavoitteet olisivat kuinka korkealla, joskus on hyvä tehdä jotain ei-niin-totista.

Törmäsin pari päivää sitten internetin ihmeellisessä maailmassa juoksutapahtumaan, jossa on epäilemättä kaipaamaani hulluutta. Kyseessä on Virolahdella järjestettävä Aino ja Reino -maantiejuoksu. Kisassa siis pingotaan 1,4km mittainen lenkki tohvelit jalassa.Tällaisia tapahtumia tarvitaan lisää!

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Vuoksen lenkki- kisaraportti


Legendaarinen Vuoksen lenkki on nyt takana. Sumuisesta ja viileästä kelistä huolimatta 7.5km lenkille lähti reippaat seitsemänkymmentä juoksijaa. Vuoksi kierrettiin vastapäivään, ensin Fortumin sillalta itäpuolelle ja vanhalta rautatiesillalta kaartaen takaisin kohti lähtö- ja maalipaikkaa.

Koko joukko pääsi hyvin liikkeelle ja pitkä, käärmeenä luikerteleva jono, halkoi vastatuulta. Otin hyvän paikan enkä intoillut sairastelun jälkeen. Kilometrin tolpalla kellossa oli kuitenkin vain 3.35. Vauhti oli hyvää ja askel rullasi kevyesti. Vauhti tasaantui ja 2km kohdalla Fortumin sillalta Imatrankosken urheilukentälle käänntettäessä kellossa oli n. 7.25. Kilpailun ennakkosuosikki Reippaan Samu Mikkonen juoksi jo omilla teillään. Myös jono alkoi rakoilla ja kiihdyttäessäni seuraavaan porukkaan sain vielä yhden kaverin mukaan.

Muutama sata metriä yhdistymisen jälkeen annoimme naisten sarja voittajan Alisa Vainion jatkaa omaa vauhtiaan. Ei meistä tänään ollut häntä uhkaamaan. Kuuteen kilometriin asti oma vauhtini pysyi hyvänä, virtuaalisesti kello nakutti edelleen 3.35min/km tahdissa. Juoksin hetken ylikovalla rytmillä saavuttaakseni seuraavan peesin, ja sainkin selän kiinni. Vielä hieman keskenkuntoisena selkä alkoi kuitenkin vääjäämättä karata. Totesin itselleni olevan pakko jättäytyä, jos haluan selvitä maaliin.

Kova 7-8 m/s tuuli puhalsi suoraan vastaan viimeiset puolitoista kilometriä. Kankeat jalat eivät enää tuoneet juoksijaa lähemmäs maalia vaadittavalla temmolla. Huojennuksekseni vastatuuli hidasti myös takanatulevia, jotka olin karistanut myötätuuliosuudella takasuoralla, eivätkä he enää saavuttaneet.

Loppuaika painu lukemiin 27.40, eli 3.41min/km. Kilpailu oli tällä kertaa armoton, eikä antanut levätä hetkeäkään. Puolen minuutin ennätysparannukseen täytyy olla tyytyväinen. Kokonaistuloksissa aika oikeutti tälläkertaa kuudenteen sijaan. Sattuneesta syystä tulokset löytyvät Tilastopajasta.

Samu Mikkonen väläytty hirmuista kevätvirettä. Loppuaika 24.18 tarkoittaa 3.15min/km tahtia, joka on olosuhteet huomioiden myrskyvaroitus ensi lauantaille. Lähden kuitenkin luottavaisin mielin kympille. Kunto on löytymässä ja pienellä parannuksella täytän tavoitteeni. Enintään kolmen minuutin tappio nuoremmille pojille. Tänä keväänä lähtökohdat ovat ehdottomasti paremmat kuin vuosi takaperin.


Verryttelyjen jälkeen kotiin tullessa täysi huomio kiinnittyi meneillä olevaan Pariisi - Roubaix pyöräilymonumenttiin. Värikkäiden vaiheiden jälkeen OPQS:n Niki Terpstra kaarsi ensimmäisenä velodromille ja voitti soolona nousten pyöräilylegendojen joukkoon. Hieno kilpailu, josta ei ennakkoluulottomuutta ja yritystä puuttunut; ehkä lukuunottamatta takaa-ajajien ryhmän tyytymistä ratkomaan loput palkintopallisijat keskenään.

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Kisapäivä!

8.00
Herätyskello soi. Lasken tunteja starttiin ja koitan muistaa, mitä kisa-aamuihin kuuluu. Vaatteet päälle ja kymmeneksi minuutiksi verkkailemaan. Juoksu tuntuu jännältä, mutta ei nyt ihan kamalalta. Takaisin kotiin, puuro mikroon ja kahvinkeitin päälle. Aamupalan jälkeen aloitan pakkaamisen, joka olisi pitänyt tehdä jo edellisenä iltana. Tavarat kasassa, nyt nokka kohti Leppävirtaa ja pm-maanteitä.

11.30
Leppävirralla. Starttiin aikaa vielä kaksi tuntia. Aika kuluu nopeasti mm reittiä ja Kesportia kierrellessä.

12.40
Aloitan verkkaamisen. Tuntuu edelleen jännältä, en tiedä, mitä ajatella. Ei hyvältä vaikuta, mutta on sitä ennenkin huonolla tuntemuksella juostu hyvin. Kierrettyäni 900m lenkkiä neljän kierroksen verran, pysähdyn katsomaan nuorempien sarjojen juoksua. Ihmettelen, miksei vieläkään jännitä. Totean, että jännitys on hävinnyt jo monta päivää sitten saaden tilalleen puhtaan kauhun sekä epäuskon siitä, että olen taas aikomassa juosta kilpaa. Teen verkan loppuun, ja heitän ylimääräiset
verkkavaatteet pois.


13.40
Seison lähtöviivalla. Ei jännitä, ei pelota, olo en epäuskoinen. Lähtö tapahtuu. Juoksemme kisan viitenä 900m lenkkinä. Ensimmäinen kierros menee hyvin. Toinen kierroskin vielä kohtalaisesti. Sitten vauhti alkaa vaan pudota. En tiedä, mitä tapahtuu, toisaalta ei tunnu edes pahalta, mutta juoksu ei vain kulje. Ei ole yhtään kivaa, mutta keskeyttäminen ei käy mielessäkään. Uskon pystyväni ohittamaan viimeisellä kierroksella vielä muutaman edessä olevan. Vika kiekka meneekin hyvin aina loppusuoran loivaan ylämäkeen asti. En todellakaan ymmärrä, mitä tapahtuu, ei tunnu pahalta, mutta juoksu loppuu kuin seinään. Viimeiset sadat metrit ovat varmaankin hädin tuskin 6min/km vauhtia. Lopulta maaliviiva kuitenkin pelastaa. Makaan kuraisessa maassa valkeassa paidassa pidempään kuin koskaan. Tällä kertaa kärsimys on lähes pelkästään henkistä. Hämmentää. Mitä tässä taas tapahtui? Reilu viikko sitten juoksu tuntui niin hyvältä, ja viime viikonkin otin ihan kevyesti. En tiedä, mitä ajatella, tai miten tästä jatkaa. Haluan kuitenkin hoitaa kisan kunnialla loppuun. Käyn verkkaamassa, annan parille lehdelle muutaman epätietoisen kommentin, ja käyn palkintopallilla pokkaamassa pm-kullan.


Pakko sanoa vielä varmaan kymmenettä kertaa ”en tiedä”,sillä en todellakaan tiedä, millaiset tunnelmat minulle jäi tästä juoksusta. Tietenkään en olettanut olevani missään huippukunnossa, ja loppuunsa minulle on aivan sama, mitä kello näytti. Olen huolestunut huonoista tuntemuksista. Kuitenkin koitan nyt vain uskoa siihen, mitä niin moni kävi minulle sanomassa. Kyllä se siitä. Toisaalta tiedän, että ei mikään noin vain selviä. Ennen kuin ongelmat lähtevät selviämään, on tiedettävä, mistä kiikastaa. Nyt en sitä tiedä, mutta kovasti koitan sitä selvittää.

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Tuttu mies katsoo peilistä


Peilistä katsoi jo aamupäivästä tuttu mies, kun suuntasin työmaalle. Flunssa on voitettu kanta ja voimat alkavat palautua. Keskiviikkona tein ensimmäisen kevyen lenkin ja torstaina jo kaksi. Tänään perjantaina hölkkäilin aamupäivälenkin ja ehtoona kevyttä vauhtikestävyyttä kahdentonnin vetoina. Treeniä kirjoittaessa totesin tyytyväisenä täyttäneeni kestävyysjuoksun kirjoittamattoman säännön, 4min/km rajan. Alan tunnistaa oman parhaan kaverini.

Viikonloppuna blogiin pitäisi nykyisen uskomuksen mukaan näpytellä kisaraportteja kaksin kappalein Pm-maantiejuoksuista. Vaikka ratajuoksijana maantiellä en yllä ihmetekoihin, odotan niitä aina kuin kuuta nousevaa. Hyvästä kevätkunnosta on helppo lähteä tiputtamaan määrää ja hakemaan vauhteja toukokuussa. Kunnosta riippumatta on kuitenkin sääntö, että aloitan kisakauden miten sattuu. Valmentaja vitsaili, jotta täytyy aloittaa ratakausi jo toukokuussa saadakseen rauhassa ilman paineita opetella taas pari ensimmäistä kisaa. Tänävuonna niin on tosissaan tehtävä olettaen, että haluaa juhannuksena juosta oikeasti kilpaa. Juniorimaisesta räpellyksestä pitäis jo päästä eroon.

Nimi on nyt listassa Heinolan SM-maantiekympin lähtölistassa. Samalla sain kuulla pääseväni SM-maastoihin. Kaksi suunnistajaa lähtee, ja silloin lähtee myös kirjoittaja itse täydentämään kolmikon joukkueeksi. Etupeltoon on hyvä harjoitella, sillä kotikisoihin, Imatran SM-maastoihin on asetettu jo tavoitteeksi joukkuemitali. Harjoittelua maastojuoksu vaatiikin. Viimeeksi Imatran SM-maastojen (2007)  yhteydessä juostuissa juniorisarjoissa tulin viimeisenä maaliin. Maastojuoksu on myrkkyä huonokuntoiselle. Ylämäet runttaa voimalla ylös, mutta laktaatin kangistamat jalat eivät jaksa rullata enää seuraavaa alamäkeä. Kierre on valmis, eivätkä lopun mäkiä nouse enää edes voimalla.

Taudin jälkeen ihmettelin miten "tavalliset ihmiset" jaksavat päivärutiinejaan. Ennen voimien palaamista jo arkirutiineissa oli vastusta. Hyväkuntoisenakin olen toisinaan taistellut huomiseen selvitäkseni. Tällöin kyllä ulkopuoliset ihmiset ovat olleet (aiheellisesti) huolissaan. Tärkeintä on kuitenkin voimien palautuminen. Seuraavan viikon aikana ulosmitataan kahteen kertaan kaikki mitä mieheen on harjoittelemalla saatu. Blogikin on mennyt omalta osaltani politikoinniksi viimeisten parin viikon aikana, mutta lukijoita on ilmeisesti kiinnostanut, sillä teitä on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Jos nyt pääsisimme taas itse asiaan. Odotan ainakin itse innolla.

Kommentointi on nyt mahdollista myös nimettömänä tai nimimerkillä. Tietysti hyvän maun mukaan. Olkaa hyvä.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Ennakkotunnelmia

Lauantaina juoksen ensimmäisen kilpailun sitten syyskuisen Petroskoin alueottelun. Tunnelmat ovat kaksijakoiset, toisaalta on kiva päästä kisaamaan ja testaamaan kuntoaan, mutta toisaalta pelottaa startata jokseenkin puolikuntoisena. Toisaalta en malta odottaa lauantaiaamua, toisaalta tekisi mieli skipata koko kisa ja keskittyä vielä treenaamaan. Päätökseni olen kuitenkin tehnyt juoksemisen suhteen, ja maaliin olisi mielellään tarkoitus päästä.

Se, mitä kisalta odotan, on epäselvää. Tämä siksi, että matkassa on vielä monta muuttujaa. Tiedän, että kaiken osuessa kohdalleen voin juosta ihan kohtalaisen juoksun, mutta edellytykset täydelliselle epäonnistumiselle ovat myös olemassa. On toivottava ja uskottava parhaaseen ja pelättävä pahinta. Suurin toive on, että olo ei olisi samanlainen kuin viimeisimmässä startissa, jota ennen en pystynyt verkkaamaan 6min/km vauhtia. Enempää en osaa/uskalla sanoa. Vajaan kolmen vuorokauden päästä olen toivottavasti viisaampi tämän asian suhteen.

Matka takaisin lähtöviivalle ei ole ollut helppo, toivottavasti kuitenkin kaiken vaivan arvoinen.

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Älä kiellä

Omalla treenirintamalla on hiljaista ja tekemiset tulevat käsitellyksi yhdessä lauseessa. Lepo, Lepo ja puolentunnin kävelylenkki. Lauantain suurin ponnistus oli kontata yläkertaan kuumeisena migreenin iskettyä. Olen kuitenkin luvannut, etteivät tarinat pääse loppumaan. Innokkaasti haastaessa eivät epäilyksetkään ole heränneet.

Helsingin Sanomien uutinen käsittelee lasten liikkumattomuutta. "Lapset liikkuvat yhä vähemmän, koska me aikuiset koko ajan kiellämme. Älä juokse! Älä pompi! Älä heitä! Ole hiljaa!" Kuulostaa jo melko absurdilta, että koulumatkapyöräily kielletään turvallisyysnäkökulmaan vedoten.

Sanon aina ylimääräisen varomisen olevan turhaa. Tätä ei pidä sekoittaa tyhmiin riskeihin. Tyhmät riskit ovat oikeasti vaarallisia. Ekaluokkalaisena ajoin pyörällä 2.5km koulumatkan eikä siihen liittynyt kenenkään mielestä riskejä. Kyllä minä mieleni pahoitin, kun ensilumi satoi ja sai kävellä 5km koulumatkoja jokaisena arkipäivänä. Käveleminen ei sentään ollut kiellettyä, vaikka monesti toivoin sen olleen.

Puhuimme kirjoittajien kesken lahjakkuuksista. Provoisoivasti voin sanoa, että minua ei ole koskaan kuvattu adjektiivilla lahjakas, ainakaan urheiluun liittyen. Kuitenkin koulun alkaessa poljin Imatra-Puumala- välin seitsemänvaihteisella Helkamalla. Aikaa ei otettu, mutta matkaa kertyy reippaat 70km. Siis siinä iässä, kun vanhemmat vievät nyt lapsiaan ensimmäisiä kertoja paikallisen urheiluseuran harjoituksiin leikkimään ja pelaamaan.

Kun neljävuotiaana sain apupyörät pois aloin käydä "lenkillä". Lenkit pitenivät ja lopulta sain puhelimen, jolla soittaa mikäli käy jotain odottamatonta enkä pääsekään ominavuin kotiin. Tärkeintä oli ettei kukaan kieltänyt, vaikka moni kauhisteli. Lopulta kahdeksanvuotiaana 100km tuli täyteen yhdellä pysähdyksellä, ja keskinopeuskin ilman pysähdyksiä ylitti 20km/h. Edelleen seitsemänvaihteisella.

Omaa lahjakkuuteni ei olekaan fyysistä perinteisessä mielessä. Lapsesta asti olen halunnut mennä pidemmälle ja kovempaa. Tärkein ominaisuus matkalla kohti tavoitteita, ovatpa ne pieniä tai suuria, on ehdottomasti into. Kieltämällä innon saa varmimmin tapettua. Lieveilmiönä mukana tulee periksiantamattomuus, jota ilman elämä olisi toisinaan huomattavasti helpompaa. Onneksi kaikkea ei voi saada. Silloin muilla olisi merkittävä etumatka.

Säännöllisesti koheltaessa sattuu. Omalle kohdalle sattuneissa tapaturmissa pahemmilta henkilövahingoilta on vältytty. Vahinkojen mahdollisuus täytyy tiedostaa ja on käytettävä tervettä harkintaa. Ei kuitenkaan pelätä tai kielletä yrittämästä. Kieltäminen on pahinta mitä voi tehdä. Tällöin vielä jokaisen oma lahjakkuus saattaa jäädä huomaamatta.

Tunturi Boomerang 7v, takana kovaa käyttöä ja kilometrejä

lauantai 5. huhtikuuta 2014

"Karsintaraja"

Tiistaina oli tarkoitus juosta kaksitonnisia. Juoksu kulki hyvin, ja ehdin juosta kaksi vetoa suunnitelman mukaan. Sitten maha turposi varoittamatta kolminkertaiseksi, ja siihen sitten loppui se juoksun kulku. Jätin leikin kesken. Kyllä harmitti. Kotiin päästyäni en voinut olla mittaamatta, oliko vyötärönympärykseni tosiaan kasvanut lenkin aikana. Jep, +20cm. Minulla on ollut aiemminkin ongelmia mahan kanssa. Tässä tapauksessa oletan, että kaikki johtui jostain, mitä söin tai liian pienestä tauosta ruuan ja lenkin välillä. Ruuan kanssa pelaaminen on hankalaa. Lenkille ei voi lähteä nälkäisenä suoraan koulusta. Lenkille ei voi lähteä heti, jos syö koulun jälkeen. Jos jää ruuan jälkeen odottamaan, ehtii tulla pimeä. Pitää vain oppia tietämään, mitä maha kestää, kuinka paljon, ja mihin aikaan.

Tuon pilallemenneen lenkin jälkeen päätin, että seuraava kovempi treeni ei kaadu omaan hölmöyteen. Seuraava treeni oli tänään. Olin asettanut itselleni ”karsintarajan”, jonka alittaessani voisin huoletta ottaa osaa tulevien viikkojen kisoihin. Nyt ajattelin ottaa onnistumisen varman päälle, ja koitin valmistautua melkein kuin kilpailuun, enkä vain puolihuolimattomasti. Aamulla kävin heti herättyäni ulkoilemassa kymmenen minuutin ajan. Tämän jälkeen söin aamupalan, ja sitten vaan jalat seinälle ja riittävän pitkäksi ajaksi lenkkiä odottamaan.

Valmistautumisesta huolimatta urheilu näytti taas arvaamattomuutensa. Aina ei riitä, että on tehnyt kaiken olevinaan parhaalla mahdollisella tavalla, onnistuminen on kiinni niin monesta asiasta. Tänään ei sitä onnistumista tullut. Suurin syy tähän on varmaan liian kova aloitus. Jalat alkoivat painaa jo kahden kilometrin kohdalla, ja juoksua ei voinut enää juoksuksi kutsua. Tarkoitus ei ole selitellä, mutta listasin suoritusta heikentäviksi tekijöiksi ainakin vastatuulen, kipeät jalat, kovien treenien puutteen, sekä ehkä vähän väsymyksenkin. Positiivisena yllätyksenä maha ei vaivannut. ”Karsintaraja” jäi alittamatta. Tästä huolimatta ei auta kuin laittaa leuka rintaan ja suunnata kohti uusia pettymyksiä. Aion startata viikon päästä lauantaina Kesport Leppävirta -maantiejuoksussa. En voi lähteä kisaan täysin luottavaisin ja levollisin mielin. En tiedä yhtään, miten käy, mutta kai se selviää vain kokeilemalla.

Joskus se vuoden ensimmäinen startti on tehtävä, vaikka pakko myöntää, että pelottaa. Tämä ei ole kuitenkaan mikään poikkeus. Vuosi toisensa jälkeen ensimmäiset kisat jaksavat pelottaa, antavat ne kuitenkin jonkin suunnan alkavalle kaudelle. Ihan hyvä vaan, ilman pientä pelkoa ja jännitystä kisat menevät yleensä tavalla tai toisella pieleen.

Jännitystä on tainnut olla ilmassa myöskin keväällä seitsämän vuotta aiemmin, allekirjoittanut siis numerolla 26.

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Kilpailu aiheuttaa riippuvuutta

TriathlonSuomi- Facebook sivulla kysyttiin tänään mitä kropassa ja mielessä tapahtuu kilpailusuorituksen aikana ja sen jälkeen. Läskimaija vastasi blogissaan huumoripitoisesti kestävyysurheilun aiheuttavan opiaatteihin verrattavaa riippuvuutta. Jokainen kokee liikunta- ja urheilusuoritukset omalla tavallaan. Yksi vihaa, toinen rakastaa ja kolmannelle liikunta on hajutonta, mautonta ja väritöntä - ei herätä mitään tunteita.

Miltä urheilusuoritus oikeasti tuntuu? Kaikki alkaa heti kilpailuaamusta. Herätessä tietää tänään tapahtuvan jotain erityistä. Käydään aamulenkillä ja ideaalisessa tapauksessa levätään varsinaiseen verryttelyyn asti tarkoituksena kohdistaa kaikki käytettävissä oleva energia lähtölaukauksen ja maaliviivan välille.

Vartti ennen starttia alan jännittää millaisena paha olo iskee tänään. En voi tunnustaa pelkääväni, mutta suhtaudun edessä olevaan koitokseen suurella kunnioituksella. Viime hetkillä keventäessä vaatetusta alkaa yleensä olla hyvä, valmis olo. Lähtöviivalla tietää jokaisen askeleen vievän lähemmäksi maalia. Cooperin testiä lukuun ottamatta nopeammalla etenemisellä kaikki epämiellyttävä on ohi kääntäen verrannollisesti lyhyemmässä ajassa.

Kilpailun puolimatkassa tiedän usein lopputuleman. Reidet voivat alkaa tuntua raskailta, ja tällöin on vain parhaan kykynsä mukaan taisteltava maaliin. Toisaalta puolimatkassa ei aina havaitse pienintäkään väsymystä. Loppuosa tulee lentäen, ellei mitään ihmeellistä tapahdu.

Nyrkkisääntönä pätee, että kun kilpailua on jäljellä kolmasosa alkaa ahdistamaan ja tuntua pahalta. Vauhti on silloin sopiva. Urheilun huumaava vaikutus alkaa parhaimmillaan tästä. Jo puolimatkassa on tiennyt onnistuvansa. Matka kuitenkin etenee ilman havaittavaa väsymystä. Parhaimmillaan ei ole enää tietoinen ympäröivästä maailmasta, vain kovimmat kannustushuudot rekisteröityvät tajuntaan. "Hyvä, nyt menee tosi hyvin!"

Omalla kohdallani kilpailuissa on ollut kahdenlaisia lopputulemia. Pettymyksiä ja onnistumisia. Onnistumisille yhteistä on onnellisuus maalissa, happivajeessa hortoilu ja viiveellä tuleva fyysinen pahoinvointi. Olen parhaimmillani, tai pahimmillani näkökulmasta riippuen, oksentanut sairaanhoitajan kanssa katukivetyksellä vielä puolituntia kilpailun jälkeen. Paradoksaalisesti fyysisesti heikolla hetkellä on henkisesti onnellisimmillaan. Jännityksestä huolimatta on osallistuttava, muuten hyvät kokemukset jäävät väliin.

Vaikka ylläoleva on lähtökohtaisesti täysin järjetöntä, niin riippuvuus kehittyy jo ensimmäisillä altistuskerroilla edellyttäen olevan taipuvainen siihen. Kaikki eivät ole, joka vielä korostaa hulluutta. Ajan mittaan toleranssi kehittyy, mutta on pakottava tarve saada lisää. On kulutettava lenkkipolkuja ja harjoiteltava päästäkseen vielä entistä kovempaa. Kierre on valmis. Olemme kaikki epätoivoisen koukussa.

Ps. Entinen todellisen kestävyyslajin ammattiurheilija sanoi allekirjoittaneelle: "Siussa alkaa näkyä jatkuvan happivajeen vaikutukset." Jokainen saa omalla kohdallaan päättää ottaako tuon kehuna.

CC Flickr - opacity

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Ainutkertainen tapahtuma, toivottavasti

Kyllä en voinut eilen kirjoittaa julkaisukelpoista tekstia. Aloitin lupaamalla, etten kiroa blogiin, annan imatralaisen maratonikonin täräyttää perkeleet eetteriin yksinoikeudella.  Syy-seuraus -suhde olikin helposti ymmärrettävä. Lupauksen jälkeen ei jäänyt enää mitään kirjoitettavaa.

Mitä enää kiertelemään ja kaunistelemaan totuutta. Turpaan tuli. Vitosella lähes puoli minuuttia tyttöjuoksijalle. Loivaa maalisuoraa noustessani pohdin otanko numeron pois ennen maaliviivan ylittämistä, jolloin nimen perään näppäiltäisiin tuloksiin kirjainyhdistelmä DNF. Tajusin kuitenkin (onnekseni) ajatuksen typeryyden.

Olen keskeyttänyt vain yhden kilpailun sadoista joihin olen startannut, ja tällöinkin lonkankoukistajan revähdystä seurasi parin kuukauden juoksutauko. Mukaan on kuitenkin mahtunut kaatumisia ja katkeamisia. Kun luovuttaa ensimmäisen kerran, on kynnys seuraavalla kerralla huomattavasti matalampi.

On kuitenkin tunnustettava muutaman harjoituksen jääneen kesken. Harjoituksen on kuitenkin tarkoitus kehittää, eikä kuluttaa. Tietysti on ymmärrettävä kovien harjoituksien olevan usein epämukavia, mutta tunnistettava tavallisesta poikkeava väsymys. Pääsääntöisesti harjoitukset on kuitenkin pyrittävä viemään sunnitelman mukaisesti läpi.

Tihenevät huonot harjoitukset vaativat syvällisempää tarkastelua ja tietysti toimenpiteitä. Pahin mahdollinen vaihtoehto on hokea itselleen: "Kyllä se siitä..." Tällöin ei tee mitään asian eteen ja pahentaa samalla tilannetta. Hyvin harvoin harjoittelun vähyys on syynä väsymykseen. Sekin on tietysti mahdollista.

Tilannekatsauksena merkitsin juuri kuukausi- ja vuosikoosteeseen 2000. harjoituskilometrin juoksemalla lokakuun alusta. Maaliskuussa tossut kuluivat 370km edestä.


Maantiejuoksu voisi vertautua Alexander Kareliniin, Siperian karhuun. Karelin  on urheiluhistorian ylivertaisin sankari. Painiuransa viimeistä ottelua vaille voittamaton. Edes ainoassa hävityssä ottelussa vastustaja ei kyennyt saamaan pistettä, vaan ottelu päättyi 1-0 Sydneyn Olympialaisissa tuomarin venäläispainijalle antaman varoituksen johdosta. Voittajasta ei uutisoitu seuraavan päivän lehdessä; kirjoitettiin voittamattoman Karelinin hävinneen. Kerran elämässä tilanne.

Tiistain kaltaista tappiota en olisi odottanut, mutta sen kanssa täytyy elää ja jatkaa kovempana tuleviin maantiejuoksuihin. Toivottavasti tiistain nöyryytyskin oli ainutkertainen. Kuntoon päästessä tytöt eivät saa juosta ohi. Karelinkaan ei hävinnyt kahdesti. Jos vastaisuudessa tulee samanlainen murskatappio, saatte hyvät lukijat löytää tulokset itse. Blogiin en niitä oma kätisesti linkitä. Kyllä tämä tästä.

Tästä tuloksiin!
Päivitys: Nyt sitten flunssa iski ja viikonlopun leiri jää väliin. Tiistaille sentään selitys. Toivottavasti ehtii Vuoksen lenkille takaisin kuntoon.