sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Jouluna kestävyysurheilija kerryttää liikuntaa

Jouluaaton pitkänlenkin jälkeen hiljennyttiin joulurauhan aikaan syömällä ja saunomalla. Joulupäivänä lähdettiin Puijonlaaksoon viettämään aktiivista lepopäivää. Blogin kaksikko otti vielä kaverin mukaan ja päätyi Puijonmäen portaisiin. Vappuna juostiin kilpaa ylös, nyt rauhallisesti kävellen. Pakkasessa kiersimme Puijoa puolitoistatuntia ennen glögin lämmittämistä ja konvehtirasian avaamista.

Tapaninpäivänä pujotettiin monot jalkaan. Edellispäivien pakkanen oli lauhtunut, ja suksi luisti Rauhanlahden hiihtobaanoilla. Latu kiersi seitsemän kilometrin kierroksen. Auringon laskettua ei tullut enää edes tuttuja vastaan. Kiersimme mukavasti neljäkierrosta, eli n. 30km. Pimeydessä eheydyttiin.

Puijon rappuset.
Hiihtolenkin päälle oltiin laitettu linjat kuumiksi ja yhteislenkistä sovittu. Heti seuraavana aamuna alettiin varhain aamupuuron keittoon. Tasan kello yhdeksän sidottiin tossunnauhat ja suunnattiin tapaamispaikalle. Etelä- ja Pohjois-Savon maajoukkuetytöt moikkasivat jo kaukaa. Hyvää vauhtia pidettiin, mutta kuulumiset vaihtuivat vielä lennokkaammin. Paljon oli ehtinyt tapahtua.

Nylkkynelikko olikin pian Niuvassa, mielisairaalan pihamailla. Täältä kuulemma pitkää kevyttä lenkkiä juostaan, enkä ihmettele yhtään. Kaunista talvista maisemaa mutkittelevalla ja auratulla tiellä. Hirveän kivaa. Takaisin tullessa kohdattiin vielä Reippaan ilopilleri Mikko Hirvonen aamupäivälenkillään.

Niuvan mielisairaala.
Kun Siilinjärvi-Kuopio -väli oli juostu, tarkoitti se että pyöräretki oli vielä tekemättä. Vahinko otettiin takaisin. Talvikeli poissulki maantiepyörät, mutta kaksikko ei ollut neuvoton. Tallin uumenista kaivettiin menevät kaupunkipyörät ja asennetta. Meillä oli käytössä kaksi vaihdetta, toisessa pyörässä pieni ja toisessa iso. Kaveriksi olimme jälleen saaneet urheilijatytön hiilikuituisella 29er maasturilla.

Lauantai-iltana oltiin liikkeellä retkeilymielellä, tarkoittamatta tietenkään vauhdin puutetta. Savonmaassa pyöräilyyn saa aivan toisen ulottuvuuden ylämäkien tuodessa haastetta ja alamäkien jättäessä kilometrejä taakse. Urbaanilla maastopyörälenkillä toisinaan jopa talutettiin tai kannettiin pyöriä. Taas oli hauskaa ja parissa tunnissa ehti pitkälle. Aerobinenpohja rakentuu jouluna.

Kallansilloilla kannettiin pyöriä.
Purjehtija Lindasta löytyi heti kestävyysurheilijan asenne. Linda kainosti tunnusti jopa maantiefillarin kiinnostavan. Kevään koittaessa lupasimme tutustuttaa pyöräilyyn. Mikäli kilometrejä kertyy, harkitsemme Lindan mukaanottamista oikealle maantielenkille. Kirjoittajien mieltä lämmittää erityisesti se, että kestävyysurheilu kiinnostaa muitakin nuoria!

Pyöräilyryhmää nauratti Kuopion yössä.

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Urheilullinen joulu

Kalle selvisi lauantaina Savoon kuusituntisen matkustuksen jälkeen. Vielä samana iltana ehdittiin lenkille, jonka jälkeen rauhoituttiin Team Varpikkaiden pikkujoulujen viettoon. Juhlat jatkuivat vielä seuraavana iltana kaverien kesken vietetyissä pikkujouluissa. Maanantaiaamuna otettiin suunta Kuopioon. Satulla oli vuoden viimeinen koulupäivä ja Kalle sai luvan osallistua matikan tunneille vaihto-oppilaana. Päivä päättyi koulun joulujuhiin.

Epäonnistuneen hallitreenin jälkeen vaihdettiin tehokkaampiin treenimuotoihin. Latukone teki hyvää työtä ja otsalanpun valossa takapihan pellolle syntyi mallikelpoinen luistelu-ura. Takareidet ja vatsalihakset tykkäsivät.

Latukone ja Rocky-harjoittelua.
Aattoaamun koittaessa Blogikaksikko heräsi aamupuurolle. Varustauduttiin yli kahdenkymmenen asteen pakkaseen ja valmistauduttiin taittamaan matkaa Siilinjärveltä Kuopioon. Ennakkoluulottomasti lähdimme taittamaan matkaa kevyellä, mutta reippaalla tahdilla. Satun GPS-mittariin kertyi kilometrejä toisensa jälkeen. Maamerkkejä ohitettiin huomaamatta, juoksu luonnistui molemmmilla.

Kova pakkanen alkoi tuntua pistelynä poskissa ja reisissä. Kymmenen ensimmäistä kilometriä taittuivat kuin itsestään, mutta posket alkoivat olla jäässä. Pakkanen lauhtui Kuopion lähestyessä ja kaikki kuluneen syksyn hetkellisen epätoivon ajatukset olivat haihtuneet mielestä.

Lähdössä matkaan.
Kallansilloilla on perinteisesti kuvattu pyöräilyryhmää. Juoksukuvakin oli ikuistettava. Kuvaa ottaessa GPS vilkutti 18km, ja juoksijat alkoivat olla kuuran peitossa. Aurinko paistoi ja Puijontornin näkyessä tietää olevansa jo melkein Kuopiossa. Kohta alattaisiin raapia Kallen pitkänlenkin ennätyksiä. Kahteenkymmeneenviiteen kilometriin vauhti pidettiin selkeästi alle 5.30min/km. Kallen maileriaskel alkoi painaa, mutta epätoivo ei juoksijan mieltä vallannut, ei varsinkaan jouluna.

Kalle oli 200km pyöräilyssä Satua vahvempi. Aaton pitkällä juoksulenkillä asetelma kääntyi toisinpäin. Kalle piti vauhtia matkalla, mutta satun juoksu parani kolmenkympin lähestyessä. Viimeisten kilometrien vauhti tippui kuuteenminuuttiin, mutta päämäärä lähestyi jokaisella askeleella.

Kallansilloilla reilusti yli puolenmatkan.
GPS nakutti aina 31km asti ja aikaa käytettiin yhteensä kelloja kertaakaan pysäyttämättä 2.52. Satu olisi halunnut jatkaa maratonin täyteen, mutta tyytyi terävään loppukiriin. Kalle ei edes yrittänyt enää vastata. Pakkasen kylmettämät juoksijat pääsivät suoraan joulusaunaan ja eheytyivät.

Molemmille pisin juoksulenkki.
Joulun odotetuin vieras, joulupukki itseoikeutetusti, vieraili. Tontut olivat hyvin tietoisia kilttien lapsien harrastuksista. Satulle pukki toi kovasti pyöräilyvaatteita. Blogi täyttää kohta vuoden, ja on saanut paljon hyvää palautetta. Haluamme toivottaa kaikille lukijoillemme hyvää joulua!

Tontut ja joulukuusi.

lauantai 20. joulukuuta 2014

Lomalla viimeinkin

Pajulahden viikonloppuna maa sai lumipeitteen. Maanantaina kävin lepopäivänä tekemässä kaksi tenttiä yliopistolla. Leirin rasituksetkin painoivat jaloissa. Tiistaina kävin iltapäivästä pyörähtämässä Karhumäellä, hiihtäjät kiersivät ensilumenlatua, mutta maastoon oli ajettu moottorikelkoilla pohjat laduille. Kotona voitelin sukset. Sinisellä Rexillä tietysti.

Iltaa kohden pakasti ja ladut kovettuivat. Ensimmäisillä hiihtokerroilla suurin energia menee pystyssä pysymiseen. Baanaa riitti n. 8km kierrokseen. Ensimmäisen kierroksen lopussa väistämätön tapahtui, alamäen pompusta paino karkasi taakse ja pyllähdin. Ensimmäisenä tarkastin, ettei kukaan nähnyt ja seuraavaksi välineiden olevan kunnossa. Lenkki jatkui, vaikka kaatuminen henkisesti kolahtikin.

En ollut metsässä yksin, ja pohjat olivatkin suhteellisen hyvät.
Tiistaina parituntia kierrettyäni pakkasin sukset autoon. Keskiviikkona palasin, hiihdin vielä puolitoistatuntia. Torstaiksi olikin sovittu yhteislenkki Alisan kanssa. Tentin jälkeen kävimme kevyesti Lappeenrantaa kiertämässä. Hiihtäessä mietin, että hiihto on todella hauska harrastus, mutta ikävää olisi kilpailla. Harvoin on hyvä, useimmiten ei ole lunta, on vesikeli, kilpailut perutaan pakkasen takia, ladulla on hiekkaa tai muuta ikävää.

Eilen perjantaina vielä viimeinen, ohjelmoinnin tentti. Kun kaikki syksyn kurssit arvostellaan, ja merkitään suoritetuiksi kertyy opintopisteitä vajaa neljäkymmentä. Lappeenrannassa opiskelu on ollut pitkiä päiviä, matematiikkaa, fysiikkaa, statiikkaa, metalleja, piirustuksia, jyrsintää ja kaikkein työläimpänä tietokoneohjelmointia. Ohjelmointi vaatii omanlaisensa ajatusmaailman, muttei laatikon ulkopuolisen ajattelun avauduttua ole mahdotonta.

Jopa vessanpöntön käyttöohjeet on esitetty Matlab-kielellä.
Blogia kirjoitan junassa matkalla Joensuuhun, josta vaihdan Kuopion bussiin. Lomalla viimeinkin. Illalla on kuulemma Team Varpikkaiden pikkujoulut. En kuitenkaan rakasta Olmoa pääse ulkoiluttamaan keskellä talvea. Maratontossut ja piikkarit sensijaan ovat mukana. Kuopiosta todennäköisesti löytyy vauhdikkaita treenikavereitakin.

Maisema vaihtuu kun junat kulkevat parhaimmillaan 200km/h

tiistai 16. joulukuuta 2014

Syksy 2014

Vuosi alkaa olla taputeltu ja on ehkä syytä tehdä pieni katsaus kuluneeseen syksyyn. Siihen kuului..

...ikimuistoisia tapahtumia ja tempauksia

Katson syksyn alkaneen elokuun lopulla ajetusta 200km pyörälenkistä. Olin tempauksen aikaan hieman flunssainen ja muutenkin ajo oli välillä tuskaisen epätoivoista. Kaikesta huolimatta se oli ehkä parasta, mitä olen koskaan tehnyt. Tähän voi aina palata muistoissaan tai sitten toisten kanssa jaettavina tarinoina.


Kului viikko pyöräilystä ja olin jo Kuopion maratonilla jäniksen toimessa. Oli mukavaa päästä osallistumaan tapahtumaan, vaikka en vielä tuntenut olevani valmis kilpailemaan. Juoksin puolikkaan ”2.00”-tekstillä koristettu ilmapallo selässäni. Onnistuin pitämään tasaisen vauhdin ja matkaa taittaessa koitin myös kannustaa kilpailijoita. Kovasti sain kiitosta maalissa.


Syyslomalla jäniksen pesti vaihtui päinvastaiseksi. Olin Imatralla X-runilla jälkijuoksijana. Taapersin Kallen kanssa 23km mittaisen raskaan maastolenkin peränpitäjänä kuluttaen aikaa piirun verran yli kolme tuntia. Tapahtuma oli hieno, mutta juoksu takkusi jälleen, tällä kertaa korvatulehduksen takia.


...treenaamista

Harjoituspäiväkirja ammottaa tyhjyyttään viime kesän osalta. Syksyllä sivut ovat alkaneet saada mustaa valkoiselle. Alkusyksystä lenkit olivat lyhyitä, kolmen kilometrin luokkaa. Pian määrät alkoivat kasvaa ja loppusyksystä. Syyskuun 40km viikot olivat muuttuneet lokakuun puolivälissä parhaimmillaan jo yli 80km mittaisiksi. Syksyn treenaamisesta jäi aika tahmea ja hajanainen mielikuva. Ajoittain kulki hyvinkin, mutta valtaosa lenkeistä oli väkisin puurtamista, harjoituksia, jotka olisi suosiolla pitänyt jättää väliin.

...kisoja

Tein paluun ”kilparadoille” pitkän tauon päätteeksi. Syys-lokakuussa Kuopiossa järjestettiin neliosainen polkujuoksusarja, Trail Cup. Olin mukana kolmessa osakilpailussa. Kerran kisasin tosissani, kahdesti juoksin vauhtikestävyysharjoituksen. Vähän jäi paha maku näistäkin. Kisareitit olivat hyvin mäkisiä, ja juoksu meni vielä tavallistakin pahemmaksi lyllerrykseksi.

Pohjois-Savon maakuntaviestijuoksussa olin mukana perhesarjan ensimmäisen osuuden viestinviejänä. Matkana oli kilometri, ja juoksu oli jäykkää. En saanut itsestäni irti mitään. Syytän tästä kovien treenien puutetta. ”Team Aerobinenpohja” otti kisassa kuitenkin pronssia.


Marraskuun alussa starttasin Leppävirran lumisille kaduille 5,4km matka edessä. Vieläkään en saanut mitään irti. Juoksu oli tasaista hölkyttelyä, pahalta ei tuntunut, kovempaa ei päässyt. Kisasta jäi tosi paha maku ja fiilis oli epätoivoinen.


...sairastelua

Ehkä suurin kompastuskiveni on ollut jatkuva sairastelu. Vajaan neljän kuukauden aikana olen ollut telakalla liki kuukauden päivät. Kaksi flunssaa ja yksi korvatulehdus ovat kaikki olleet sitkeitä ja verottaneet voimia jo kauan ennen ja jälkeen varsinaista tautia. En tiedä, saanko kiittää vain huonoa onnea, vai olenko jotenkin altistanut itseni kalastamaan joka ikisen pöpön. Vaikka taudit olisivat vain surkeiden sattumusten sarja, saan syyttää vain itseäni siitä, että olen treenannut sairaana ja toipilaana. Valoisalta näyttäneet harjoitusjaksot pirstoutuivat usein juurikin sairastumisen ansiosta.



Löysin hyvin osuvan kuvan. Kyllä minäkin kuvittelin kesän lopulla syksyn hyvinkin erilaiseksi. Treenien piti sujua nousujohteisesti, ja jouluun mennessä oletin olevani jo varsin hyvässä kunnossa. Nyt kuitenkin tunnen olevani lähes lähtöpisteessä. En tiedä, missä kohden kuvan nuolen kiemuroita tällä hetkellä kuljen, mutta toivon, että suurimmat kiemurtelut ovat takana ja tie tasoittuu taas lähitulevaisuudessa.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Pajulahden leiri

Viikonloppu meni Pajulahden urheiluopistolla jo perinteiseksi muodostuneella Imatran Urheilijoiden leirillä (olimme ensimmäisten joukossa uudessa hallissa). Perjantai iltana majoittauduimme ja lähdimme verryttelemään kohti Pajulahtihallia. Nyt ei seinä tulisi nopeusharjoituksessa vastaan.

Porukassa juoksimme hyvän ja yksinkertaisen harjoituksen 100m ja 150m vetoina, vauhti kovasta aina maksimaaliseen. Kuiva halli-ilma puhallutti, mutta jalat rullasivat vauhdikkaasti. Vaikkei olekaan tähtäämässä hallikisoihin, on silti hyvä ainakin pitää yllä nopeusreserviä.

Lauantaina seitsemän jälkeen aamulenkille, aamupalalle ja lepäilemään leirin pääharjoitusta varten. Nuorten maajoukkue piti leiriään samalla ja myös meitä pyydettiin letkaan mukaan. He juoksivat 6x1000m/2' jokainen omien kykyjen mukaista, nousevaa vauhtia. Ensimmäiset aloittivat 4.00 valojäniksellä, josta vauhti kiihtyi kuuden sekunnin portailla aina 3.16 vauhtiin, jonka jälkeen kiristettiin valojänistä neljän sekunnin portaittain. Eli toteutuksena esimerkiksi 3.40-3.12 tonnit. Kenialaismaileri Samu ja Joonas juoksivat kylmästi 3.10-2.40. Kovaa menivät Kekin ja Espoon Borzan vielä jatkaessa.

Perjantain treenin jälkeen hymyilytti jälleen
En uskaltanut lähteä mukaan, sillä en tiennyt mihin asti jaksan kiihdyttää vauhtia. Sen sijaan juoksimme jälleen omassa letkassamme 3x1000m, 2x500m ja 4x200m, hieman vauhdikkaamman ja vapaamman harjoituksen. Ensimmäisen tonnin kellotin 3.16 ja juoksu tuntui taas hyvälle. Seuraavat kaksi samaan. Vaihdoimme lähtöpaikkaa ja kiihdytimme vauhtia. Nyt viisisataset lennokkaasti jo alle kolmen minuutin vauhtia.

Piikkarit jalkaan ja vielä viimeisen sarjan kimppuun. Otin keulapaikan ja pidin vauhtia, kolme ensimmäistä 30s molemmin puolin. Toiseksi viimeisessä treenikaveri alkoi jo uhitella tullen rinnalle ja vielä kiihdyttäen ennen maaliviivaa. Kehotin lähtemään viimeiseen edellä. Seurasin kaarteen perässä ja iskin suoralle kaarrettaessa rytminvaihtoon mailerin raivolla ja laskettelin maaliin loppukiriä tapaillen. Ei jäänyt epäselvää, 27.2s kellossa ja mies taas kunnossa. Piti uskaltaa ja malttaa keventää.

Iltapäivän harjoituksena kiersimme reilun kympin ja suuntasimme punttisalille. Lihaskunnon omaisesti kahdeksan liikettä kolmena sarjana. Keskivartaloa, ylätaljaa, penkkiä, yhdenjalan jalkaprässiä ja rinnallevetoa. Kovimmat raudat saivat jäädä telineisiin jalkojen ollessa jo riittävän kipeät. Kyllä punttisalilla treenaaminen on hauskaa, tietysti suuremmilla raudoilla vielä hauskempaa!

Raaka tekniikka, raakaa voimaa
Pyhänä kiersimme Nastolaa vielä puolimaratonin edestä. Huhun mukaan maailman kärkitytön pitkä lenkki on kokonainen maraton. Kuudenkympin viikonloppu riitti meille ja jatkoimmekin suihkun kautta lihapatojen ääreen ennen kotimatkaa. Ensiviikolla suunta Savoon. Ehkä hallikeikalla uskaltaa alkaa työstämään tonneja...

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Suhtautuminen urheiluun

Harrasteurheilu on ollut esillä mediassa. Viimeeksi tänään paikallislehdessä oli urheiluharrastusten harjoitusmääristä ja -maksuista. Lenkillä pohdin kuinka itse urheilijat harrastukseensa suhtautuvat. Urheilun kautta verkostoituu laajasti, joten ainakin esimerkkeistä on helppo kirjoittaa.

Aloitan kuitenkin urheilun ulkopuolelta. Kuulin argumentin urheilun harrastamista vastaan. Hän ei voisi harrastaa urheilua, koska urheilijat menevät aikaisin nukkumaan ja keskittyvät vain urheiluun uhrautuen muusta hauskasta. Pikalajin urheilija puolestaan ihmetteli eikö juostessa tai pyöräillessä ole tylsää. Vastasin pilkesilmänkulmassa ei ole, mutta uidessa on.

Urheilijalla on harrastuksensa ulkopuolella kuitenkin hämmästyttävän paljon elämää. Kestävyysjuoksun suomenmestari lähestyi juuri, halusi tietää kuinka tyttöä pyydetään ulos. Pyydä puhelinnumeroa ja sovi milloin, vastasin. Urheilijallakin pinnan alla tavallinen elämä.

Urheilija kyllä tasapainottelee harrastuksensa kanssa. Kaveri kehui kuinka lukion koeviikolla on hyvä, päivänvalon aikaan kävi pyöräilemässä viiden tunnin maastolenkin. Pääsi heti syömään, palautumaan ja vielä kertasi seuraavan päivän kokeeseen. Vielä samalla manasi Kazakhstanin kiertävän sirkuksen. Muuten rauhallinen ja hiljainen, mutta kypärä päässä vauhtia ei voi koskaan olla edes tarpeeksi! Ei varmasti koe jäävänsä mistään paitsi.

Useampi maajoukkuetason urheilija sanoo harjoittelevansa koska pitää siitä. Ja niinkuin itse tekee mieli tai parhaaksi näkee. Heille yhteistä on, etteivät he tiedosta olevansa niin hyviä kuin todellisuudessa ovat. Toista ääripäätä edustaa kilpailemisesta stressaaminen. Useita SM-mitaleita juniorina, mutta lopetti kilpailemisen kokonaan kesken kauden kun ei enää halunnut ajatella viimeisien sekunnin kymmenyksien parantamista. Urheilu ei kuitenkaan ole jäänyt, vieläkin juoksisi mitaleista, jos haluaisi kilpailla. Kuntoilijanakin viikkokilometrit ovat käyneet toisella sadalla.

Yleisesti urheilijat elävät harrastuksensa kautta ja nauttivat tekemisestään. Raskaan työn mukana tulevat raskaat huvit. Hyvin omasta lajista ymmärtävä urheilija osaa kuitenkin huvitella kun sen aika on. Itse pidän jokaista tsäänssiä mahdollisuutena. Niin urheilussa, kuin sen ulkopuolella. Toisaalta on tehtävä parhaan kykynsä mukaan kaikki päästäkseen kovempaa. Ei ole kuitenkaan järkevää kieltäytyä mahollisuuksista, jotka parantavat urheilun ulkopuolista elämää.

Talvijuoksun loppukiri, heijastimet näkyvät (linkki pysäyttävään kirjoitukseen), kuva

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Itsenäisyysmaraton

Katselen isoa pehmokoiraa. Lelulla on ikää tasan kymmenen vuotta, mutta muistan tarkalleen, mistä se on peräisin. Sain sen muistoksi vuonna 2004, kun osallistuin ensi kertaa perinteikkäälle Itsenäisyysmaratonille.Olin tuolloin kahdeksanvuotias, joten tarjolla olevat sarjat olivat tuntuvasti vanhempia juoksijoita varten. Matkana oli maratonin kahdeksasosa, 5,25km. En löydä tuloksia mistään, mutta muistelen viipyneeni reitillä 28min. Kisan jälkeen jatkettiin seuran muiden kisaajien kanssa uimahallin kautta Mäkkäriin. Kotona halusin heti neulata kilpailunumeroni koiran selkään. Palkinnoksi saamani irtomitali kiinnitettiin ei-niin-merkityksellisen mitalin naruun ja pujotettiin karvaturrin kaulaan.

Tuosta se lähti. Itsenäisyysmaratonista muodostui yksi vuoden kohokohdista, aivan pakollinen tapahtuma. Olin ehkä 12-vuotias, kun kyseisen kisan yhteydessä kuulin erään miehen osallistuneen tapahtumaan 70 kertaa. Nopeiden laskutoimitusten jälkeen älysin, että pystyisin vielä lyömään miehen ennätyksen kirkkaasti. Siitä muodostui hullunkurinen unelma. Monesti uhosin tulevani joka ikinen vuosi kiertämään reitin vaikka kainalosauvojen kanssa.

Itsenäisyysmaraton 2014

Kuusi kertaa peräjälkeen juoksin 5,25km matkan. Seitsämäntenä ja kahdeksantena vuonna osallistuin puolikkalle. Jälkimmäisellä kerralla, 2011, kymmensenttinen lumikerros verhosi reittiä kauttaaltaan ja kerros jatkoi paksuuntumistaan koko kisan ajan. Pakkastakin oli ihan tuntuvasti. Puolikkaalla 5,25km lenkki kierrettiin neljä kertaa. Muistan, että en kyennyt tuntemaan varpaitani kahden ensimmäisen kierroksen aikana. Sen jälkeen ne joko lämpenivät tai sitten vain lakkasin kiinnittämästä asiaan huomiota. Olosuhteista huolimatta syntyi yksi kaikkien aikojen parhaista juoksuistani. Pysäytin kellot 15-vuotiaana ajassa 1.28.06. Sen hetkinen 17-vuotiaiden Suomen ennätys jäi kahden minuutin päähän. Kisasta jäi hyvä maku ja odotin jo innolla seuraavan vuoden vastaavaa koitosta.

Sitä ei tullut. Eikä tullut sitä seuraavaakaan. Eikä sitä seuraavaa. 2012 olin sivussa jalkavaivojen seurauksena, 2013 ylikunnon ja tänä vuonna olin katsomossa flunssan piinaamana. Tiedän olevani hölmö. Silti en voi olla miettimättä, miten olen pettänyt 12-vuotiaan Satun lupauksen olla viivalla olosuhteista riippumatta. Nyt asiat ovat kuitenkin menneet miten ovat menneet, minä en kykene kisaamaan ja pehmokoiran numerolappu on kadonnut ja mitali pudonnut narustaan.

Numero ja mitali ovat hukkuneet, mutta kaupan lappu edelleen paikallaan :D

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Talvijuoksu ja kiertopalkinto

Pidin viimeviikolla harjoittelun kevyenä. Kestävyysharjoittelussa tulisi olla vaihtelua ja nousujohteisuutta. Harjoitellaan kahdesta kolmeen viikkoon ja kevennetään harjoittelua muutamasta päivästä kokonaiseen viikkoon. Elimistö palautuu harjoittelusta lähtötasoa korkeammalle tasolle, ainakin valmennusopin yleisen konsensuksen mukaan.

Kevyemmän viikon jälkeen oli aika lähteä haastamaan itseään Talvijuoksuun. Maassa oli lunta ja jätin pitkät päälle ensimmäisen kerran sitten helmikuun. Juoksu lähti hyvin liikkeelle ja yhteisestä päätöksestä oikaisimme tiukimman mutkan, johon viime liukkailla kaaduin. Annoin kärjen mennä, mutta viittilöin Antti Saikolle, jotta tulisi mukaan. Antti spurttasi peesiin ja pidimme mukavaa vauhtia kääntöpaikalle.

Takaisin tullessa Antti tuli välillä rinnalle ja yritti ohi. Jalat tuntuivat kuitenkin poikkeuksellisesti hyvälle, aloin päästä oikean kilpailemisen makuun. Viimeiseen ylämäkeen kummallakaan ei ollut voimia iskeä, mutta alas tultiin sitäkin vauhdikkaammin. Mäen päältä on vielä n. 500m maaliin ja aletaan tehdä ratkaisuja. Alamäki loppuu tiukkaan S-mutkaan, jossa alitetaan päätie tunnelin kautta. Olin edellä enkä luopunut asemastani ennen viimeistä kaarretta.

Tiukasta kaarteesta kiihdytetään ylämäkeen loppusuoralle. Kaikki pelissä tein muutaman sekunnin eron, ja voitin loppukirikamppailun. Matkavauhti oli ollut vielä auttamatta liian hidasta. Voittaja juoksi reittiennätyksen, ja oli jo vetänyt verkkarit jalkaan meidän pysäyttäessä kellot. Suunta on kuitenkin taas oikea, vaikka syksy on ollut tarpeettoman vaikea. Joulukuun voin pyhittää pelkästään juoksemiselle.

Tänään keskiviikkona seuran puheenjohtaja herätteli soittamalla. Syyskokoukseen, pullakahvit ja palkitsemisia. Vastasin tottakai tulevani. Sain nimeni kiertopalkintoon olympiaedustajien, maajoukkueurheilijoiden ja -valmentajien, sekä muiden tärkeiden seuratoimijoiden joukkoon. Puheenjohtaja esitti perusteluiksi esimerkillisyyden urheilukoulutoiminnassa ja yleisurheilutoimitsijana, hyvät urheilutulokset ja vielä Blogin! Kyllä olin otettu. Blogin on nimenomaan ollut tarkoitus kuvata urheilijoiden arkea ja levittää positiivisella tavalla tietoa harjoittelusta, urheilun sosiaalisuudesta, tapahtumista, onnistumisista ja innoittaa lukijoita!

Kiertopalkinto ja 34 kovaa nimeä

maanantai 1. joulukuuta 2014

E-urheilu, Counter Strikeä Ruotsista

Edellisestä kirjoituksesta on ehtinyt kulua jo liian pitkään. Blogin kirjoittaisessa tärkeintä on säännöllinen julkaisutahti, tässä Blogissa noin kolme kertaa viikossa. Medioissa liikkuu monenlaisia ajankohtaisia aiheita. Urheilublogiin sopii kuitenkin elektroninen urheilu, vaikka se ei ole iltapäivälehtien sivuja vallannutkaan.

Perjantai iltana urheilu esittäytyi suurelle yleisölle täysin uudessa valossa. Ruotsin Jönköpingistä lähetettiin suorana maailman suurimman tietokonetapahtuman Counter Strike: Global Offensive -turnauksen finaali. Asetuimme television ääreen, kuten mitä tahansa urheilua katsoessa. Finaalissa vastakkain asettuivat viisihenkiset joukkueet, ruotsalainen Ninjas in Pyjamas ja ranskalaiden LDLC.

Finaali imaisi katsojan sisäänsä ensimmäisistä kierroksista lähtien. Asiantunteva selostajakaksikko avasi peliä ja sen strategioita niin, että pelistä ei tarvinnut etukäteen tietää. Valveutumattomalle katsojalle tuli varmasti yllätyksenä kuinka vaikeaa pelaaminen on. Tietokonepelaamista ei pidä sekoittaa puhelimella pelattaviin Angry Birdseihin, jotka ovat kevyttä hupia.

Ennen turnausta joukkueet tutustuvat pelattaviin karttoihin, jokaiselle haetaan oma rooli joukkueen yhteistyössä ja pelaamista harjoitellaan säännöllisesti. Otteluissa joukkueen jäsenet kommunikoivat mikrofonien välityksellä toisilleen vastustajan liikkeistä ja omista suunnitelmistaan. Vaihtoehtoja on paljon ja tilanteisiin on sopeuduttava salamannopeasti.

Ylen HD -kanavalla peliä seurattiin monipuolisesti aina mielenkiintoisen pelaajan näkökulmasta. Televisiossa vastustajan pelaajat näkyivät seinien läpi, joten kotisohvalla eli mukana ja suunnitteli omaa strategiaa, mitä tekisin seuraavaksi. Toisinaan ruudun kuvapinnalle otettiin kartta, johon piirrettiin huomioita - kuka liikkuisi minnekin ja mistä ollaan tulossa.

Pelaajille, joista puhutaan nimimerkeillä, on jokaiselle kehittynyt omanlaisensa karisma. Hetken seurattuaan ei enää tiedosta katsovansa vain tietokonepeliä, on kysymys jostain suuremmasta. Jännitys oli käsinkosketeltavaa. Perjantai-illan lähetystä katsoi televisiossa parhaimmillaan yli satatuhatta katsojaa. Mahtavaa, suosittelen katsomaan avoimin mielin! Suosittelen kokeilemaan myös itse peliä, tietokonepelien maailman voi avartua hämmästyttäväksi.

Kuinka Counter Strike pelaaja näkee maailman?

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Epätoivoa ja esterataa

Taas on usko koko urheilua kohtaan koetuksella. Treenaamisesta ei vaan yksinkertaisesti tule mitään, jos ei pysy edes terveenä. Jälleen olen kalastellut itselleni pöpön, jonka ansiosta olen viikonlopun ajan vetänyt jalkoihin lenkkareitten sijaan villasukkia. Turhauttaa. Kova halu olisi harjoitella ja päästä edes jonkinlaiseen kuntoon, mutta jos ei pysty niin sitten ei vaan pysty.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä kurkku alkoi tuntua kipeältä. Olo alkoi kurjistua yö edetessä. Kahden aikaan painajaiset repivät minut valveille. Loppu yön pyörin nukkumatta tuskissani kuumeisena ja hikisenä. Unta koko yölle kertyi arviolta 1,5h. Kuudelta nousin aamukahville ja odottamaan töihin lähtöä. Olin lupautunut pitämään lapsille temppurataa Liikuntalauantaihin ja enkä halunnut pienen flunssan takia jättää sitä väliin.

Liikuntalauantai oli kaikille Siilinjärveläisille avoin ja maksuton liikuntatapahtuma. Kymmenestä kolmeen oli tarjolla ryhmäliikuntatunteja eri tasoisille liikkujille. Koko tapahtuman ajan perheen pienimmät pystyivät temppuilemaan temppuradalla. Käytännössä homma toimi niin, että kun vanhemmat osallistuivat ryhmäliikuntaan, lapset jätettiin radalle meidän vahdittaviksi.



Pakko myöntää, että etukäteen vähän pelkäsin ettei tapahtuma vetäsisi väkeä. Olin onneksi väärässä. Laskin päivän mittaan lapsia olleen viitisenkymmentä. Radalla riitti vipinää läpi päivän. Osa porukasta jaksoi touhuta useamman tunnin, ja harva suostui lähtemään kotiin maanittelematta. Buranan voimalla jaksoin koko päivän hymyssä suin katsella, kuinka kaikkein pienimmät konttailivat onnessaan jännittävissä tunneleissa ja vähän isommat temppuilivat trampoliinilla. Tosi hienoa, että tällaisia tapahtumia järjestetään!


maanantai 24. marraskuuta 2014

Hiihtokausi avattu!

Viikonloppu meni huonosti. Surkeasti. Juokseminen ehti mennä hyvin kokonaiset kaksi viikkoa, aina viime perjantaihin asti. Perjantaina olo oli vetämätön. Lepäsin, lauantaina pitäisi pystyä juoksemaan viikon kovin harjoitus. Ei pystynyt. Vk jäi kesken alkuverryttelyn kohdalla. En ymmärrä, mikä oli ongelmana. Jalat painoivat, sykkeet eivät nousseet, jalkapohja kipuili eikä kyllä yhtään edes huvittanut juosta. Aivain kuin koko elimistö olisi ollut harjoitusta vastaan. Äkkiä takaisin kotiin ja makuuasentoon.

Sunnuntaiaamuna lähdin kuitenkin tekemään kevyttä aamuharjoitusta. Kyllä minä sen sain tehtyä, mutta en voi sanoa, että olisi mitään varsinaista lentoa ollut. Lenkin jälkeen olo jatkui vetämättömänä ja ehkä vähän sairaana. Illan pitkä lenkki alkoi tuntua pelottavalta ajatukselta. Aikani murehdittua jätin päivän toisen harjoituksen väliin. Olenko tulossa kipeäksi vai olenko vain väsynyt erinäisistä syistä, saa nähdä.



Tänään tuntui jo vähän paremmalta. Säästin viime aikoina oikutellutta jalkapohjaa ja lähdin hiihtämään. Puijon ensilumen latu on ollut jo jonkin aikaa hiihtokunnossa. Hyvässä kunnossa olikin, harvoin talven parhaimmilla hiihtokeleilläkään pääsee noin tasaisille ja liukkaille baanoille. Moni muukin oli jo hiihtokautensa avannut. 1,3km mittaista latua kiersi niin kilpa- kuin kuntohiihtäjiäkin ruuhkaksi asti.



Oma hiihto oli huteraa. Tasapaino ei meinannut pitää, ja liukkaissa laskuissa kävi pelottamaan. Elimistö ilmoitti viiden minuutin kohdalla olevansa tottumaton kyseiseen liikuntamuotoon. Säären ulkosyrjät ja jalkapohjat olivat tiukilla, ja sauvat olivat täysin vieraat kapistukset käsille. Vajaan puolentoista tunnin kevyellä hiihtelyllä sai itsensä yllättävän kipeäksi. Kaikesta huolimatta ihan kivaa vaihtelua oli, vaikka en mikään hiihdon ylin ystävä olekaan. Huomena toivon mukaan selviän jo kunnialla ihan oikean lajin parissa. Ohjelmassa 10km pk:ta pelkkien tossujen kanssa, ilman mitään ylimääräisiä härpäkkeitä.   

perjantai 21. marraskuuta 2014

Nopeutta

Punkaharjun halkijuoksussa nousi puheeksi kovat harjoitukset, tai niiden puute. Vastasin heti, että kyllä minä olen tehnyt - Harjoitukset puutteesta lenkit ovat olleet TV kovia! Olen hitaan nylkyttämisen vastapainoksi käynyt tekemässä nopeusharjoittelua. Ulkona on jo niin kylmä, että vain Rocky nelosessa siellä treenataan, tai pidetään nopeusharjoittelussa vaadittavia palautuksia.

Urheilutalon juoksusuora välttää. Parhaimmillaan 67m suoralla on juostu kolmensadan vetoja tai SM-halleihin valmistautuessa 2x15x60m 30s hölkkäpalautuksella. Nyt kuitenkin juoksin 20m lentäviä. Kaivoin piikkarit kaapista Joensuun jäljiltä, verryttelin Urheilutalolle ja asetin kennot valmiiksi. Yleensä ensimmäinen on ollut paras. Nyt 2.28, ajattelin "ihan hyvä" ja pidin palautusta ennen seuraavaa.

Vaihdoin kennot kymmentä metriä kauemmas, jotta saisin rauhassa kiihdyttää täyteen vauhtiin. Tai ainakin luulin vaihtaneeni, kelloon tuli kuitenkin lentävän 30m aika 3.40, vauhti parani. Kerran vielä! Nyt kennot oikein ja juoksuradan päähän. Jaksoin, vaikka juoksin jo kolmatta kertaa, jännittyneenä kävelin takaisin kuulemaan omegan palautteen. Oma henkilökohtainen ennätys, 2.24 PB. Juoksin vielä viimeisen todetakseni, ettei enää tänään parane.

Lentävien päälle vielä 2x5x60m ja lihaskuntoa. Täräytin pätkän Youtubeen. Borzakovskimainen askel jää toistaiseksi joululahjalistan kärkeen. 



Ps. Viikon paras uutinen on Masan paluu. Matti kertoo ennätyksensä 5.70 olevan niin huono, että se vielä paranee ennen Rion olympialaisia. Monesti olemme sattuneet Matin kanssa samaan aikaan treenaamaan, hänellä lentävä alkaa ykkösellä, tietysti rautaa tangossa ja borzov-askellusta vetojen välissä. Kerran vielä!


sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Viikonlopun kuulumisia

Viikonloppu on taas treenien osalta paketissa. Lauantai alkoi vauhtikestävydellä ja sunnuntai päättyi pitkään lenkkiin. Kilometrejä kertyi jälleen useampi kymmen. Säät suosivat kuluvalle kuulle poikkeuksellisesti, ja juoksu kulki hyvin.

Eilen harmitti ja otti päähän. Tekniikka petti jälleen h-hetkellä, ja lenkki kärsi. Ajoitin verryttelyni niin, että ehtisin tasan kymmeneksi Väinölänniemellä järjestettävään testijuoksuun. Olin viivalla juuri ajoissa, mutta sitten GPS ei suostunut enään yhteistyöhön. Käynnistä-painike ei ottanut käskyjä vastaan. Aikani kellon kanssa taistelin ja viivytin koko juoksun lähtöä. Lopulta jouduin juoksemaan pelkän sekuntikellon kanssa. Minun oli tarkoitus juosta vauhtikestävyysharjoitus tiettyä vauhtia. Olisin halunnut seurata matkaa ja aikaa koko juoksun ajan kellon näytöltä. Joka tapauksessa treeni oli ajallisesti suunnitellun mittainen ja syke tarkasti vk-alueella. Ei harjoitus hukkaan mennyt, vaikka tarkkaa tyttöä epämääräinen matka epämääräisellä vauhdilla juostuna ei tyydytäkkään.


Sunnuntai alkoi kevyellä, vajaan tunnin mittaisella, aamulenkillä. Illalle ohjelmassa oli pitkä lenkki, viikon ehdoton suosikkiharjoitukseni. Juostessa ei voinut päätellä mistään, että oli juossut edeltävänä päivänä kovan harjoituksen. Juoksu kulki hyvin, ja lenkki loppui hämmentävän nopeasti. Matka oli kilometrilleen sama ja aika eri reitillä juostuna noin 20s parempi kuin viikko sitten. Selvää kehitystä on tapahtunut, hehheh.

Tästä on taas hyvä jatkaa uuteen viikkoon, joka on jälleen ainakin alkuviikon osalta aiheellista ottaa kevyesti. Lepoa ei parane laiminlyödä kovan viikonlopun jälkeen. Tänä iltana en kuitenkaan vielä nyt pääse peiton alle, sillä lukion toiseksi viimeinen koeviikko on käynnistymässä, ja jotain on tehtävä koulunkin eteen. Opiskelu teettää tällä hetkellä minulle töitä muita abeja enemmän, mutta siitä saan syyttää vain itseäni. Lukion alussa suunnittelin saavani valkolakin 3,5 vuodessa, ja rakensin lukujärjestykseni tämän mukaan. Tänä syksynä pitkän pohdinnan jälkeen tajusin kuitenkin, etten halua jäädä lukioon jumittamaan. Haluan valmistua jo tulevana keväänä. Muutamilla muutoksilla ja järjestelyillä tämä tuli mahdolliseksi. Nyt siis käyn kursseja pois kovalla tahdilla ja keväällä kirjoitan kaikki aineeni, tavallisuudesta poiketen, kerralla. Perjantaina toimitin kansliaan ilmoittautumiset niin fysiikan, kemian, matikan, äidinkielen kuin espanjankin ylioppilaskirjoituksiin. Niitä kauhulla odotellessa!


torstai 13. marraskuuta 2014

Vierailu ihanaan Espooseen

Oli siis suunta isolle kirkolle puhumaan Pelastakaa Lasten koulutustilaisuuteen. Suoraan junasta meneillään olevaan koulutukseen ja pullakahveille. Hyvin nopeasti pääsin lauteille ja kolme varttia kului hetkessä. Hyvin meni. Seurasin vielä hetken oman osuuteni päätteeksi ja odotin kyytiä saapuvaksi.

Pian Espoon Tapioiden kävelijä huusi kadun toiselta puolen ja auto kaartoi Tiukula-talon parkkipaikalle. Hyppäsin kyytiin, suunta kehätielle ja länteen. Pian olimme perillä, ja vaihdoin lenkkivaatteet. Taika lähti pyörällä mukaan ja kymmenen kilometrin verran kiersimme Westendiä.

Pääovista puhumaan
Alkoi olla jo päivällisen aika, lihapadat notkuivat. Lennokkaat tarinat täyttivät olohuoneen ja hyväntahtoisen debaatin aiheet vaihtelivat nopealla tempolla kuitenkaan ehtymättä. Jälkiruuan aika koitti kuitenkin vääjäämättä ja ilta oli edennyt jo pitkälle. Hyvän tunnistaa siitä, että harmittaa kun se loppuu. Vielä oli kuitenkin aikaa iltasadulle. Näytellyn lumikin jälkeen ei voinut nähdä kuin kauniita unia.

Kouluaamuihin herätään puoli seitsemän, sain kuitenkin nukkua seitsemään, heräsin Taikanomaisesti ja sanoimme heihei. Edellinen ilta oli kulunut niin nopeasti, ettei edes kameran kenno ollut ehtinyt tallentaa korviin venyvää hymyä. Aamulla otettiin vahinko takaisin. Viimeisen, Taikalle varatun, Blogipaidan unohdin toimittaa, mutta kyllä en laita postiin! Henkilökohtaisesti huolehdin perille.

#selfie kuvaa vierailua paremmin kuin teksti, kyllin hyvin on mahdoton kirjoittaa
Talon väen lähdettyä varhain aamulla arkisen aherruksen pariin solmin vielä lenkkitossut jalkaan. Alpeilla on legendan mukaan järvi, joka houkuttelee satunnaisen kulkijan veteen, lumoutuneesti huutaa syvemmälle, tule syvemmälle ja lopulta hukuttaa varomattoman sielun.

Rantaraitin loputtomat ja risteävät hiekkatiet vievät analogisesti kelloa katsomatta vain pidemmälle ja pidemmälle. Kun ymmärtää kääntyä pois on seuraavan vaaran edessä. Kääntyykö pois rannasta toinen toistaan houkuttelevammalle lenkkipolulle, ja miksei juoksisi vähän vielä toiseen suuntaan. Vielä vähän. Täällä kasvaa suomenmestareita.

Seuraavan retken suuntaan Savoon!

tiistai 11. marraskuuta 2014

Päiväohjelma

Täälläkin puhaltaa harjoittelun uudet tuulet. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku sanotaan. Lenkille lähtemisen sijaan tyydyn kirjoittamaan Blogiin, joka on jäänyt viime aikoina turhan vaatimattomalle panostukselle. Päivän ohjelma kulki tuttua kaavaa:

7.15 - Herätys ja aamutoimet
8.15 - Kertaus fysiikan kokeeseen
10.15 - Statiikan luento ja palaute kokeesta
11.45 - Lounas ylioppilastalon lihapadoista
12.15 - Teknisen laskennan harjoitukset, Matlabilla ohjelmointia
14.15 - Matematiikan luento ja harjoitukset
18.45 - Kotiin, mutta vielä puolituntia autolla
19.15 - Kellon viisarit ovat kiertyneet täyden kierroksen, mutta vihdoin kotona!

Kyllä en viisastuneena edes yritä ulkoiluttaa tossuja. Ajankäytön optimointi ja tietysti priorisointi on vaikeaa. Liika tekeminen ei enää ole tehokasta, vaan kuluttavaa. Olisi löydettävä kultainen keskitie. Kestävyysurheilijan asenteella kuinkin överit ovat aina paremmat kuin vajarit erästä äidinkielen opettajaa mukaillen.

Huomenaamuna on aika juosta, valoisan aikaan ja palautuneena. Päivällä lähden Helsinkiin yhdistämään työn ja huvin, tehokkuutta! Onneksi en ole yksin ympäripyöreiden päivien kanssa. Menneellä viikolla vapaapäivänä kirjoitin ohjelmoinnin harjoitustehtävää. Neljän tunnin näppäilyn, dokumentaation ja esimerkkien tutkimisen jälkeen olin valmis.

Maanantain suurin puheenaihe olikin loputon ja mahdottomalta tuntuva työmäärä. Hajontaa vain yhteen, yksittäiseen, tehtävään kuluneessa ajassa oli neljästä tunnista eteenpäin, suuri osa ei ollut kaksin- tai kolminkertaisestakaan työstä huolimatta vielä valmiita. Edes kestävyysjuoksijan ei tarvitse olla yhtä pitkäjännitteinen! Ellei innostu ajamaan 200km pyörälenkkejä...

Launtaina kävin pitkästä aikaa yhteistreeneissä juoksusuoralla. Pyhänä se tuntui virheeltä. Polvista ylöspäin olin loikkien, tankoliikkeiden, kuntopallonheittämisen, leuanvedon ja juoksemisen jälkeen niin kipeä, että vain paikallaan oli hyvä olla, jos edes sittenkään. Pyhänä hymyilytti silti lenkillä.


sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Harjoittelun uudet tuulet

Viime sunnuntain kisa jäi mietityttämään. Ehkä se ei mennyt ihan niin hyvin kuin kuvittelin. Ehkä taas uskottelin itselleni asioiden olevan paremmin kuin ne todellisuudessa ovat. Ei kaikki ole kunnossa, jos kisa menee aivan hölkäksi ja juoksuvauhti on aika tarkalleen samaa kuin 13-vuotiaana. Ei ole hyvä, jonkin pitää muuttua.

Muutos tuli harjoitusohjelmaan. Merkittävimpänä erona entiseen ohjelmaan on rytmityksessä. Nyt harjoitukset, ja varsinkin kilometrit, eivät jakaudu tasaisesti koko viikolle. Arkipäivinä harjoittelu on kevyttä, mutta viikonloppuna, jolloin aikaa ja jaksamista on paremmin, treenataan kovaa. Tämänkaltainen systeemin on toiminut minulla ennenkin. Aika näyttää, miten käy, mutta en usko ainakaan häviäväni kokeilemalla jotain uutta.

Eilen lauantaina juoksin Joensuussa viikon ainoan kovan harjoituksen. Samalla sain muistutuksen siitä, mitä juokseminen Suomen talvessa pahimmillaan on. Startatessani hyvän verryttelyn jälkeen vauhtikestävyysharjoitukseen ei mikään tuntunut olevan hyvin. Vastasatanut lumi ei pysynyt tossun alla, ja askel lipsui raivostuttavasti. Ensimmäisen puolenkilometrin aikana olin seilannut jalkakäytävän ja autotien väliä useampaan kertaan jonkinlaisen pidon toivossa. Ei pitänyt. Huomasin jäätävän viiman tuulevan housujen läpi kangistaen jalat liki toimintakyvyttömiksi. GPS näytti juostuksi matkaksi seitsämääsataa metriä. Teki mieli keskeyttää.

Jatkoin kuitenkin. Keskustasta löysin osittain lumettomia ja hiekotettuja katuja. Kun jalatkin alkoivat lämmetä. Alkoi mennä hyvin siihen asti, kun liian lähellä lenkkiä syöty isänpäivälounas olisi halunnut nousta ylös. Vaikka viimeiset viisi kilometriä menivätkin oksennusta nieleskellessä, juoksu tuntui koko ajan paremmalta, ja treeni oli loppujen lopuksi kaikin puolin onnistunut. Totta kai olosuhteet näkyvät kilometrivauhdeissa, mutta ehkä on tärkeämpää seurata sykettä.

Ilta oli jo ehtinyt pimetä pitkälle lenkille lähdettäessä.
Tänä aamuna aamulenkistä tuli aamupäivälenkki. Uni maistui suunniteltua pidempään eilen illalla pitkäksi venähtäneiden synttärijuhlien seurauksena. Välillä näin. Lenkin sain kuitenkin onnistuneesti hoidettua samoin kuin viikon pitkän lenkin myöhemmin illalla. Viikonloppu uuden ohjelman kanssa oli rankka, pakko myöntää, mutta alkuviikko onkin tarkoitus käyttää palautumiseen.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Hämmennystä

Lappeenrannassa ei satanut lunta Talvijuoksun aikaan, oli vain märkää ja tuuli. Juokseminen oli kuitenkin hölkkää. Launtaina tein hyvän harjoituksen, ja innostuin ehkä liikaa. Tärkeintä on kuitenkin, että tietää menneensä eteenpäin, vaikka hölkkätulokset muuta väittävät. Turha jäädä miettimään.

Luin hyvän kirjoituksen urheilijan luonteesta. Urheilijalla on selvät tavoitteet. Kun pettymyksen jälkeen, hieman elokuvamaisesti, astutaan taksiin sanotaan haluan pois täältä. Ei auta. Urheilija tietää minne on menossa. Minä olen kuitenkin menossa parempaan kuntoon.

Takapenkkiin maksoi mitä maksoi.
Ensimmäinen yliopistokurssi on nyt kirjattu suoritetuksi. Internetportaalista jännityksellä omalla opiskelijanumerolla hakien yllätyin. Funktiot, lineaarialgerba ja vektorit - arvosana 5, siis asteikolla 0-5. Usein totean kyllä tämä tästä, teen sen taas. Päivä kerrallaan (yrittäen saada kaiken vaadittavan tehtyä seuraavalle päivälle), ei auta hätäillä.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Vesileppishölkkä 2014

Kyllästyin aikoinani kilpahiihdossa suksien testaamiseen ja huonojen olosuhteiden syyttämiseen. Tänään Leppävirran juoksuissa syyllistyin kumpaankin, ehkä ihan oikeutetusti. Aamulla katsoin ikkunasta kahteen kertaan, ensimmäisellä kerralla ei uskonut näkemäänsä. Yön aikana lumikerros oli peittänyt kaiken useamman sentin paksuudelta. Syksyn tähän mennessä huonoimmat juoksuolosuhteet osuivat sopivasti kisapäivälle. Aamuverkalla tossu piti vielä kohtalaisesti, mutta pakkasin varmuuden vuoksi mukaan kenkiä neljän parin verran. Kisapaikalla testaisin, mitkä jalasssa on paras asettua lähtöviivalle. Ennen lähtöä juoksentelen eriparikengillä ja loppujen lopuksi valitsin nastarit. Koskaan en ollut kyseisiä jalkineita jalassani pitänyt ja tein perusvirheen lähteä kisaan uusilla kengillä, mutta ne olivat ainoa pitävä ratkaisu.

Kisapaikalle saapuessa sen autius herätti kummastusta. Pistikö vähän kurja keli kisailijoille pupun pöksyyn vai mistä kenkä puristaa? Miksi ei ole osallistujia? Tänäänkin järjestäjät järjestivät hyvät kisat ja koittivat parhaansa mukaan saada 0.9km mittaisen reitin juostavaan kuntoon. Yksi mies kiersi koko kierroksen lumilapion kanssa lapioiden juoksijoille uran. Ainoastaan 18 urheilijaa kunnioitti järjestäjien vaivaa ottamalla osaa kilpailuun. Sääli.


Omasta juoksustani en osaa sanoa oikein mitään. En tiedä, mitä pitäisi ajatella. Tyytyväinen en voi olla, mutten ehkä pettynytkään. 5,4km lenkki kulki suurin piirtein samaa vauhtia kuin keväällä 4,5km samaisella reitillä selkeästi paremmissa olosuhteissa. Suurin ongelma oli, etten saa mitään itsestäni irti. Juoksu ei tunnu pahalta, korkeintaan vähän epämukavalta. Johtuuko tämä oikeasti kovien treenien ja kisojen puutteesta? Onko kylmällä ja kohmettavalla viimalla osuutta asiaan? Tai pohkeet ja jalkapohjat tukkoon vetäneillä uusilla kengillä?


Vaikka kisa ei nyt ihan halutulla tavalla sujunut, ovat treenit kuitenkin menneet koko ajan eteenpäin. Juoksu tuntuu paremmalta ja lenkkivauhdit kasvavat. Ehkä ei taas auta kuin luottaa kisojenkin alkavan parantua ajan kanssa. Ehkä en voi olettaa olevani vielä missään huippukunnossa. Nyt kisat on taas joksikin aikaa kisattu ja voi jatkaa harjoitteluun keskittymistä. Jospa tämä tästä.  

torstai 30. lokakuuta 2014

SK-10 ja ainakin ivallinen virnistys, jos ei jopa hymy

Juoksutapahtumat ovat ensiarvoisen tärkeitä. Tiistaina Lappeenrannassa juostiin Skinnarilan kymppi, tuttavallisesti SK-10. Kunnioitin tapahtumaa lähtemällä mukaan. Leiriviikonlopun jälkeen jalat olivat vielä väsyneet. SK-10 juostiin keskustasta yliopistolle Skinnarilaan. Mukaan oli ilmottautunut 150 juoksijaa, joista 30 kilpasarjoihin numerolappu rinnassa. Juoksijoiden epäonneksi yhdensuuntainen reitti juostiin vastatuuleen.

Kova kolmikko karkasi heti lähdöstä ja lähdin pitämään pääjoukon vauhtia. Tasan neljää minuuttia, mutta kukaan muu ei ollut halukas halkomaan tuulta. Tälläkertaa kysessä ei varsinaisesti ollut kilpailu (kolmen parhaan ulkopuolella), joten tyydyin osaani vauhdinpitäjänä. Puolessa välissä pääjoukosta iskettiin, enkä yrityksesä huolimatta pysynyt enää mukana.

Jäin muutamalla kilometrillä puoliminuuttia. Jalat olivat väsyneet. Matkan edetessä piristyin ja vauhti parani. En halunnut kuitenkaan turhaan repiä, oli parempi ajatella juoksua harjoituksena. On kuitenkin tärkeintä, että harjoituskaudella säilytetään johdonmukaisuus, nyt ei ollut oikea hetki.

Saavuin maaliin yheksäntenä ja vauhti oli ollut n. 4min/km aavistuksen alimittaisella reitillä. Hienointa oli kuitenkin nähdä, että opiskelijoille, ei kilpajuoksijoille, suunnattu tapahtuma oli kovatasoinen, palkinnoille olisi pitänyt alittaa 36 minuuttia, mutta myös kärjen takana juostiin kovaa. Kaikki saivat maalissa kovaa kannustusta ja suurin osa juoksi omaa parasta kykyään vastaan. Todella hienoa!


Viimeviikolla helpompi viikko, ja viikonlopun loma tulivat todelliseen tarpeeseen. Maailma näyttää taas valoisammalta. Nyt työpäivän jälkeen tiestölle. Juoksukuntokin on palannut, jaksan ja juoksemisen nautinto on löytynyt uudestaan. Lokakuussa kertyy alun totuttelustakin huolimatta 350km juoksemista. Marraskuussa katse viidennelle sadalle.

Rakentaminen on parasta mielen terapiaa. Raskasta, muttei ylivoimaista, ja yksinkertaista, mutta kuitenkin haastavaa. Hyvin menee. Huomenna jatketaan.

Katsoin maailmaa ja näin mä sen kelasin 
Taidan olla väärin päin 
Tai sit koko maailman väärin näin
-Juju, Hullu

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Uuteen nousuun taas

Antibiootit tekivät tehtävänsä parissa päivässä ja korvasta tuli kivuton. Olotila ja jaksaminen kohosivat nopeasti. Tiistain ja torstain välisen ajan huilasin. Perjantaiaamuna olin jo reippaana hiekkakentällä Kuopiohallin edustalla. Muut juoksivat määräintervalleja minun katsellessa vierestä toppatakkiin tiukasti vuorautuneena. Katsoin viisaimmaksi pysytellä pelkässä liikkuvuudessa ja koordinaatioissa, toipilas kun vielä olin. Illalla uskalsin jo lähteä kokeilemaan juoksua. Kahdeksan kilometriä kulki kevyesti. En olisi voinut kuvitellakkaan juoksevani viikolla vauhtia, joka nyt tuntui hölkältä. Olin terve.

Sairauden jälkeen olisi ehkä fiksua ottaa vähän pidempään rauhallisesti, mutta nyt oli kiire. Kovempi treeni olisi juostava jo viikonlopun aikana. Ensi sunnuntaina olen ajatellut juosta Leppävirralla perinteisessä Vesileppishölkässä. Kovat treenit ovat viimeisen parin viikon ajalta jääneet väliin ja kisaaminen tulisi olemaan hankalaa ilman yhtään vauhdikkaampaa harjoitusta.

Heti lauantaiaamuna lähdin yrittämään vauhtikestävyyslenkin juoksemista. Olo oli ihan hyvä, mutta suunnitelmat kaatuivat olosuhteisiin. Lämpömittari näytti nollaa, ja jotain veden ja rännän väliltä oli satanut koko aamun. Jalkakäytävät saivat jäisen ja loskaisen pinnoitteen. Sama päti autoteihin. Tossu ei pitänyt. Mitä kovempaa yritti, sitä enemmän lipsui. Koitin löytää otollisempaa alustaa. Loppujen lopuksi etsintäretkestä tuli 20km mittainen, päädyin juoksemaan sunnuntaille tarkoitetun pitkän lenkin etukäteen. Seuraavana päivänä yrittäisin vk:ta uudestaan.

Tänä aamuna lämpömittarilla oli iloista kerrottavaa. Plus-asteet tiesivät teiden olevan sulat. Pystyisin juoksemaan, jos jalat eivät olisi väsyt pitkän jäljiltä. Vähän olivat, mutta sain silti treenin tehtyä. Lenkin edetessä jalat alkoivat tuntua paremmilta ja juoksu helpottua. Samalla varmistui, että minut nähdään ensi sunnuntaina kiertämässä Leppävirran katuja lappu rinnassa, mikäli uusilta vastoinkäymisiltä siihen asti vältytään!

Alueleiri Tanhuvaara

Alkuviikosta otin kevyemmin, palauduin ensimmäisten kolmen viikon harjoittelusta. Nyt viikonloppuna treenasin alueleirillä Tanhuvaaran Urheiluopistolla kaksikymmentäpäisessä kestävyysjuoksijoiden ryhmässä, lihapatojen ääressä. Tutut urheilijat ja valmentajat morjestivat iloisesti, Kalle oli tullut takaisin.

Perjantaina juostiin kymppi, mentiin ylämäkeen ja tehtiin nopeustestit. Sadan metrin kordinatiot yhä jyrkkenevään ylämäkeen yhdessä loikkien kanssa ottivat kaiken irti reisistä. Piikkarit ensimmäistä kertaa heinäkuun jälkeen kireälle ja kennojen päähän vauhdinottoradalle odottamaan vuoroa. Juoksu oli vaikeaa, mutta lentävä 20m kellottui kohtuullisesti 2.30.

Leirillä oli lipsuttu. Aamulenkistä oli tullut aamureippailu ja lauantaiaamuna kokoonnuttiin vasta kahdeksalta. Leirin pääharjoituksena tehtiin aamupäivästä 6x1.2km kolmen minuutin palautuksilla verryttelyineen. Juoksu tuntui alusta asti hyvälle. Ensimmäisten vetojen jälkeen oli luottavainen olo, jaksaisin varmasti.

Juoksimme hyvälle neljän miehen porukalla mäkistä ja lumista Talvijuoksurataa. Omat ajat ja maksimisykkeet kirjattiin seuraavasti; 4.31/177, 4.20/185 4.23/189, 4.16/190, 4.17/191 ja 4.03/197 (3.45-3.20min/km). Viimeinen veto oli raakaa kilpailua, niinkuin tietysti kovassa harjoituksessa kuuluukin. Ryhmä antaa lisää vauhtia! Alla koko kööriä hymyilyttää kaikinpuolin onnistunut harjoitus.

Konsta, Pekka, Kalle ja Vili. Kuva:  Joni Jäntti
Tänään pyhänä kävimme jälleen aamureippailulla ja teimme liikkuvuutta aitakävellen. Harjoittelussa pitäisi keskittyä olennaiseen. Lauantai-iltapäivän kestävyysjuoksijoiden sählypelissä huomasin vaihtopenkillä valuttavani verta lattialle. Lattia oli hiertänyt varpaasta palan pois. Kyllä oli aamulla ikävää lähteä juoksemaan...

Sanna Kämäräinen piti leirillä urheilijavieraana luennon uransa käännekohdista ja halusi vielä jakaa vinkkejä "16v-Sannalle". Hienoa, että leirille saadaan uusia ajatuksia. Erityisen tärkeiksi Sanna nosti harjoituspäiväkirjan, panostuksen urheiluun ja oman lajinsa tuntemisen.

Leirin päättävälle pitkälle lenkille lähdettiin yhdessä, kuitenkin jokainen oman kykynsä tiedostaen. Ryhmä venyi ja harveni juoksijoiden kääntyessä takaisin. Päätimme juosta täydet 20km, sillä onhan kaikki tätä lyhyempi vain puolipitkän lenkin juoksemista. Lopulta vain kolme nuorta ja valmentaja jatkoivat.

Viidenkymmenen minuutin jälkeen käännyimme palaten takaisin Tanhuvaaraan hyvällä meiningillä. Urheiluopiston respassa kellot pysäytettiin, oli kulunut 1h 42min ja matkaa taitettu GPS:n mukaan tasan 20.00km. Leirin yhteisessä päätöksessä leirin nuorin juoksija Arttu, sai erityismaininnan. Arttu juoksi pisimmän lenkkinsä, täydet 20km, muiden tyytyessä 14-16km puolipitkään lenkkiin.

Oli ilahduttavaa kuulla kuinka laajasti kestävyysjuoksupiireissä seurataan Blogia. Jatketaan kirjoittamista ja ennenkaikkea harjoittelua!

tiistai 21. lokakuuta 2014

Turhautunut toipilas

En tiedä enää syyttääkkö käsittämättömän huonoa tuuria vai kieroutunutta kohtaloa. Alan olla vakuuttunut, että jokaista valoisampaa jaksoa seuraa poikkeuksetta uudet vastoinkäymiset. Reilu viikko sitten kirjoittelin tännekkin intoa täynnä, miten kaikki tuntuu menevän niin kuin pitääkin. Nyt, jo tutuiksi käyneet, tummat pilvet ovat taas palanneet peittämään risukasaan ujosti paistavan auringon. Oletettavasti ja toivottavasti kuitenkin vain vähäksi aikaa.

Viime viikon juoksu oli tahmeaa, jalat painoivat. Olo oli ehkä vähän sairas. Lepäsin, mutta tuntemukset eivät juurikaan korjaantuneet. Pikkuhiljaa huoli ja epätoivo otti vallan, koitin keksiä syitä huonoon vointiini. Hieman normaalia rankempi treenaaminen oli huono selitys, mutta siihen tyydyin.

Viime viikon puolivälin paikkeilla aloin kummastella oikean korvan kipeytymistä. Ajattelin vaivaa ohimeneväksi ja työnsin asian sivuun. Kuitenkin vielä sunnuntaina olo oli edelleen vetämätön ja korva kipeä ja tukkoinen. Kovasti minulle lääkärissäkäyntiä suositeltiin, mutta tapani mukaan koitin vältellä tohtoria viimeiseen asti ja uskoa ihmeparanemiseen. Maanantain vielä sinnittelin ja treenatakkin yritin, huonoin tuloksin.

Tänä aamuna nielemisen ja puhumisen, kuulemisesta puhumattakaan, alkaessa tuottaa tuskaa, menin koputtelemaan terveydenhoitajan ovea. Terkkari vastaavasti koputteli lääkärin ovea ja ohjasi minut sinne. Hetkeä myöhemmin poistuin mukanani antibioottien ja korvatippojen reseptit höystettynä muutaman päivän treenikiellolla. Korvatulehdus diagnosoitiin nopealla vilkaisulla.


Taas en tiedä itkeäkkö vaiko nauraa. En ymmärrä, mistä olen kalastellut itselleni tällaisen pikkulasten taudin, jota en muistaakseni edes lapsena sairastanut. Tuntuu, että onnistun pyydystämään kaikkein epärealistisimmatkin pöpöt ja ongelmat, kaikkien tavanomaisten lisäksi. Ei ole kivaa. Toisaalta pitää olla tyytväinen, kun jaksamattomuuteen löytyi selitys, ja vieläpä sellainen, jonka pitäisi olla äkkiä selätetty. Ehkä tää tästä, lääkitys on kunnossa, nyt vaan rauhassa kohti uusia pettymyksiä!


sunnuntai 19. lokakuuta 2014

X-Run maastojuoksu 23km, ja toiminnantäyteinen viikko

Lauantaina 18.10. aamu valkeni kuuraisena, oli pakkasta. Suuntasimme Satun kanssa Rauhaan, jossa huolehtisimme yli kaksisataapäisestä juoksijajoukosta jälkijuoksijoina. Aurinko alkoi lämmittää, ja ilma oli täysin kuiva. Paras mahdollinen sää maastojuoksuun. Lasten Mini X-run oli täydessä vauhdissa. Pienet juoksijat kilvoittelivat innoissaan ja hyvässe hengessä.

Kisakahviossa joimme aamukahvit ja söimme tietysti kisamakkarat. Kiertelimme Holiday Club Rauhaa ja valmistauduimme. Tuttuja , morjestamaan tulevia juoksijoita ja huoltajia, oli ilahduttavan paljon. Yhteensä 450 juoksijaa oli ilmoittautunut. Kasvu edellisvuosista tarkoitti, että X-Run oli kuluvan vuoden suurin etelä-karjalainen hölkkätapahtuma.


Innokas, kaikenkattava, juoksijajoukko asettui nuorten kilpailun jälkeen lähtökaaren alle, me tietysti viimeisiksi. Rohkeimmat kevensivät shortseihin, kun taas viluisimman pitivät tuulipuvut tiukasti päällä. Kärki ampaisi matkaan tykin suusta, loppupäässä pidettiin mukavaa n. 7min/km vauhtia. Reitin alkuosa oli helpohko, suhteellisen tasaista pururataa ja helppoja polkuja.

Neljän kilometrin jälkeen päästiin todelliseen maastoon. Kaksi pitkää ja jyrkkää mäkeä havahduttivat juoksijat todellisuuteen. Kävellen oli vaikea päästä ylös. Jälkijoukoissa 7km juomapistettä aletiin odottaa. Alla olemme ensimmäistä kertaa tulossa jäähallille nauttimaan urheilujuomista.


Yhden kierroksen juoksijat olivat jo voiton puolella. Koettelemuksia oli vielä edessä. Maasto oli todella vaihtelevaa ja vielä neljä selkeästi erottuvaa nousua jäljellä. Jokainen mäenylitys vei lähemmäksi maalia. Alkoi kuulua, että olisi pitänyt sisäistää paremmin kilpailukutsun kuvaus "haastavasta reitistä".

Kaikki kuitenkin selvisivät. Kilometri ennen maalia lähdimme ottamaan kahden kierroksen juoksijoita kiinni ja toivotimme hyvää matkaa loppunousuun. Kaikki selvisivät itsensä voittaneina. Maalissa meitä informoitiin, että edellinen juoksija oli lähtenyt kierrokselle 5-6 minuuttia meitä aiemmin. Pidin reipasta neljänminuutin vauhtia helpolla osuudella ja saimme viimeisen juoksijan kiinni ensimmäiseen oikeaan nousuun.

Taitoimme matkaa tähdäten kolmentunnin alitukseen. Mäet kertautuivat toisella kierroksella, mutta kannustimme kovasti. Ajassa 3.01 polut olivat hiljentyneet. Viimeinenkin juoksija saapui maaliin onnellisena ja kiitti kannustuksesta. X-Run saa jatkoa vuoden päästä. Niin pitääkin, sillä tapahtuma oli loistava! (muutama puute reitin merkkauksessa täytyy antaa anteeksi, aina jää parannettavaa) Ensivuonna siis uudestaan vieläkin isommalla juoksijajoukolla! Jatkoimme vielä toimitsijoiden joukolla pitsalle, viimeistään nyt jäi hyvä maku suuhun.


Perjantaina juoksin 4x2km vauhtikestävyyttä. Kunto alkaa nousta tavalliselle tasolle, vedot asettuivat 4.10->3.50min/km nousujohteiselle sarjalle. Koko illan pelasimme Risk-lautapeliä. Peli kesti kuusi tuntia, ja päättyi ratkaisemattoma poikkeuksellisesti. Tavallisesti ei ole hyväksyttävää keskeyttää ennen voittajan ratkeamista. Tärkeintä oli, etten hävinnyt.

Kaikki viikon tapahtumat eivät sovi yhteen kirjoitukseen, eivätkä enää seuraavassa ole ajankohtaisia. Nyt uuteen viikkoon, uusin Putous-hokemin. Se oli virhe.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Syys"loma"

 "Niin on kiire, ettei ehdi pesulla käydä! Eikä kyllä jaksaisikaan". Eilisiltainen toteamus kuvastaa osuvasti vasta kolmatta päivää käynnissä olevaa viikkoa. Elämä on rankkaa. Aamulla on suunnattava kulkunsa heti seitsemän jälkeen kohti Lappeenrantaa. Siellä odottaa Teknillistieteellinen Yliopisto päänsekoittavine luentoineen. Kun yksitoista tuntia myöhemmin on takasin Imatralla, ei auta kuin kiskoa treenivaatteet niskaan ja painua jo pimenneseen iltaan. Katujen kiertämisen jälkeen ei aika tai jaksaminen tahdo enää riittää kuin asettamaan herätyksen seuraavalle aamulle voidakseen aloittaa saman kierroksen alusta. Tätä rataa kulkee Kallen arki ja Satun syysloma.

Perjantaina Satu aloitti lomansa hyppäämällä bussiin päästäkseen "etelän leirille" Imatralle. Urheilun näkökulmasta leiri takkuaa pahasti. Yksikään harjoitus ei ole vielä onnistunut, ei edes vähän sinne päin. Lauantaina, sunnuntaina ja maanantaina kipeä maha pakotti juoksijan kaksinkerroin. Eilen tiistaina jaksaminen petti johtuen osaltaan edeltävästä kovasta viikosta. Tänään Yliopiston portaat ovat ehtineet aiheuttaa päänvaivaa ja happoja jo siihen malliin, että lepääminen taitaa olla Satun tämänillan suunnitelma.

Taustalla valtakunnan suurin vesivoimalaitos ja kaupunkipuro
Viikonlopulta puhelimen kameraan tallentui otos lenkiltä ihan valoisan aikaan. Kuvassa näkyy Ponnistuksen verkkareiden lisäksi Imatrankosken vesivoimalaitos. Kuvanottohetkellä meneillään oli viikon pitkä lenkki, johon mahtui mukaan myös sattumia. Reittiä suunnitellessa huomioon otetut pitkospuut olivat poissa. Kuivilla sukilla lenkiltä selvitäkseen oli rymyttävä metsän läpi. Neulasten peittämänä ja oksien raapimana alkoi päästä melkein suunnistusfiilikseen.

Lenkin jälkeen oli vuorossa kylmää kyytiä. Loppupäivä kului jäähalleilla Kallen tuomaroidessa ja Satun tehdessä tuttavuutta niin Rauhan kuin Imatrankin hallien katsomoihin.Hyvin meni kummankin osalta. Kalle suoriutui vakuuttavasti ja Satu oppi tuomarien käsimerkit.

Satu ei vielä löytänyt jääkiekon syvintä olemusta
Tulevan viikonlopun ohjelma näyttää lähtökohtaisesti erilaiselta. Imatralla juostaan syksyinen maastojuoksutapahtuma X-Run. Matkoja kisassa on tarjolla aina 0,1km lähtien. Päälajeina ovat sekä miesten että naisten 11,5km ja 23km raskaat taipaleet.Ennakkoilmoittautuneita kisaan on jo ihan kiitettävä määrä. Blogin kaksikolla on määrä toimia tapahtumassa jälkijuoksijoina. Edessä on siis täydet 23km maastojuoksua.

Ennen viikonloppua on kuitenkin edessä vielä pari päivää tiukkaa yliopistoelämää. Satulle tämänviikkoinen kosketus korkeakouluun on elämän ensimmäinen ja näin ollen silmiä avaava kokemus. On etu päästä vielä lukiolaisena näkemään, mitä tulevaisuudessa odottaa. Tieto edessä olevasta työläästä opiskelustakaan ei pääse masentamaan, kun on päässyt toteamaan ainakin ruuat hyviksi!

Satu ihmettelee Skinnarilan kampusta pallotuolista