Joensuu Night Run - SE, PE ja melkein täydellinen ultrakisa

Viikonloppuna täyttyi allekirjoittaneen viides vuosi ultrajuoksijana, ja juurikaan ikimuistoisemmin se ei olisi voinut täyttyä. 2016 juoksin Joensuu Night Runilla 12h kolmen hengen joukkueessa, nyt pääsin ylittämään mahdottomana pitämäni haamurajan, 140km. Sivutuotteena syntyi maailman kärkitulos, Suomen ennätys sekä Pohjoismaiden ennätys. En voisi olla tyytyväisempi silloisesta lajin vaihdosta. On hienoa olla mukana lajissa, jonka taso, suosio ja ehkä jossain määrin myös arvostus, on nousussa. Tasonnousun alleviivauksena myös Simpasen Juuso murskasi Suomen ennätyksen hurjalla 148 km ylityksellä, ja useita ikäsarjojen ennätyksiä pistettiin uusiksi.

Kuva: Petteri Jokela

Tämän vuoden kisaan olin laatinut selkeän suunnitelman: puoleen matkaan samaa tahtia kuin vuosi sitten ja vähemmän hyytymistä lopussa. Viime vuonna tavoite oli juosta kuuteen tuntiin 72km ja toteutuneet täydet kierrokset olivat 71.8km. Laskeskelin, että kyseisellä väliajalla pitäisi ehtiä selkeisiin ennätyslukemiin. Puolenmatkan tavoite ei kuitenkaan aivan täyttynyt suunnitellusti. Virallista tulosta minulla ei ole, mutta oman käsityksen mukaan lukema oli noin 73.5km, 1.7km enemmän kuin edellisvuonna. Osa erosta toki selittyy pelkästään sillä, että viime vuonna hengailin vessan puolella useiden satojen metrien ajan. Hieman siis aikataulua edellä tässä kohtaa, mutta en usko, että siitä oli merkittävää haittaa. Sykkeet pysyttelivät kuitenkin ainakin ensimmäiset tunnit pk-alueella. 

 

 

 

Vuosi sitten törmäsin seinään puolessa matkassa. Samaa ongelmaa on ollut useissa kisoissa siinä 5-6h kohdalla, joten nytkin sitä kauhulla odotin. Seinää ei kuitenkaan tullut, vaan juoksu oli koko ajan hallussa. Kun kisaa oli kulunut 7h ja edelleen oli hyvä ja rauhallinen mieli, tiesin juoksevani ennätyksen, jos mitään odottamatonta katastrofia ei tapahdu. Yleensä olen kokenut tämän yökilpailun henkisesti todella raskaaksi. Ajatukset ovat olleet kovin synkkiä aamuyön tunteina ja olo on tuntunut nuutuneelta. Nyt pystyin koko ajan laskemaan kierrosvauhteja, kommunikoimaan huollon kanssa kiukkuamatta ja ajoittain kannustamaan muita.

Voi olla, että hallittu ja jaksava juoksu oli ihan sattumaa, mutta oma analyysi on tullut siihen tulokseen, että runsaalla energiansaannilla sekä ehkä suhteessa tavallista maltillisemmalla vauhdinjaolla oli merkittävä rooli. Vuosi sitten sain hiilihydraatteja tunnissa noin 62g, tänä vuonna lukema oli ensimmäisellä kuudella tunnilla jopa 75g ja koko kisassa 70g. Energiansaantiin panostamisen sivutuotteena kärsin ajoittain pienestä pahoinvoinnista, mutta se lähinnä vain teki matkanteosta hieman epämiellyttävää. Vessassa jouduin pistäytymään koko reissun aikana vain kerran, ja varikkopysähdykellä varustettu kilometrikin pysyi alle kuuden minuutin. 

 

Kilpailun taso oli tänä vuonna kova. Areenalla ei ole koskaan juostu yli 140 km tulosta, nyt ylityksiä tuli kolme. Itse koin hyötyväni kovasti siitä, että sekä Juuson että Tomin vauhti sopi ajoittain yhteen omani kanssa. Vaikka yön tunteina ei taidettu vaihtaa sanaakaan, oli kierrosaikojen ylläpito helpompaa porukassa. Melkein samaa vauhtia menevistä kanssajuoksijoista sain myös vahvistusta yhdelle teorialleni. Olen pohtinut sitä, onko ultrakisan loppupuolen hyytyminen henkinen vai fyysinen asia, ja että onko kyky ottaa loppukiri merkki siitä, että voimia vielä olisi, mutta pää ei ole tarpeeksi kova. Olen sitä mieltä, että fyysinen jaksaminen rajoittaa. Noin 10.5h kohdalla koitin pysyä Juuson matkassa katkaistakseni puuduttavan pitkästymisen ja ajankulumisen hitauden, josta olin kärsinyt useamman tunnin. Juuson tahti oli ehkä 5s/kierros nopeampaa kuin oma tahtini siinä vaiheessa. Pystyin kyllä kiihdyttämään vauhtia, mutta se kostautui jo muutaman kierroksen päästä. Jalat tyhjenivät kokonaan ja kierrosvauhdit tipahtivat reilu 10s. Onneksi heikko hetki meni ohi ja viimeinen tunti alkoi. Kyseinen episodi on nähtävissä yllä olevasta kuvaajasta noin 380 kierroksen kohdalta alkaen.

 

Kilpailun viimeinen tunti oli hieno, niin kuin se yleensä aina on. Vaikka väsyttää, tietää maalin olevan jo saavutettavissa. Kun kello kääntyi viimeiselle tunnille, lähtivät kierrosajat jälleen merkittävään laskuun. Tämä ilmiö tosin viittaisi siihen, että myös henkisen puolen vaikutus ultrajuoksussa on valtava. Oli todella mukavaa kiertää rataa tietäen, että ennätys syntyy, vaikka taittaisi suurimman osan matkasta kävellen. Ensin ylittyi oma ennätys, sitten Suomen ja Pohjoismaiden ennätys ja sitten muutaman kilometrin päässä häämötti 140km raja. Tuo raja tuntuu uskomattomalta, kun muistan vielä kolmisen vuotta sitten miettineeni, että en varmaan koskaan pääse 130km yli. Lisämausteen viimeiselle tunnille toi Suomen lippu, jonka sain matkaan Suomen ennätyksen rikkoontuessa. Aivan todella ikimuistoinen hetki, ja epätodellista, kuinka paljon jaksoi vielä hymyilyttää yli 11h juoksun jälkeen.

Koska Night Run on siitä hieno kilpailu, että olosuhteet pysyvät vakioina, on aiempien vuosien tuloksia mielenkiintoista vertailla. Ensimmäisiin vuosiin verrattuna on parantunut sekä alkuvauhti että kyky pitää vauhtia yllä. Tänä vuonna juoksin mielestäni aika hyvän jälkimmäisen 6h (keskivauhti 5.20 min/km), mutta kuitenkin 6 km ero puolikkaiden välillä on ehkä isohko. Mielenkiintoista on, että 2019 ero ensimmäisen ja toisen puolikkaan välillä oli vain 2.3km. Vaikka uskon, että paras tulos tulee hieman reippaammalla alulla, joskus täytyy kyllä ihan kokeilumielessä tavoitella negative splittiä, vaikka tässä samaisessa 12h kisassa.

Yleensä kisasta jää aina jossiteltavaa, ultrajuoksu on täynnä muuttujia, joita on vaikea hallita. Olen metsästänyt täydellistä kisaa, joka vastaa juoksijan sen hetkistä potentiaalia. Nyt ollaan aika lähellä sitä, ja on vaikea jossitella, mutta aion kuitenkin yrittää keksiä edes jotain mahdollisesti parannettavaa:

1) Alku olisi voinut olla hieman rauhallisempi. 1.5 km vähemmän puoleenmatkaan olisi voinut toimia.

2)  Pää olisi voinut olla kovempi. Vaikk ei ollut ongelmia, viimeiset 7. tunnin ja 11. tunnin välissä oli hyvin pitkä aika. Lisäksi viimeisellä tunnilla huomasin optimoivani: varmistan, että 140k ylittyy, mutta kyllä en kiihdytä yhtään enempää kuin on tarpeellista.

3) Ajoittainen pahoinvointi oli ikävää, olisiko energioiden määrän kanssa voinut tehdä jotain toisin?

4) Porukassa juokseminen oli kivaa. Olisi kiva, jos joku juoksisi vieläkin pidemmät pätkät itselle juuri sopivaa vauhtia.

Onnistunut kisa on tietyssä mielessä epäonnistumista pelottavampi. Nyt kaikki paineet ovat harjoituskaudella: jos mielii parantaa ennätyksiä, on juoksijan yksinkertaisesti oltava paremmassa kunnossa. Ilmeisesti on siis syytä palata harjoitusten pariin, mutta huilataan nyt sen verran kuin on kehittymisen kannalta tarpeellista.