Kilpajuoksu

Viimeviikkoina on käyty väkevää debaattia kilpajuoksun tulevaisuudesta niin kasvotusten, kuin sosiaalisessa mediassakin. Kukaan ei ole vielä tuonut esiin perimmäistä syytä, on kirottu vain puhelimia ja instagrameja. Kilpajuoksun kantava ajatus on olla paras, voittaa. Ainakin itsensä. Monia muita lajeja harrastetaan, kilpajuoksu ei ole harrastus, varsinkaan kestävyysmatkoilla.

Kestävyysjuoksijat ovat poikkeuksellisia ihmisiä. Harjoittelu tähtää maksimaaliseen kilpailusuoritukseen, raastoon. Kilpajuoksu on lajina vaativa kaikessa yksinkertaisuudessaan. Juokseminen on kuitenkin vaikeaa, vaikka toisin voisi luulla. Vain oikeanlainen harjoittelu kehittää, ja kilpailuissa juoksijan tulisi pystyä ulosmittaamaan suorituskyky kokonaisuudessaan.

Kilpajuoksun aloittaminen on suuri hyppy tuntemattomaan. Juoksupiirit ovat tiivis yhteisö ja juoksijat omanlaisia vahvoja persoonia. Urheiluseuroissa pitäisi keskittyä tekemään juoksemisen aloittaminen mahdollisimman helpoksi. Kiinnostusta osoittaville lapsille pitäisi saada valmentaja. Ja lapset pitäisi saada kilpailuihin. Pikkukisoihin juoksemaan tonnia. Ei ymmärrä mihin on lähtenyt ennen kuin on liian myöhäistä.

Kun kilpajuoksu on ottanut imaissut sisäänsä, on löytänyt valmentajan ja harjoittelussa on tekemisen meininki, ei ole enää mitään merkitystä seuraako sosiaalista mediaa tai makoileeko läppärin kanssa sängyllä harjoitusten jälkeen.

Seuraava askel juoksijana on tavoitteiden asettaminen. Jokainen juoksija tavoittelee maratononnellisuutta. Lopullista tilaa, jossa on saavuttanut tavoitteensa juoksijana. Kun on päässyt tähän vaiheeseen, loppu sujuu itsestään. Tietää mitä on tehtävä, jotta tulee aina vain paremmaksi. Terminaalivaiheessa ei ole enää niin väliä miten kilpailut on järjestetty, kunhan pääsee juoksemaan. On valmis ottamaan jopa velkaa päästäkseen kilpailuihin #maaninkahölkkä.

Kilpajuoksun kannalta suurin haaste on saada lapsia kilpailuihin kokemaan onnistumisen elämyksiä, pahaa oloa ja näkemään oman kehityksen, sekä mahdollisuudet. Oikealle tielle päästyään, juoksijaporukoissa pyöriessään, kirjallisuutta lukiessa ja ennen kaikkea kilpailuja seuraamalla juoksija kyllä tietää mitä tehdä. Kunhan harjoittelussa on hyvä meininki ja ForrestG:n sanoin tekee lähes kaiken ja tekee sen justiinsa - isolla vehkeellä.

Kisojen täyteinen viikonloppu

Kalle kertoi edellisessä kirjoituksessaan, miten käytimme helatorstain Siilinjärvellä 90v juhlajuoksussa. Minä en tyytynyt pelkkään järjestäjän rooliin, vaan sovitin myös numerolappua rintaan. Sateisessa säässä oli edessä neljä 2,6km kierrosta, yhteensä 10,4km. Reitti oli vain puolikse asfaltoitu ja hiekkatieosuudet liejuuntuivat kierros kierrokselta. Maaliin saapui rapaisia urheilijoita.

Elettäsessä jo toukokuun puoliväliä on 10,4km kilpailu turhan pitkä ja raju. En kuitenkaan halunnut jättää hyvää juoksutapahtumaa hyödyntämättä ja juoksin kisan pitkänä vk-lenkkinä. Alkuperäinen suunnitelma oli, että seuraisin toista oman sarjani juoksijaa aina viimeiselle kilometrille asti. Vauhti alkoi tuntua ennen puoliväliä turhan helpolta, ja vaihdoin peesiä. Juoksimme yhdessä sarjaa alemman kilpailijan kanssa hänen kiinni hänen kilpasiskonsa, jonka mukana taitoin lopulta matkaa aina yhdeksään kilometriin asti.

Viimeinen kilometri lasketeltiin alamäkeen. Tein eroa matkaseuraani liki 40s ja gps näytti hetkelliseksi maksimivauhdiksi 2.30min/km. Jälkeenpäin tarkasteltuna kisa oli kokonaisuudessaan kiihtyvä. Harjoitus oli erittäin onnistunut. Jäi hyvä mieli.

Tänään lauanrtaina minun oli tarkoitus asettua lähtöviivalle Karttulan kujilla, nimeni oli jo Asics-katujuoksun 2000m lähtölistalla. Näin ei kuitenkaan päässyt tapahtumaan. Torstaisen juoksun jälkeen karhealta tuntunut kurkku ei tiennyt hyvää. 2000m ajan sijaan kellotin tänään liki 38 astetta kuumemittarilla. Harmittaa kovasti jättää hyvä kisa väliin ja pitää huilia harjoittelusta.

Flunssa ei ollut kuitenkaan syy jäädä koko päiväksi vällyjen väliin. Heti aamusta suoritimme kulttuuriteon seuraamalla Suonenjoella kansallisia suunnistuskilpailuja. Kokemus oli Kallelle ensimmäinen laatuaan. Ihan oli mukavaa, vaikka äänentoiston taso toi mieleen lähinnä keskitysleirin. Suonenjoelta jatkoimme Karttulan katujuoksun yleisön joukkoon. Taas tuli nähtyä kovatasoiset kisat ja jututettua tuttuja. Vähän aiheutin hämmennystä, kun en malttanut pysyä kokonaan poissa taudista huolimatta.

Metsästä sähköiseksi tulospalveluksi

Olen käynyt monessa paikassa, mutta nyt ehkä nähnyt kaiken. Viikko Rautavaarassa, Sotinpurolla vahvisti sanonnan Suomen kesä on lyhyt ja vähäluminen. Pahinmillaan käveltiin umpihangessa, lunta vyötäröön asti. Sulat kohdat eivät olleen yhtään parempia, koko viikon jännitti upottaako suo kumisaappaan vartta enemmän. Lumen sulaminen sai vielä ojat ja purot tulvimaan. Useaan kertaan ojan ylittäminen vaati tilapäissillan rakentamisen.

Viikko meni kuitenkin nopeasti. Pidin makuupussin päällimmäisenä rinkassa, ja hydynsin pienetkin tauot nukkumiseen. Kun en nukkunut, söin. Metsässä energiaa ei kuitenkaan ole mahdollista saada puoliakaan kulutuksesta, ei ainakaan ilman omien eväiden kantamista. Yhteensä kävelin 40-50km, mutta keskivauhti oli varmasti alle 1km/h. Tielle siirryttäessä matkan voisi kertoa helposti kolmella.

Suunnistajan ensireaktio - aika sinistä...

Kuopioon päästyäni minusta tehtiin sähköinen tulospalvelu. Ei käynyt edes mielessä lähteä kilpailemaan Siilinjärvi 90v maantiejuoksuun. Otimme Satun kanssa ilmoittautumiset vastaan. Satu kilpaili, minä kirjoitin tulokset ruutupaperille, ja jaoin ensimmäiset palkinnot. Kyllä tuli kannettavaa tietokonetta ja tulostinta ikävä. Puhelimella olin ottanut lähtölistoista kuvan, ja pieneltä ruudulta selvitin kenen numero kuuluu mihinkin sarjaan, ja mihin aikaan/sijoitukseen numerot yhdistyvät. Lopulta kaikki kilpailijat saatiin omalla ajalla oikeaan järjestykseen, ja käsinkirjoituetut tuloslistat teipattua Pöljän koulun tiiliseinään. Mitä kestävyysurheilun eteen ei tekisi.

On kuitenkin huolestuttavaa miten kestävyysjuoksu ja ylipäätään yleisurheiluperinne katoaa. Tähän on kaksi selvää syytä. Kilpailujen ja tapahtumien vähyys ja vähien kilpailujen kalliit osallistumismaksut. Kyllä saa lapsiperhe miettiä kahteen kertaan käykö juoksukilpailuissa vai huvipuistossa. Ilmoittautumisia vastaanottaessa tuli hyvälle mielelle, kun Mäntylahden Vedosta tultiin seuran uudet, hienot verkkarit päällä kilpailemaan hyvällä asenteella. Samaa kuitenkin sanoivat, tällä menolla viimeinen sammuttaa valot.

Kilpailukanslia ja tulospalvelu

Sotinpuron viikon jälkeen oli ylentämistilaisuus. Kyllä oli mukavaa saada tunnustusta, ylirajajääkäri ja sissiristi. Intissäkin aika kuluu nopeammin, kun on hyvällä, ennakkoluulottomalla asenteella mukana. Monesti puhutaan, että sotilasmaailmasta on vaikea siirtää mitään siviilimaailmaan. Puolen vuoden aikana on kuitenkin niin monta kertaa nähnyt, että kovimmassakin kiireessä rauhallisuus on paras tapa toimia. Keskity, keskity, keskity - mieti mitä teet. 

Sissiristi lomatakissa

Kalle

SM-maastot vuosimallia 2015

Kellon tullessa kahdeksan lauantai-aamuna alkoi matka kohti Imatraa ja SM-maastoja. Kisat alkoivat kyseisena aamuna jo yhdeksältä, aivan ei ehdittäisi ensimmäisiä startteja seuraamaan. Reilun 240km mittainen matka sujui ongelmitta aina Imatralle asti. Karhumäen urheilualue ei ottanut löytyäkseen, vaikka siellä olen usemapaan kertaan vieraillut. Kiersimme pientä kaupunkia toistakymmentä minuuttia ennen määränpään löytymistä. Kello näytti hieman yli yhtätoista auton pysähtyessä.

Lauantain sää ei ollut paras urheilukilpailujen seuraamisen kannalta. Tuuli oli todella kova ja äkkiä tuli ikävä naulakkoon unohtunutta toppatakkia. Pienestä vilusta huolimatta veteraanisarjat katsottiin loppuun asti tuttuja bongaillen ja silmäillen rataa, mikä olisi seuraavana aamuna itselläänkin kierrettävänä. Juniorisarjojen alkaessa suoritimme varikkopysähdyksen ABC:llä ja palasimme masut täynnä seuraamaan kisat loppuun saakka.

Hotelli löytyi kisakeskusta mutkattomammin. Sinne päästyä oli aika alkaa sovitella lenkkivaatteita päälle verkkalenkkiä varten. Juoksu oli vähän tahmeaa, mutta sitä se monesti on kilpailua edeltävänä iltana. Edeltävät päivät on levätty ja juoksutuntuma on hukassa. Verkan jälkeen jäin laiturille ihailemaan kohta laskevaa, vielä kirkkaalta taivaalta paistavaa aurinkoa. Keräsin katseita kääriessäni lahkeet seisoakseni järvessä. Kävelin takaisin hotellille avojaloin.

Hotellihuoneessa oli kuuma ja tuleva kisa pyöri mielessä. Uni ei meinannut ottaa tullakseen. Saatuani unenpäästä kiinni nukuin kuitenkin sikeästi aamuun asti. Aamulla normaali SM-kisajännitys oli laimeaa. Kun ei ole realistisia mahdollisuuksia menestyä ja tiedostaa olevansa huonossa kunnossa, ei ole juurikaan syytä hermoiluun. Numerolapun kiinnityksen jälkeen suunnattiin aamupalalle.

Aamupalan jälkeen alkoi tavaroiden keräily. Vaikka starttini olikin vasta puolenpäivän jälkeen, halusin olla kisapaikalla hyvissä ajoin. Sää suosi sunnuntai päivää aivan erilailla kuin lauantaita. Tuuli oli tyyntynyt, aurinko paistoi ja rohkeimmat katsojat istuivat lyhythihaisissa heti aamusta. Verryttelemään lähtöä oli mukava odotella kauniissa säässä ja tuttuja nähden.

Kiersin kisareitin ensimmäistä kertaa verrytellessäni. Puheet äärimmäisen rankasta radasta olivat mielestäni hieman liioiteltuja. Muutama jyrkkä, mutta onneksi lyhyt, nousu radalle mahtui, mutta viimeviikkoisen aluemestaruusmaastoreitin jälkeen rata oli suorastaan miellyttävä. Verryttely jatkui kivasti porukalla, kun juoksin kiinni jo kaukaa tunnistamani, toista vuotta sitten viimeksi nähneeni, juoksukaverit.

Yleensä juoksu alkaa aueta verrytellessä, mutta nyt niin ei ikävä kyllä käynyt. Jalat tuntuivat raskailta ja aukaisuvetoja tehdessä huomasin kimmoisuuden kadonneen jonnekkin. Ajatus "mitäköhän tästäkin kisasta taas tulee" piti työntää sivuun useampaa otteeseen. Nyt olisi vain juostava niin hyvä juoksu kuin senhetkisillä jaloilla ja kunnolla suinkin kykenee. Muutamien poisjääntien jälkeen lähtöviivalle asettui noin 25 tyttöä.

Lähtölaukauksen pamahtaessa sännättiin nurmikentälle. Alkukiihdytyksen aikana tunnistin Robinin "Kipinän hetken" soivan. Tämä oli jäänyt muilta huomaamatta. Lähtösuoran jälkeen tultiin radan vaativimpaan kohtaan. Jyrkkä nousu imi vauhdin pois kokonaan, ja huonona ylämäkijuoksijana olin vaikeuksissa yrittäessä selvitä kunnialla huipulle asti. Mäen päällä tuli vastaan henkisesti raskas paikka. Kun on ennen kamppaillut SM-maastoissa kärkisijoista, on musertavaa huomata tosi asia, että häntäpään vauhti on vähintäänkin riittävää.

Puolenkilometrin juoksun jälkeen vakiinnutin paikkani hieman puolenvälin huonommalla puolen. Jäin yksin ja loppumatka ei ollut enää juurikaan kilpajuoksua. Vallitseva ajatus juostessa oli pitää oma sijoitus ja selvitä maaliin säilyttäen oma vauhti, olla hyytymättä täysin. Tavoite täyttyi, ja pieni loppukirikin irtosi.

Suoritus jäi kaiken kaikkiaan vähän latteaksi, ja eroa kärkeen kertyi luvattoman paljon. Tiedostin ja tiedostan olevani heikossa kunnossa, joten ero kärkeen ei sinänsä hätkäytä. Vaivaamaan jäi se, etten saanut juoksua tuntumaan tarpeeksi pahalta. Mäet ja pehmeä alusta lyövät minulta pohkeet ja reidet aivat tukkoon ennen kuin loppu elimistö ehtii toimia täysillä. En ole varsinaisesti pettynyt, ennemminkin ehkä vähän surillinen. On kurjaa olla näin pohjalla. Ymmärrän kyllä, että tullakseen paremmaksi on ensin aloitettava jostain.

En kuitenkaan negatiivisista tuntemuksista huolimatta kadu kisaan lähtemistä. Tapahtuma oli hieno ja useat "tervetuloa takaisin" ja "kiva, kun olet täällä"-kommentit lämmittävät mieltä kummasti. Kyllä vielä joskus saan myös toivottaa itseni tervetulleeksi tasolle, jolla haluan olla. Minusta tulee vielä juoksija.

SM-maastojen ennakkotunnelmia

Taas alkaa olla käsillä se aika vuodesta, kun kestävyysjuoksun ystävät kokoontuvat viikonlopuksi samaan paikkaan. Syy tähän pyhiinvaellukseen on tietenkin SM-maastot. Kyseinen kilpailu on kestävyysjuoksun puolella yksi harvoista tapahtumista, jossa on ei tarvitse itkeä osannottajapulaa. Viime viikonlopun aluemestaruusmaastojen 28 osallistujaa vaihtuu nyt sunnuntaipäivän osalta 501 kilpailijaan. Kun lauantaina kisattavien junnu- ja veteraanimaastojen juoksijat otetaan huomioon, tapahtuman kokonaisosallistujamäärä kirii yli tuhannen.

Huhujen mukaan kisareitti tulee pistämään juoksijat koville. Nousua riittää ja laskut ovat jyrkkiä, juuri niin kuin maastojuoksussa kuuluukin olla. Itse tosin aina toivoisin reitin muistuttavan maastojuoksua mahdollisimman vähän. Mitä tasaisempaa ja mitä kovempi alusta, sen parempi.

Itselleni sunnuntain startti on ensimmäinen SM-arvon omaava sitten 2014 huhtikuun maanteiden. Silloinen juoksu päättyi keskeytykseen, joten nyt on syytä pistää paremmaksi! Sijoituksellisesti tavoitteet eivät ole pilvissä. Muut ovat pystyneet urheilemaan ja kehittymään sillä aikaa, kun minä olen ollut telakalla syystä ja toisesta. Haluan saada ehjän ja omantasoiseni juoksun ja ennen kaikkea päästä mukaan kisoihin, jotka ovat ehdottomasti yksi vuoden kohokohdista!

Kilpailukalenteri osaa kertoa N19-sarjassa kisaavan itseni lisäksi 28 tyttöä. Aiempina vuosina olen mahtunut N17-sarjaan, jossa osanottajamäärä on huidellut 70 ja 100 välillä. Nyt juoksijoita on viivalla siis selkeästi vähemmän, mutta kova kisa saadaan varmasti aikaan. Uskon, että sijoittuminen puolenvälin paikkeille voisi olla realistinen tavoite.

Am maastojuoksut - Imatra

Pääsimme lomille torstaina kansainvälisen työväenjuhlan viettoon. Kaveri oli saanut tiedon valmistumisestaan ylioppilaaksi, joten jäimme keskustaan. Kävelimme joenrantaan ja asetuimme vappupicnikille, samalla tuli vielä juhlittua tulevan ylioppilaan syntymäpäivää.

Sekä vappuaaton, että -päivän olin maalaamassa, olinhan lomalla. Lauantaina juostiin kuitenkin maastoissa tämänkin alueen mestaruuskilpailut tulevalla SM-Maastojuoksu reitillä 2km kierroksina. Miehet ja naiset kilpailivat omissa lähdöissään, naiset ensin. Kyllä näytti Oona Kettusen askel hyvältä, olisi pärjännyt miestenkin kilpailussa.

Lähtölaukaus vapautti miehet radalle 14.35. Juuri lähdön valmistelujen aikaan alkoi sataa. Samassa lähdössä oli kolme sarjaa M17, M19 ja Yleinen, sekä vielä P15 sarjan Pm-kilpailun juoksijat. Kovimmat miehet ampaisivat kärkeen, seuraavaksi 4km juoksijat, minä ja viisitoistavuotiaat. Tiesin että varsinkaan 6km maastojuoksussa ei auta sortua juniorimaiseen höntyilyyn.

Heti ensimmäinen ylämäki ottaa luulot pois, täysissä voimissaankin ylöspääsy on haaste, josta jatketaan heti vauhdikkaaseen alamäkeen. Ajattelin juoksevani ylämäet ja tasaiset rauhassa, jotta jaksaisin rullata alamäkiin. Ensilumenladulle lähdettäessä P15-sarjan juoksijat tulivat järjestään ohi. Totesin, ettei porukasta voi enää enempää jättäytyä.

Toiselle kierrokselle vauhdikkaiden alamäkien jälkeen. Ensimmäisestä noususta oli tullut jo seinänousu. Kyllä eivät enää jalat alamäkeen rullanneet. Positiivista oli, että edellä menneet juoksijat pysyivät hyvin näköpiirissä. Takaisin tullessa nuoremmat 4km juoksijat virittelivät jo loppukirejään. Itse jatkoin vielä kierrokselle raskain jaloin. Seinäjyrkässä nousussa kävelyaskeleet estivät vain tosiasia, että kerran käveltyä ei enää juoksemaan lähdetä.

Tässä vaiheessa valveutunut katsoja olisi voinut huutaa Tule pois, siellä on juoksukilpailu menossa! Eteneminen oli muuttunut selviytymistaisteluksi. pelastava maaliviiva kuitenkin lähestyi jokaisella askeleella. Kärkijuoksijat näkyivät enää edestakaisen 500m pitkän suoran päässä, kilometrin edellä. Lopulta kuitenkin kestin alamäet pystyssä ja kaarsin maaliin.

Kuuden kilometrin kilpailuun kului aikaa 25.20, eli reipas 4.10min/km. Kyllä taas nähtiin miten pehmeässä maastossa juokseminen on myrkkyä. Kahden maantiekilpailun perusteella kunto on tilanteeseen nähden hyvällä tasolla. Maastossa taas täysi katastrofi. Jalat väsyvät ja hapenottokyky ei riitä juoksijan vauhdikkaaseen etenemiseen. Tuttu toimitsija totesi kilpailun jälkeen osuvasti, että kilpailun lihaksikkain juoksija erottui selvästi, häntäpäästä. Kunhan radalle päästään.

Ensiviikko menee jälleen metsässä, tällä kertaa Valtimossa. Tänään täytyy levätä, jotta jaksaa taas rymytä. Siirtymiä on tiedossa reippaasti, ja on arvoitus millaista maasto on. Varmaa on kuitenkin, että viimeviikolla lunta oli ollut vielä parhaimmillaan, pahimmillaan, puoli metriä.

Aluemestari!

Tänään juostiin itäisen alueen aluemestaruuksista Pieksämäen maastoissa. Tapahtuma oli samaan aikaa myös Pieksämäen Veikkojen 100-vuotisjuhlajuoksu. Osanottajia kisa keräsi kolmen piirin alueelta kaiken kaikkiaan 28.

Säätiedotus lupaili huonoa. Päivästä tulisi kylmä ja märkä. Ihan kurjimpien ennustusten tasolle keli ei yltänyt. Lämpötila pyöri viiden asteen paikkeilla ja sade oli pientä tihkua. Siitä huolimatta rapa lensi ja kaikki kilpailijat pääsevät vähintään kenkä- ja sukkapyykille.

Usein maastokisoissa kuulee napinaa reitin helppoudesta, eihän tämä ole mitään maastojuoksua. Nyt oli eri ääni kellossa. Reitillä riitti nousua, ja ihan kun mäkien jyrkkyydessä ei olisi ollut tarpeeksi tekemistä, ne myös jatkuivat jatkuivat jatkuivat...Huipulle kavuttua käännyttiin lähes poikkeuksetta jyrkkään laskuun. Naiset ja pojat juoksivat 4km, joka tosin oli ehkä lähempänä 3,5km, yhtenä lenkkinä ja miehet kiersivät reilun 3km lenkin kahteen otteeseen

Lähdin kisaan pelkkä aluemestaruus mielessäni. Starttipistoolin pamahtaessa seurasin tilannetta porukan keskivaiheilla. Juoksu tuntui hyvältä loivaan alamäkeen enkä kokenut tarpeelliseksi jäädä jarruttelemaan ja kyttäilemään oman sarjan kilpasiskoja. Otin alun varovaisesti. Kun kunto on vähän arvoitus, on pakko varoa juoksemasta itseltään jalkoja alta.

Saavutin edellä meneviä kisailijoita ja tuntui, että hei tämähän menee hyvin! Sitten alettiin nousta. On aivan uskomatonta, miten en jaksa juosta ylämäkeen en sitten yhtään. Tipuin edellä juoksevan kyydistä ja takaatuleva porukka saavutti. Kyllä otti päähän. Jalat vain jotenkin menivät mäessä täysin toimintakyvyttömiksi ja matka ei edennyt. Laskuissa kuroin kiinni eron, joka nousuissa syntyi. Pelko tulevista vastamäistä rajoitti vauhtia, ei uskaltanut antaa mennä.

Viimeisen pitkän nousun jälkeen koitti vihdoin tasamaa ja maaliviiva alkoi häämöttää edessä. Vihdoin uskalsi juosta. Loppusuoran kuoppaisuus pääsi yllättämään, ja kovasta yrityksestä huolimatta kiri ei aivan riittänyt vielä yhden sijan nousemiseen.

Kaiken kaikkiaan juoksusta jäi vähän huono ja laimea maku. Mäkien juoksu oli jotain aivan kamalaa ja kilometrivauhti lähinnä säälittävää. Siitä huolimatta N19-sarjan aluemestaruus lämmittää kovasti ja yritän muistaa olla onnellinen siitä, että pystyn kisaamaan ilman kipuja tai ylikuntoa. Ensi viikonloppuna sitten nokka kohti Imatraa ja SM-maastoja!