Kestävyysjuoksijat ovat poikkeuksellisia ihmisiä. Harjoittelu tähtää maksimaaliseen kilpailusuoritukseen, raastoon. Kilpajuoksu on lajina vaativa kaikessa yksinkertaisuudessaan. Juokseminen on kuitenkin vaikeaa, vaikka toisin voisi luulla. Vain oikeanlainen harjoittelu kehittää, ja kilpailuissa juoksijan tulisi pystyä ulosmittaamaan suorituskyky kokonaisuudessaan.
Kilpajuoksun aloittaminen on suuri hyppy tuntemattomaan. Juoksupiirit ovat tiivis yhteisö ja juoksijat omanlaisia vahvoja persoonia. Urheiluseuroissa pitäisi keskittyä tekemään juoksemisen aloittaminen mahdollisimman helpoksi. Kiinnostusta osoittaville lapsille pitäisi saada valmentaja. Ja lapset pitäisi saada kilpailuihin. Pikkukisoihin juoksemaan tonnia. Ei ymmärrä mihin on lähtenyt ennen kuin on liian myöhäistä.
Kun kilpajuoksu on ottanut imaissut sisäänsä, on löytänyt valmentajan ja harjoittelussa on tekemisen meininki, ei ole enää mitään merkitystä seuraako sosiaalista mediaa tai makoileeko läppärin kanssa sängyllä harjoitusten jälkeen.
Seuraava askel juoksijana on tavoitteiden asettaminen. Jokainen juoksija tavoittelee maratononnellisuutta. Lopullista tilaa, jossa on saavuttanut tavoitteensa juoksijana. Kun on päässyt tähän vaiheeseen, loppu sujuu itsestään. Tietää mitä on tehtävä, jotta tulee aina vain paremmaksi. Terminaalivaiheessa ei ole enää niin väliä miten kilpailut on järjestetty, kunhan pääsee juoksemaan. On valmis ottamaan jopa velkaa päästäkseen kilpailuihin #maaninkahölkkä.
Kilpajuoksun kannalta suurin haaste on saada lapsia kilpailuihin kokemaan onnistumisen elämyksiä, pahaa oloa ja näkemään oman kehityksen, sekä mahdollisuudet. Oikealle tielle päästyään, juoksijaporukoissa pyöriessään, kirjallisuutta lukiessa ja ennen kaikkea kilpailuja seuraamalla juoksija kyllä tietää mitä tehdä. Kunhan harjoittelussa on hyvä meininki ja ForrestG:n sanoin tekee lähes kaiken ja tekee sen justiinsa - isolla vehkeellä.
 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti