tiistai 7. marraskuuta 2017

Joensuu Night Run 2017

Vuosi sitten osallistuimme Joensuu Night Runille kolmen hengen joukkueella. Joukkueella oli 12h aikaa kerätä niin monta kilometriä kuin suinkin mahdollista. Matkaa taittui kaiken kaikkiaan 158km verran. Itselleni tuona yönä kertyi liki 60 juostua kilometriä ja päätös ultrajuoksun aloittamisesta. 

Ensimmäinen henkilökohtainen ultra tuli juostua kesällä, jolloin 100km taittui ainakin jälkeen päin ajateltuna täysin ongelmitta. Aiemmin keväällä myös ensimmäinen maraton sujui pelottavan vaivattomasti. Vajaaseen vuoteen kertyi harjoituskilometrejä enemmän kuin koskaan, mutta minkäänlaisista rasitusvammoista ei ollut tietoakaan. Elin kuplassa, jossa mikään ei voinut mennä pieleen.

Kesän kääntyessä syksyyn kupla puhkesi. Ensin SM-maraton jäi väliin pienen flunssan takia. Seuraavaksi parin viikon määräjaksosta palkintona oli ylirasitus ja ihmeellinen polvivaiva, joka on kiusannut jo toista kuukautta. Kirsikkana kakun päällä 2017 vuosimallin Joensuu Night Run osoitti, että välillä ihan kaikki voi mennä huonosti.

Ennen juoksua kaikki oli hyvin. Valmistautuminen oli mennyt täysin suunnitelmien mukaan. Jännitti ja hermostutti kovasti, mutta odotin malttamattomana juoksemaan pääsyä. Olin valtavan hepottunut jo pelkästään siitä, että tällä kertaa en ollut flunssainen. 

Kuvat: Petteri Jokela 
https://www.flickr.com/photos/134887680@N05/albums/72157687052206652/page1

Kello tuli nopeasti ilta kahdeksaan ja oli aika startata. Päässä pyöri monenaisia tavoitteita. Tärkeintä olisi saada ehjä juoksu, mutta nuorten Suomen ennätys 106,5km olisi myös kiva rikkoa. Jos kaikki menisi hyvin, voisi kolmen perättäisen maratoninkin raja rikkoontua. Tarkoitus oli lähteä matkaan noin 5.30min/km.



Alku lähti tuttuun tapaan hieman ylikovaa, noin 5min/km.Matkaa ei ehtinyt taittua juuri mitään, kun odottamaton huolenaihe alkoi hiipiä mieleen. Mihinkään ei koskenut eikä tuntunut raskaalta, mutta ei vaan huvittanut juosta. Yhtäkkiä vaan tuntui, että olen henkisesti aivan loppu. Kisaa edeltävän viikon hermostuneisuus, koko syksyn koulustressi ja kaikki muut ikävät asiat nousivat pintaan. Vallitseva ajatus oli, että miksi minun pitäisi kiusata itseäni juoksemalla, kun muutenkin on raskasta.

Vaikka keskeyttäminen pyöri mielessä ensimmäisestä tunnista lähtien, jatkoin kuitenkin eteenpäin. Maratoniin asti kaikki sujui suhteellisen hyvin. Väliaika siinä kohtaa oli noin 3.43. Vauhti on edelleen turhan reipasta, mutta ihan sama miten juoksen, kun en pääse maaliin kuitenkaan. Noin neljän tunnin kohdalla löysin itseni ensimmäistä kertaa Kallen sylistä itkemästä. Alkoi olla oikeasti vaikeaa. Tuntui hurjalta tietää, että fyysisen jaksamisen kanssa ei ole mitään ongelmaa, mutta pää ei vaan kestä. Toinen ongelma oli, että mitään syömistä ei saanut alas.

Aloin asettaa välitavoitteita. Lupasin antaa itselleni luvan kävellä aina tietyn matkan täyttyessä. Kaikki meni ihan hyvin, jos ei käynyt miettimään jäljellä olevia tunteja. Jos kävi, oli valmis keskeyttämään saman tien. Suutuin Kallelle useampaan otteeseen, kun hän ei antanut minun keskeyttää. Tai ei hän sitä kieltänyt, ehdotti vain lepäämistä ja kävelyä, jos se vaikka auttaisi.

Neljästä tunnista kymmeneen tuntiin matkanteko oli tuskaista. Välillä jaksoi melkein tunnin pätkiä juosten, välillä kävelykin oli tuskaa. En uskaltanut pysähtyä, koska pelkäsin lihaksien jumiutumista. Koko matkan ajan mietin, että jatkan niin kauan kuin nuorten Suomen ennätyksen rikkominen on mahdollista. Pyysin Kallea vähän väliä laskemaan, kuinka monta kilometriä tunnissa olisi edettävä, jotta tavoite täyttyisi. 

Omaa jännitystään loi ajatus siitä, että vaikka kisa käydään pääasiassa itseään vastaan, laitetaan juoksijat myös keskenään paremmuusjärjestykseen. Ennen pahimpien vaikeuksien alkamista johdin kisaa yli kymmenen kierroksen etumatkalla. Vaikka yritin uskotella itselleni, että sijoituksella ei ole mitään väliä, eron kaventuminen kaikkiin takana tuleviin tuntui tosi pahalta. Ajatus siitä, että mikäli haluaa hyvän sijoituksen, on pysyttävä radalla koko 12h, oli ajoittain musertava. 


Kun juoksun viimeiset pari tuntia alkoi olla käsillä, oli kilpailun kärkikolmikko liki tasoissa. Siinä vaiheessa päätin, että kun oli selvitty siihen asti, selvittäisiin loppuunkin. Pää saisi kestää loppuajan, vaikka pahalta tuntuisikin. Koitin peesailla kanssajuoksijoita, koska kynnys vaihtaa kävelyyn olisi silloin pienempi. Viimeistää tuossa vaiheessa sain huomata, miten suurta roolia pää tässä touhussa näyttelee. Kun oli tehnyt selväksi, että nyt riittää itsesäälissä rypeminen ja täältä tullaan kunnialla maaliin, juoksu alkoikin olla taas ihan kivaa.

Vajaan 11h kohdalla rikkoontui nuorten Suomen ennätys. Kaikki taputtivat ja onnittelivat. Viimeisen tunnin minuutit etenivät kovin hitaasti, mutta ne etenivät kuitenkin. Viimeisen vartin ollessa käsillä, uskalsi jo vähän kiihdyttää vauhtia. Lopussa hölkän sai käännettyä vielä juoksuksi ja kellon tullessa 8.00, oli matkaa takana 118,6km. On edelleen uskomaton ajatus, että selvisin loppuun asti.


Hauska huomata, että näin jälkeen päin ajateltuna muistaa lähinnä viimeiset pari tuntia. Vaikeat tunnit eivät tunnu enää niin merkityksellisiltä. Niin sen varmaan kuuluukin olla. Jos kaikilla jäisi mieleen aamuyön tuntien synkimmät hetket, kukaan ei löytäisi itseään enään uudestaan lähtöviivalta. Oli kyllä kaiken kaikkiaan opettavainen reissu. Nyt tiedän, että omian ajatusten kasassa pitämisessä on vielä paljon tekemistä, mutta tiedän myös, että niin kauan kun ongelmat on vaan omien korvien välissä, ei saa heittää pyyhettä kehään.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

X-run 2017

Rauhan, Repokiven ja Ukonniemen maastoissa kilpailtiin X-Run jo kuudetta kertaa. Matkoja oli lapsilla sadasta metristä kahteen kilometriin ja aikuisille 11.5km tai 23km. Osallistujamäärä nousi yli viidensadan, joten X-Run oli vuoden suurin juoksutapahtuma Etelä-Karjalassa. Perinteikkäästi hoidimme Satun kanssa jälkikärjen tehtävät.

Hieman jännitti oma jaksaminen. Keskiviikkona olimme käyneet kuitenkin jo 50km pyörälenkin ja sitä ennen 7km juoksulenkin. Ensimmäinen 11.5km kierros juostiin ja käveltiin 1h 40min. Pidemmälle matkalle oli uskaltautunut melko harvalukuinen joukko. Jatkoimme rauhassa reitin kiertämistä, mutta emme koskaan saavuttaneet viimeistä juoksijaa. Lopulta kaikki oli saatu maaliin, myös meidät. Parikymmentä kilometriä liikuntaa mäkisessä maastossa kolmeen tuntiin oli oikein hyvä saavutus. Tästä kuvia X-Run 2017 kilpailusta (Henry54)


Kilpailun osallistujat ja toimitsijat saivat vielä urakan päätteeksi kylpyläliput Holiday Club Saimaalle. Kyllä teki hyvää päästä saunomaan. Rauhan kylpylässä on vielä erityisen tunnelmallinen mökkisauna, jonne mennään ulkokautta. Reitin merkkaamisessa oli taas pieniä haasteita, kuten kuulemamme mukaan oli ollut myös edellisen viikonlopun Vaarojen Maratonilla.

Maastossa järjestettävät kilpailut ovat reitin osalta haastavia. Järjestelyt toimivat muuten hienosti sekä Imatran urheilijoiden, että Holiday Club Saimaan puolelta. Juoksun ja uinnin kanssa samaan pakettiin kuuluu tietysti myös illallinen.

Siirryimme Rauhasta Imatran Kylpylään Ukonniemeen. Illallisella noutopöydästä kaikki oli viimeisen päälle kalapöydästä ja alkukeitosta lähtien. Pääruokana oli paistettuja kirsikkatomaatteja, naudan sisäfileetä eri muodoissa ja vielä erityisen hyvää naudan poskea punaviinikastikkeessa. Jälkiruuaksi tietysti suklaamousseja ja vielä marjarahkaa. Imatran Kylpylän illallinen yhdistettynä reippaaseen liikuntapäivään ansaitsee Toimitus Suosittelee -maininnan.


sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Ehkä sitten ensi vuonna - SM-maraton 2017

Viime syksynä lopettelin ratajuoksua ja uhosin, että ensi syksynä juoksen SM-maratonilla. Ajatus tuntui tuolloin kaukaiselta ja ehkä vähän saavuttamattomaltakin. Tuosta asti kyseinen kisa on kuitenkin ollut tavoitteena ja unelmana. Keväällä, kun rikoin SM-maratonin tulosrajan, tavoite tuli askeleen lähemmäksi. Kesällä treenatessani 100km juoksuun, koitin koko ajan pitää maratonkuntoa yllä ja heinäkuun alussa keskittyminen siirtyi kokonaan SM-maratonille. Viimeiset kaksi kisaa edeltävää viikkoa tein parhaan osaamiseni mukaan, lepäsin hyvin, söin hyvin ja koitin välttää sairastumista kaikin keinoin.

Kaikesta huolimatta eilen sain huomata, miten pienten asioiden takia kuukausien työ voi valua aivan hukkaan. Kisaa edeltävänä aamuna heräsin nenä tukossa. Ajattelin, että ei tässä mitään, ehkä elimistö vaan reagoin jännitykseen. Koko päivän olo oli alavireinen, nenä oli tukossa, ääni paineessa ja palelsi. Koitin olla miettimättä tilannetta ja sitä, että kaikki katastrofin ainekset olivat ilmassa, en välttämättä pääsisi starttaamaan ollenkaan. Kisa-aamuna olo ei ollut heilahtanut kumpaankaan suuntaan. Elättelin edelleen toivoa normaalista juoksusta.

Kisapaikalla fiilis oli vielä ihan hyvä. Omalla nimellä varustettu numerolappu nauratti ja nosti mielialaa. Seuraavaksi geelit ja juomat juoksijoiden omien juomien laatikoihin ja verkkalenkille. Vielä verryttelyssäkään en pystynyt sanomaan, mitä kisa toisi tullessaan. Toisaalta tuntui helpolta juosta reipastakin vauhtia, toisaalta henki ei oikein kulkenut ja oli pöhnäinen olo. Eiköhän seuraavan kolmen tunnin aikana selviä, onko sairas vai ei.



Lähdön lähestyessä SM-maratoonarit ryhmittyivät eturiviin. Startin tapahtuessa Finlandia-hymnin tahtiin, eturivin paikka siivitti hieman turhan kovaan alkuvauhtiin. Ensimmäinen kilometri taittui noin ajassa 3.50, 25s tavoitetta kovempaa. Ymmärsin onneksi hyvissä ajoin himmata omaa vauhtia. Ensimmäiset pari kilometriä sujuivat ihan kivasti tukkoisuudesta huolimatta. Taitoin noin puolet 10,5km mittaisesta lenkistä neljännen sijan paikkeilla.


Vähitellen olo alkoi hiipua. Porukkaa lappoi ohi tasaiseen tahtiin. Jokaisen ohituksen kohdalla mietin, että nyt tuohon perään. Jotenkin alat eivät totelleet ja vauhti ei kiihtynyt yhtään. Tai pysynyt edes samana. Noin seitsämän kilometrin kohdalla huomasin tekeväni kuolemaa ylämäessä reitillä, jossa ei edes ole mäkiä. Alkoi tuntua, että nyt ei ole kaikki hyvin. Pian myös räkäinen hengitys sanoi yhteistyösopimuksen irti. Vinguin kuin pieni sika, ja mietin pääsenkö ensimmäisen kierroksen loppuun ennen kuin joku katsoja nappaa minut pois reitiltä turvallisuussyistä.

Pääsin kierroksen loppuun. 10km väliaika oli 42.30, mihin olen erittäin tyytyvinen. Kunto ei voi olla huono, jos 10km taittuu tuota vauhtia helposti, vaikka kaikki onkin pielessä. Mietin sitä, että maraton on pitkä matka ja jos välillä tuntuu pahalta, voi olo vielä parantua. Aloin kuitenkin tulla siihen tulokseen, että jos paha olo johtuu flunssasta, tuskin tauti tulee selättymään matkan aikana. Nyt alkoi olla kyse lähinnä terveydellä leikkimisestä. Jos juoksisin koko maratonin kipeänä, seurauksena olisi pahimmassa tapauksessa vakavakin sairaus ja parhaimmassakin tapauksessa pitkittynyt palautuminen. Pitkittyneen palautumisen takia jäisivät seuraavatkin kisat väliin.

Toiselle kierrokselle lähtiessä Kalle huusi minulle, että koita vaan jatkaa. Kommentti suututti niin paljon, että jouduin myöntämään itselleni, että olin odottanut lupaa keskeyttää. 3km päässä olisi hyvä paikka jättää leikki kesken, tekisin päätökseni siihen mennessä. Kun 14km väliaikapaikka saapui, olin tullut siihen tulokseen, että jos juoksen maaliin, jään vähintään 30min ennätyksestä ja olen kisan viimeinen. Noiden asioiden takia ei kannata vaarantaa terveyttä tai tulevia kisoja. Oli helppoa todeta, että eiköhän tämä ollut tässä.

Kisan jälkeen fiilikset olivat kaksijakoiset. Toisaalta tiesin, että mitään en olisi voinut tehdä toisin, toisaalta harmitti niin paljon, että kaikki työ oli valunut hukkaan. Seuraavat pari viikkoa olin budjetoinut maratonista palautumiseen, nyt en tiedä, mitä tekisin. Haluaisin etsiä tälle syksylle vielä jonkun kilpailun, jossa pystyisin ulosmittaamaan kuntoni, jonka tidän olevan parempi kuin ikinä. Onneksi omaa keskeyttämistä hieman helpottaa, että en ollut asian kanssa yksin. Liki 60% kisan osanottajista jouti ottamaan numerolapun pois ennenaikaisesti.


Ensi vuonna SM-maraton juostaan Lappeenrannassa. Kunhan tauti tulee selätetyksi ja saa itsensä kasattua, alkaa treenaus kohti noita kotikisoja. Siellä minä vielä näytän.

perjantai 11. elokuuta 2017

Elokuu

Olen päässyt jo treenaamaan ja voimat ovat palautuneet. Punttisalilla ei tietenkään liikuta vielä lähelläkään maksimirautoja, mutta sinne ollaan hyvää tahtia menossa. Strategiana on edelleen matala volyymi, hyvä progressio ja korkea harjoitustiheys. Lähipäivien aikana on tarkoitus käydä ensimmäisellä juoksulenkillä.


Viimeisen kolmen viikon teemana on ollut tiukka kesäyliopistorypistys. Ensimmäisellä viikolla suunnittelimme ja toteutimme 3D-tulostetut osat. Seuraavalla viikolla tutustuimme pintaraapaisuna virtausmallinnukseen. Saksalainen tohtori piti viikon kurssin koskematta tietokoneen hiireen ajamalla Linuxia ilman graafista käyttöliittymää.


Kesäyliopiston paras osuus olikin viikonlopun kestävä koodausleiri tai hackathon alan termeillä. Satun kanssa ohjelmointitaidot ovat kovin rajalliset, perusteet muutamalla kielellä (Python, Matlab, Codesys...) Kuitenkin sipsien, Coca-Colan ja pitsan voimalla osittain ohjelmoimme ja innovoimme sovelluksen, jolla voi seurata omia ruokailutottumuksia ja pitää kirjaa kodin ruokavarastoista.

Kun olimme päässeet hyvään vaiheeseen, oli tietenkin laitettava Lontoon kisat näkymään. Yliopiston rantasaunan 80" televisio Geneleceineen peittoaa monet huonot kisakatsomot. Vaikka ihan kaupalliseen menestykseen asti koodausleirimme ei tainnut viedä, oli se hyvä lopettaa saunomiseen. Kolmen viikon päästä päästään taas oikean opiskelun pariin, itselläni viimeiset kandikurssit ja molemmat aloitamme satun kanssa maisterikurssien suorittamisen.



maanantai 24. heinäkuuta 2017

Kesän kuulumiset

Keväällä sain Siilinjärven Easyfitille kahden viikon kortin Savon loman ajaksi. Rauta nostolavalla oli kevyttä. Pitää kehua salia. Eleikon kilpatanko voimannostoon ja Roguen yleistankoja, kyykkyhäkki ja nostolava. Kyllä ei monella ketjusalilla ole. Huhtikuun alusta olin treenannut perusvoimaa suhteellisen pienellä volyymilla, mutta päivittäin. Kesään mennessä painon- ja voimannostoliikkeet olivat jo tekniikoiltaan tunnistettavissa.

Easyfitin nostolava
Positiivista oli myös, että jouluna repeytynyt etureisi oli parantunut (lihas parantunut jo aiemmin, mutta kiristys tuntui polvikipuna) ja pääsin juoksemaan. Hyvän voimaharjoittelun jälkeen kävin Kimpisen sinisellä Mondolla treenaamassa muutamankerran jo piikkareissa. Nopeutta oli enemmän kuin ennätysaikoina, vielä suhteellisen pitkän treenin lopussakin. Ehdin jo ajatella ratakierrosta ja pitkiä aitoja.

Kesäkuussa kaikki ei tuntunut olevan enää kohdallaan. Ruoka ei aina maistunut ja vatsa tuntui ajoittain ikävältä. Satun kanssa juoksimme kuitenkin vielä 25km lenkin Karhumäen maastoissa ja jaksoimme suhteellisen mukavasti. Seuraavaksi olin kuitenkin lääkärissä ja kohta jo keskussairaalassa.

Ensimmäiseksi tietokoneröntgenkuviin ja tiputukseen. Ensimmäisenä iltana sain jo lääkkeet, jotka onneksi alkoivat tehota heti. Olin viikon sairaalassa ja verikoetulosten parannuttua pääsin juhannukseksi kotiin 12kg laihtuneena.

Kotona kaksi ensimmäistä viikkoa tuntuivat pitkiltä, ja lääkäritkin jo epäilivät lähteekö tila paranemaan. Ensimmäisen viikon jälkeen jaksoin kävellä kilometrin kauppaan, huilata välillä, ja vielä takaisin.

Olo lähti kuitenkin parantumaan ja pääsin katsomaan Imatranajoa ja Suomi-juoksua. Kuluneella viikolla tapahtui läpimurto. Olen päässyt kävelemään 5km lenkkejä kaupungilla ja perjantaina lähdimme Repoveden kansallispuistoon retkeilemään. Päivässä matkaa kertyi reilut 11km makkaranpaistotauoilla. Illalla kyllä väsytti, mutta tässä kunnossa alkaa jo pärjätä. Toinen samanlainen viikko, niin uskaltaa jo lähteä pyörälenkille.

Hämmänauteensuon pitkospuut
Alkuviikosta kävin ensimmäistä kertaa punttisalilla. Miesten tangolla kyykky piti vaihtaa maastavetoon, kun ei jaksanut. Kuntoon ei kuitenkaan pääse ilman nousujohteista harjoittelua. Laitoin tänään jo malmia tankoon, hyvin maltillisesti tosin. Kymmenen viikon kortikosteroidikuuri on puolessa välissä. Isommilla annoksilla pitää todellakin keskittyä vain kuntoutukseen, ettei aiheuta itselleen suurempaa vahinkoa.

Kortikosteroideilla on erikoinen asema doping-aineiden listalla, harjoituskaudella se on sallittua ja kilpailukaudellakin kiellettyä vain 7vrk ennen kilpailua ja erityisluvalla sallittua. En kyllä suosittele kenellekään. Samoista tableteista alkoi David Millarin luisuminen pimeille teille. Jos ette ole vielä lukeneet, niin Racing Through the Dark on lukemisen arvoinen kirja.

Olo alkaa tuntua terveeltä, kadonneet voimat pitää vielä saada takaisin. Lääkäreille ja omalle hoitajalle voin antaa erinomaista palautetta. Mies on saatu kuntoon niin nopeasti kuin on ollut mahdollista. Pitää toivoa, ettei pahempia takapakkeja enää tule, ja viimeisissä laboratoriokokeissa voidaan todeta sairauden olevan hallinnassa. Terveelliset elämäntavatkaan eivät kuitenkaan ole estäneet huonolta tuurilta.

Levätessä on ehtinyt jo miettiä seuraavia urheilullisia tavoitteeta:
- Päästä täyteen pelikuntoon ennen jääkiekkokauden alkua
- Tehdä pyöräretki syksyllä
- Osallistua Joensuu Night Runiin
- Yhteistulos voimannostossa 400kg ja painonnostossa 150kg



Selfie Repoveden retken jälkeen, naurattaa jo
Toimituksen huomautus:
Allekirjoittaneelta saatavilla ylimääräiseksi jäänyt Eleiko Olympic WL Training  - 20 kg painonnostotanko. Valmistuspäivämäärä 7.12.2016 ja kunto luonnollisesti uudenveroinen. Alkuperäinen pakkaus ja hinta 650e. MYYTY.

Voidaan neuvotella myös Leoko nuorisotangosta ilman lukkoja.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Suomi-juoksu, ensimmäinen 100km

Toukokuista maratonia on seurannut pitkä blogihiljaisuus. Aika ja etenkin jaksaminen on ollut kortilla. Maratonin jälkeinen aika oli hankalaa. Kesti kolme viikkoa palautua niin, että pystyin juoksemaan ensimmäisen kunnollisen harjoituksen. Henkisessä palautumisessa meni jopa pidempään. Koko kesäkuu on urheilun ulkopuolellakin ollut varsinaista vuoristorataa ja tasapainoilua jaksamisen kanssa. Pahimpina hetkinä mietin, selviäisinkö Suomi-juoksun lähtöviivalle ollenkaan.

Tätä kisaa varten oli treenattu viimeiset kahdeksan kuukautta. Aika paljon olisi pitänyt tapahtua, että olisin sen jättänyt väliin. Oli tuskastuttavaa odottaa kisaa, kun suurimmaksi osaksi aikaa lepääminen oli ainoa asia, mitä kisan eteen pystyin tekemään. Touko- ja kesäkuulle kertyi paljon suunniteltua enemmän lepopäiviä, mutta ne olivat ainoa keino estää täysi katastrofi.

Vielä kilpailua edeltävänä päivänä ilmassa oli kaikki katastrofin ainekset. Kalle heräsi kuumeisena ja huonovointisena ja mietin, ehtisikö tauti hypätä minuunkin seuraavaan iltaan mennessä. Puolitoista vuorokautta kuulostelin pelonsekaisesti, onko kurkku kipeä vai ei. Lähdin kisaa edeltävänä päivänä Joensuuhun. Julistin ääneen, että ei jännitä yhtään. Hetki julistuksen jälkeen totesin, että jännittää ja vapisuttaa niin, ettei haarukka pysy kädessä. Alkaisipa kisa äkkiä, niin mikään ei ainakaan ehtisi mennä pieleen.

Kisaa edeltävä yö ja päivä sujui yli odotusten. Uni maistui niin kuin ruokakin. Lopetin syömisen noin 5h ennen starttia ja toivoin päätöksen hillitsevän vessassa ravaamista. Pari tuntia ennen lähtöä kävin hakemassa numeron ja laittamassa huoltopöydän kuntoon. Olin varannut syötäväksi muutaman suklaapatukan, sipsejä, laimennettua appelsiinimehua sekä energiajuomaa.

Edelleen jännitti, mutta eri tavalla kuin ratakisoissa. Ratakisoissa toivoi aina, että lähtöön olisi mahdollisimman pitkä aika. Nyt toivoi, että pääsisi vain matkaan. Eniten jännitti se, että tiesi kaiken menevän hyvin 50km asti. Sen jälkeen ei tiennyt, mitä tapahtuu. Jännitti myös, miten syöminen ja juominen imeytyy ja hankaavatko kengät tai vaatteet.


Kellon tullessa lauantai-iltana 18.00 100km juoksijat pääsivät matkaan. Sää oli täydellinen. Lämpötila ei ollut häiritsevän kuuma ja alun vähäinen tuuli tyyntyi illan edetessä. Kisassa kierrettiin 29 kertaa vähän yli 3,4km lenkki. Alkuun matka taittui ihan huomaamatta. Lähdin tavoittelemaan 10h aikaa, mikä tarkoittaa kuuden minuutin kilometrejä. Vauhti oli liki minuutti per kilometri kovempaa kuin oli tarkoitus. Olin myös suunnitellut pitäväni kävelypätkiä tasaisin väliajoin. Myös ne jäivät pois ja ajoittain pelotti, käyköhän tässä huonosti.


Puolimatka saavutettiin yllättävän nopeasti. Siinä vaiheessa taisin ajatella, että helppo juttu, eihän tästä ole enää pitkälti. Tuosta ajatuksesta meni noin 5km verran siihen, kun iski täysi epätoivo. Fyysisesti kaikki oli hyvin. Mihinkään ei koskenut ja syömistä ja juomista oli mennyt hyvin. Jostain vain ilmestyi henkinen epäusko koko touhuun. Itketti ja kiukutti. Huomasin, että kaikkein pahinta oli ajatella, että olisipa jo maalissa ja saisipa jo käydä nukkumaan. Ajatus tuntui tuskastuttavan kaukaiselta. Koko ajan kuitenkin tiesin, että kävi mitä kävi, maaliin juoksisin.

Vaikeuksista huolimatta matka jatkui ja vauhti pysyi ihan hyvänä. Huomasin miettiväni koko ajan, että jokainen juosten taitettu kilometri on pois niistä kilometreistä, jotka joutuu mahdollisesti kävelemään. Ja jokainen juostu kilometri on puolet nopeampi kuon kävelty kilometri, eli juoksemalla pääsisin äkimmin pois.


Taival 55 kilometristä 80 kilometriin oli ylivoimaisesti kisan vaikein, mutta onneksi Kalle saapui suoraan Imatranajosta kannustamaan. 80km kohdalla sain seuraa, mikä helpotti taivalta kovasti ainakin henkisesti. Päätin jatkaa matkaa siten, että koittaisin vaan roikkua mukana kierros kerrallaan. Jos jäisi yksin, vauhti todennäköisesti tippuisi. Matka eteni kierros kerrallaan ja jokainen 3,4km pätkä oli pois kävelystä ja lähempänä maalia. Pikkuhiljaa aloin ymmärtää, että saisin kävellä aika paljon alittaakseni tavoitteena olleen 10h.


Vähitellen matkaa maaliin oli alle 10km. Mieli alkoi olla hyvä. Ainoat fyysiset kivut alkoivat tässä vaiheessa. Molemmat jalkapohjat alkoivat kiristää. Kävi mielessä, että jos sieltä napsahtaa jotain poikki, en pääse maaliin edes kävellen. Koitin vältellä kovia alustoja ja edetä varovasti. Muutaman kilometrin jälkeen vaiva helpotti.

Pian alkoi jo viimeinen kierros. Vauhti alkoi kiriä hiljalleen ja matka taittui askel kerrallaan. Vieläkin maaliin pääseminen tuntui kovin kaukaiselta. Kun mittarissa oli 98km, uskalsin kiristää tahtia. Reippaampi juoksu tuntuikin yllättävän hyvältä. Lopussa gps kertoi vauhdin olevan 3.30min/km. Olo maalissa ei ollut edes väsynyt, vaikka matkalla oli ollut vaikeaa. Hämmentävää. Kello pysähtyi ajassa 9.10. Selvästi yli kaikkien odotusten. Jälkeen päin kuulin, että aika on myös uusi alle 22v Suomen ennätys.


Saman tien pysähtymisen jälkeen jalat löivät aivan jumiin. Kävely oli varsinaista taaperrusta. Yhtään kramppia ei kuitenkaan tullut kisan aikana tai jälkeen. Myös suihkussa käynti onnistui hyvin, eli pahoja hankautumiakaan ei tullut. Sinä yönä ei nukuttanut. Jalkoja särki ja juoksutti vessassa. Aamuyöstä oksetti ja oli nälkä yhtäaikaa.

Aamulla kauan odotettu flunssa iski. Alkuun tuli ikävä kurkkukipu, joka eteni seuraavaan päivään mennessä kuumeeksi. Harmittaa, kun nyt sairastumisen takia jäi epäselväksi, miten juoksunjälkeinen vointi parani. Toisaalta flunssa varmisti sen, että ei tehnyt mieli lähteä kokeilemaan juoksua liian aikaisin. Ensimmäisen lenkin tein viikon ja kaksi päivää kisan jälkeen. Jalat painavat vielä tonnin ja kimmoisuus on hukassa, mutta eiköhän tämä tästä. Luojan kiitos, että en ilmoittautunut parin päivän päästä juostaviin Kalevan Kisoihin.

Muistan juoksun aikana todenneeni, etten tiedä onko tämä elämäni paras vai pahin kokemus. Ehkä se kuitenkin parhaan puolelle kallistuu ja seuraavaa ultraa tekisi jo mieli. Nyt pitää siitä huolimatta malttaa. Aion pitää alkuperäisestä suunnitelmasta kiinni ja osallistua syyskuussa SM-maratonille.

lauantai 27. toukokuuta 2017

Joensuu Run

Kun valitsee alansa oikein, pääsee kesäloman viettoon jo huhtikuun puolella. Meidän ensimmäisen lomareissu alkoi kaksi viikkoa sitten, kun suuntasimme moottoripyörällä Savoon. Viettäisimme vajaan viikon kotona Siilinjärvellä odotellen Joensuu Runin maratonia. Eipä ole ennen tullut moottoripyöräiltyä lumisateessa toukokuussa. Kurja ilma pakotti pysähtelemään tiiviiseen tahtiin, mutta perille päästiin ilman vilustumisia. 

Viikko kului kivasti kotona ollessa, kavereita nähdessä sekä valmennushommissa. Tekemisestä huolimatta ei ollut helppoa huilata käytännössä kokonaista viikkoa. Juoksukilometrejä kertyi viikkoon saman verran kun normaalisti päivään. Onneksi kohta pääsee taas treenaamaan tavalliseen tapaan.

Lauantaina koitti siis kauan odotettu maratonpäivä. Olo oli hämmentävän rauhallinen ja määrätietoinen ottaen huomioon, että käsillä oli tavoite, jota varten on treenattu puoli vuotta. Eniten pelotti vauhdinjako. Kun ei tiedä yhtään, mihin pystyy, on vaikea arvioida tavoitevauhtia. Olin ajatellut lähteä maltilla liikkeelle ja saada aikaan ehjän juoksun, loppuajalla ei olisi niin väliä. Vähän ennen lähtöä suunnitelmat lähtivät uusille urille, kun sain tarjouksen 3h "jäniksestä". Siinä roikuttaisiin, vaikka lopussa kävisi huonosti.

Lähtö tapahtui urheilukentältä varsin mielenkiintoiseen tapaan. Puolimaratoonarit starttasivat pari sataa metriä maratoonareiden edellä, ja jos sattui olemaan yhtään vauhdikkaampi maratoonarin, oli edessä toista sataa pujottelukeppiä. Alkuhärdellistä kuitenkin selvittiin ja varsinaiselle reitille päästyä ohittelusta ei ollut harmia.


Alkumatka taittui mukavasti. Vauhti oli jonkin verran kovempaa, kun olin alun perin suunnitellut. Kympin kohdalla huutelin jo Kallelle, että saattaa olla vähän turhan riski juoksu, mutta katsotaan nyt, miten käy. Otin ensimmäisen geelin ja opin, että tästä lähtien geelejä maistetaan etukäteen. Maistui ihan kolme viikkoa pannussa olleelta kahvilla ja suurin osa päätyi paidalle.

Pikkuhiljaa matka alkoi tuntua jaloissa. Olin yllättynyt, miten äkkiä lihakset tuntuivat väsyneen. 18km kohdalla olin ihan tunnelissa. Tuntui, että jalat eivät nouse enää pitkään. Näin metsässä epämääräisiä hahmoja. Aloin olla varma, että tässä käy vielä huonosti.


Matka jatkui askel ja kilometri kerrallaan. Huonosta tuntemuksesta huolimatta vauhti ei juurikaan tippunut missään vaiheessa. Kun 30km tuli täyteen, olo parani huimasti. Ihan kuin ei olisi juossut vielä ollenkaan. Jatkoin varovaisesti hyytymistä peläten viimeisen 10km kierroksen alkuun.
Viimeinen kierros alkoi parin edellä olevan miehen kiinnijuoksemisella. Saisi ainakin tuulensuojaa. Taivalsin jaksamistani tarkkaillen 36km asti, minkä jälkeen päätin, että loppuun saa vähän jo kiihdyttää. 


Vaikka jankutin koko ajan tavoiteajan olevan 3.10, huomasin olevani kovin pettynyt, kun kello matkalla enteili yli 3h aikaa. Lisäksi olin ihmeissäni saadessani lopussa useamman "menee alle kolmen" -huudon. Vielä enemmän ihmettelin, kun maali alkoi näkyä ja kolmeen tuntiin oli aikaa vielä 5min. Lopulta kello pysähtyi ajassa 2.58.44. Mutkikas reitti ilmeisesti huijasi GPS:ää ja tämän takia luulin juosseeni aina vähän vähemmän kuin olin juossut, ja siksi väliajat heittivät.


Kaiken kaikiaan kisa meni yli odotusten. Jos jotain saisin tehdä toisin, juoksisin kengissä, joissa on jonkun millin korkeampi droppi. Nyt tasapohjaisilla Takumeilla alapohkeet olivat aika tiukilla. Lisäksi valikoisin matkaan paremman makuista geeliä. Edeltävä viikko, tankkaukset, juomiset ja vauhdinjako menivät loppujen lopuksi aika nappiin.

Nyt odotellaan, josko tuosta suorituksesta palautuisi vielä joskus. Olin ihan varma, että viikon sisään kisasta olisin täysin palautunut. Nyt on kulunut kaksi viikkoa ja vieläkin on niitä päiviä, kun ei meinaa saada itseään sängystä ylös. Lihaskipu meni ohi parissa päivässä, mutta uupumus ja epämääräinen alakulo ja "masennus" eivät ole vieläkään kokonaan takana. Nyt vasta sain kerättyä tarpeeksi voimia tämän tekstin viimeistelyyn ja julkaisuun. Jospa tästä vielä pääsee jaloilleen ja treenaamaan kohti Suomi-juoksua.