Vuosi sitten osallistuimme Joensuu Night Runille kolmen hengen joukkueella. Joukkueella oli 12h aikaa kerätä niin monta kilometriä kuin suinkin mahdollista. Matkaa taittui kaiken kaikkiaan 158km verran. Itselleni tuona yönä kertyi liki 60 juostua kilometriä ja päätös ultrajuoksun aloittamisesta.
Ensimmäinen henkilökohtainen ultra tuli juostua kesällä, jolloin 100km taittui ainakin jälkeen päin ajateltuna täysin ongelmitta. Aiemmin keväällä myös ensimmäinen maraton sujui pelottavan vaivattomasti. Vajaaseen vuoteen kertyi harjoituskilometrejä enemmän kuin koskaan, mutta minkäänlaisista rasitusvammoista ei ollut tietoakaan. Elin kuplassa, jossa mikään ei voinut mennä pieleen.
Kesän kääntyessä syksyyn kupla puhkesi. Ensin SM-maraton jäi väliin pienen flunssan takia. Seuraavaksi parin viikon määräjaksosta palkintona oli ylirasitus ja ihmeellinen polvivaiva, joka on kiusannut jo toista kuukautta. Kirsikkana kakun päällä 2017 vuosimallin Joensuu Night Run osoitti, että välillä ihan kaikki voi mennä huonosti.
Ennen juoksua kaikki oli hyvin. Valmistautuminen oli mennyt täysin suunnitelmien mukaan. Jännitti ja hermostutti kovasti, mutta odotin malttamattomana juoksemaan pääsyä. Olin valtavan hepottunut jo pelkästään siitä, että tällä kertaa en ollut flunssainen.
Kuvat: Petteri Jokela
https://www.flickr.com/photos/134887680@N05/albums/72157687052206652/page1
Kello tuli nopeasti ilta kahdeksaan ja oli aika startata. Päässä pyöri monenaisia tavoitteita. Tärkeintä olisi saada ehjä juoksu, mutta nuorten Suomen ennätys 106,5km olisi myös kiva rikkoa. Jos kaikki menisi hyvin, voisi kolmen perättäisen maratoninkin raja rikkoontua. Tarkoitus oli lähteä matkaan noin 5.30min/km.
Alku lähti tuttuun tapaan hieman ylikovaa, noin 5min/km.Matkaa ei ehtinyt taittua juuri mitään, kun odottamaton huolenaihe alkoi hiipiä mieleen. Mihinkään ei koskenut eikä tuntunut raskaalta, mutta ei vaan huvittanut juosta. Yhtäkkiä vaan tuntui, että olen henkisesti aivan loppu. Kisaa edeltävän viikon hermostuneisuus, koko syksyn koulustressi ja kaikki muut ikävät asiat nousivat pintaan. Vallitseva ajatus oli, että miksi minun pitäisi kiusata itseäni juoksemalla, kun muutenkin on raskasta.
Vaikka keskeyttäminen pyöri mielessä ensimmäisestä tunnista lähtien, jatkoin kuitenkin eteenpäin. Maratoniin asti kaikki sujui suhteellisen hyvin. Väliaika siinä kohtaa oli noin 3.43. Vauhti on edelleen turhan reipasta, mutta ihan sama miten juoksen, kun en pääse maaliin kuitenkaan. Noin neljän tunnin kohdalla löysin itseni ensimmäistä kertaa Kallen sylistä itkemästä. Alkoi olla oikeasti vaikeaa. Tuntui hurjalta tietää, että fyysisen jaksamisen kanssa ei ole mitään ongelmaa, mutta pää ei vaan kestä. Toinen ongelma oli, että mitään syömistä ei saanut alas.
Aloin asettaa välitavoitteita. Lupasin antaa itselleni luvan kävellä aina tietyn matkan täyttyessä. Kaikki meni ihan hyvin, jos ei käynyt miettimään jäljellä olevia tunteja. Jos kävi, oli valmis keskeyttämään saman tien. Suutuin Kallelle useampaan otteeseen, kun hän ei antanut minun keskeyttää. Tai ei hän sitä kieltänyt, ehdotti vain lepäämistä ja kävelyä, jos se vaikka auttaisi.
Neljästä tunnista kymmeneen tuntiin matkanteko oli tuskaista. Välillä jaksoi melkein tunnin pätkiä juosten, välillä kävelykin oli tuskaa. En uskaltanut pysähtyä, koska pelkäsin lihaksien jumiutumista. Koko matkan ajan mietin, että jatkan niin kauan kuin nuorten Suomen ennätyksen rikkominen on mahdollista. Pyysin Kallea vähän väliä laskemaan, kuinka monta kilometriä tunnissa olisi edettävä, jotta tavoite täyttyisi.
Omaa jännitystään loi ajatus siitä, että vaikka kisa käydään pääasiassa itseään vastaan, laitetaan juoksijat myös keskenään paremmuusjärjestykseen. Ennen pahimpien vaikeuksien alkamista johdin kisaa yli kymmenen kierroksen etumatkalla. Vaikka yritin uskotella itselleni, että sijoituksella ei ole mitään väliä, eron kaventuminen kaikkiin takana tuleviin tuntui tosi pahalta. Ajatus siitä, että mikäli haluaa hyvän sijoituksen, on pysyttävä radalla koko 12h, oli ajoittain musertava.
Kun juoksun viimeiset pari tuntia alkoi olla käsillä, oli kilpailun kärkikolmikko liki tasoissa. Siinä vaiheessa päätin, että kun oli selvitty siihen asti, selvittäisiin loppuunkin. Pää saisi kestää loppuajan, vaikka pahalta tuntuisikin. Koitin peesailla kanssajuoksijoita, koska kynnys vaihtaa kävelyyn olisi silloin pienempi. Viimeistää tuossa vaiheessa sain huomata, miten suurta roolia pää tässä touhussa näyttelee. Kun oli tehnyt selväksi, että nyt riittää itsesäälissä rypeminen ja täältä tullaan kunnialla maaliin, juoksu alkoikin olla taas ihan kivaa.
Vajaan 11h kohdalla rikkoontui nuorten Suomen ennätys. Kaikki taputtivat ja onnittelivat. Viimeisen tunnin minuutit etenivät kovin hitaasti, mutta ne etenivät kuitenkin. Viimeisen vartin ollessa käsillä, uskalsi jo vähän kiihdyttää vauhtia. Lopussa hölkän sai käännettyä vielä juoksuksi ja kellon tullessa 8.00, oli matkaa takana 118,6km. On edelleen uskomaton ajatus, että selvisin loppuun asti.
Hauska huomata, että näin jälkeen päin ajateltuna muistaa lähinnä viimeiset pari tuntia. Vaikeat tunnit eivät tunnu enää niin merkityksellisiltä. Niin sen varmaan kuuluukin olla. Jos kaikilla jäisi mieleen aamuyön tuntien synkimmät hetket, kukaan ei löytäisi itseään enään uudestaan lähtöviivalta. Oli kyllä kaiken kaikkiaan opettavainen reissu. Nyt tiedän, että omian ajatusten kasassa pitämisessä on vielä paljon tekemistä, mutta tiedän myös, että niin kauan kun ongelmat on vaan omien korvien välissä, ei saa heittää pyyhettä kehään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti