Kun kilpajuoksun ei anna rajoittaa elämää, voi kokeilla uusia asioita. Lauantaiaamupäivällä sää oli mitä parhain ja olo pitkästä aikaa oikein hyvä ja levännyt -niin henkisesti kuin fyysisestikin. Vedin lenkkitossut jalkaan ja päätin, että nyt juoksisin niin paljon kuin sielu sietää, miettimättä seurauksia tai harjoitusvaikutuksia.
Juokseminen oli kivaa ja matka taittui kuin itsestään. Kilometrivauhdit olivat aivan eriluokkaa kuin itkusilmässä väkisin väännetyillä lenkeillä. Päässä jo pidemmän aikaa kypsynyt ajatus pitkäaikaisimman unelmani toteuttamisesta alkoi saada tulta alleen. Mikäli matkan edetessä ei ilmenisi terveyttä vaarantavia ongelmia, juoksisin maratonin.
Matkaa oli takanapäin vasta noin kahdenkymmenen kilometrin verran, kun näin viikatemiehen. Nauratti. Annoin niittohommiin matkaavan isännän jatkaa taivaltaan, ehkä näky ei kuitenkaan ollut huono enne. Vähitellen ylämäet alkoivat tuntua raskailta. Kohta olisi saatava juotavaa. Aurinko oli tullut esiin ja ilman nestettä matka loppuisi lyhyeen.
Olin viisaasti sullonut shortsien taskuun vitosen setelin. Kohta juoksin käsissäni kaksi puolen litran kokispulloa ja seesamhunajapatukka. Vesi olisi varmasti mennyt alas hapokasta kokista paremmin, mutta vedestä jää energia saamatta.Olin syönyt aamulla kevyesti ja illallakin vain normaalisti. Maratonyritys tuli sen verran extempore, että valmistautuminen jäi täysin olemattamaksi. Pelkäsin koko homman kaatuvan siihen.
Neste piristi ja jatkoin samaa tietä, mitä olin juossut viimeksi 25km aiemmin. 30km rajapyykin kohdalla päätin, että pääsisin "maaliin". Olin jo niin lähellä, että lopettaessani mittarissa olisi 42,2km, vaikka viimeiset kilometrit pitäisi kontata. GPS piippaili kilometrien täyttymisen merkiksi tuskastuttavan laiskaan tahtiin. Siitä huolimatta näyttö kertoi vauhdin olevan 5.15-6.00/km, kyllä etenin vielä.
Sanotaan, että seinä tulee vastaan viimeistään 36km kohdalla. Vähän alkoi jännittää kyseisen lukeman lähestyessä. Mitään ongelmia ei kuitenkaan vielä ollut, ja toki seinä varmasti iskee vastaan eri tavalla kisasuorituksessa kuin ihan vaan lenkillä. Mietin, että kilometrikin voi olla suhteellinen yksikkö. Kyllä viimeiset 15km olivat varmasti ensimmäistä pidemmät. Ja oli viimeisellä kuudella kilometrilläkin mittaa tarpeettoman paljon.
Lopun lähestyessä vilkaisin kelloa ja huomasin, että pienellä kiristyksellä voisin alittaa 3.50. Hyvävoimaisena päätin ottaa vielä loppukirin. Jalat olivat kuitenkin rytminvaihdoksesta eri mieltä, jos olisin jatkanut vauhdikkaammin vielä muutaman askeleen, krampit olisivat olleet hurjat. Kotiin päästyäni istahdin sohvalle. Kenkiä en varmasti ottaisi pois, sillon kramppaa jo puolet lyhyemmän matkan jälkeen. Join, söin ja otin GPS:n näytöstä kuvan, jota sitten lähettelin eteenpäin.
Olen äärimmäisen tyytyväinen tekemääni ratkaisuun. Mietin, että jos olen aina halunnut juosta maratonin, se on juostava nyt, kun se on ainakin mahdollista. Koskaan ei tiedä, onko sitä edes juoksukykyinen tulevaisuudessa. Nyt olen yhtä aivan upeaa kokemusta rikkaampi ja koen, että sain näyttää kaikille, joiden olen kuullut epäilevän, etten kyseisestä matkasta tulisi selviämään.
Seuraavana päivänä yläselkä oli vähän kipeänä, muuten kaikki oli oikein hyvin. Heti aamulla ajelin jo palauttavasti pyörällä Kuopioon. Pitkät matkat on se minun juttu, minusta tulee vielä joskus maratoonari. Ehkä ei kuitenkaan ihan vielä. Nyt, kun olen tässä muutaman päivän aikana selvitellyt päätäni juosten liki 50km ja pyöräillen toista sataa, ei kilpajuoksukaan kuulosta enää aivan niin vastemieliseltä ajatukselta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti