Parempaan päin

Edellisestä tekstistä on taas ehtinyt vierähtää pari kuukautta. On siis hyvä hetki tehdä katsaus nykyhetkeen ja siihen johtaneisiin vaiheisiin. Kevään mittaan on tapahtunut vaikka ja mitä, joten katsaus tulee venähtämään jonkun sivun mittaiseksi.  Viimeksi, kun kirjoitin, olin kärsinyt helmikuun puolestavälistä maaliskuun puoleenväliin kestävästä flunssasta. Silloin se tuntui pitkältä ajalta, mutta vaikeudet eivät loppuneet siihen. Muutamaan otteeseen tauti hellitti ja ehdin jo vetää lenkkarit jalkaan pariksi päivää todetakseni vain olevani jälleen kipeänä. Ajoittain olo oli pitkään normaali, mutta heti lenkille lähtiessä nousi uusi kuume. Liekkö ollut koko ajan samaa tautia, vai onnistuinko kalastamaan aina uuden pöpön.

Fuerteventura

Huhtikuun alkupuolella lähdimme Fuerteventuralle. Ajattelin saavani hyvän treeniviikon ennen huhtikuun puolivälissä olevia SM-maanteitä. Ensimmäisenä päivänä koitin juosta 15km peruslenkin. Vauhti ei tahtonut millään pysyä edes kohtalaisena ja sykkeet huitelivat tapissa. 12km kohdalla totesin, että enää en jaksa juosta askeltakaan. Ensimmäinen ajatus tottakai oli, että kunto on huono sairastelun jäljiltä ja matkustus painaa vielä. Seuraavina päivinä sitten paremmin.

Seuraavana päivänä olo ei kuitenkaan enää tuntunut edes samalta kuin edellisenä. Huomasin palelevani viltin alla auringossa. Vartti kyseisen huomion jälkeen en pysynyt enää tolpillani. Ehkä koskaan ennen ei ole ollut niin huono olo. Kuume nousi rajulla tahdilla pilviin. Kalle epäili auringonpistosta ja uhkasi upottaa minut uima-altaaseen viilenemään, mikäli en luopuisi peittovuoresta, johon olin kääriytynyt. Ei kuulostanut kovin houkuttelevalta suunnitelmalta. Onneksi burana pelasti ja laski kuumeen siedettävälle tasolle. Seuraavina päivinä kuume ei ottanut laskeakseen, nokka vuoti ja yskitti. Ei siis auringonpistosta vaan jälleen yksi flunssa, joka tällä kertaa msinetöi SM-maanteiden kohtalon.

H10

Kyseisen flunssan potemiseen kului taas kaksi viikkoa. Jossain mielenhäiriössä olin kuitenkin mennyt ilmoittautumaan 26.5 juostavalle kympille Helsinkiin. Kisaviikolla juoksemaan en päässyt ollenkaan. Vasta kisapäivän aattona kävin 3km verkan. Ei noussut kuume, eli voi lähteä viivalle. Tai varsinaisesti kisaamaan ei ollut tarkoitus lähteä, halusin vain kiertää reitin järkevällä vauhdilla, kun kerran oli ilmoittauduttu. Tuli sitten kuitenkin hölmöiltyä ihan huolella.

Ennen starttia en verrytellyt ollenkaan. Olin koko aamun kärsinyt valtavasta päänsärystä. Olin jopa edeltävänä päivänä löytänyt sopivaa vauhtia etenevää juoksuseuraa, ettei vaan tulisi lähdettyä höntyilemään. Kaikki meni hyvin lähtöviivalle asti. Viivalla huomasin ensin ahdistuvani siitä, että emme menneet eturiviin. Minulla on kova tarve startata eturivistä, vaikka sillä ei sinänsä ole mitään merkitystä. Ahdistuin siitä, kun ympärillä olevat ihmiset kertailivat jännittyneitä tavoitteitaan. Alkoi tulla todella tyhmä olo lähteä lappu rinnassa juoksemaan vaan läpi. Päässä alkoi syntyä tyhmiä ajatuksia, jotka väittivät, että minulla on ihan hyvä olo, voisin kuitenkin juosta vähän reippaampaa.

Pää kesti 30 metrin verran. Sanoin juoksuseuralleni, että saanko tehdä oharit, pää ei kestä. Sain tehdä oharit, ja sitten mentiin. Alkumatkasta GPS näytti lukemia 3.20 min/km. Tuota vauhtia jaksaisin terveenä ehkä kilometrin, joten erittäin järkevä aloitus puolikuntoisena kymmenelle kilometrille. Kahden kilometrin kohdalla verryttelyn puute, puolikuntoisuus ja treenamattomuus alkoi näkyä. Homma loppui ihan seinään. 4km kohdalla tulin ohitetuksi lastenrattaiden kanssa juoksevan miehen toimesta. Ajattelin, että eiköhän tämä ollut tässä. Maalialueelle kuitenkin löytäisi helpoiten seuraamalla reittiä, joten jatkoin juoksua. Saavuin maaliin, kun startista oli kulunut 45min. Edeltävänä keväänä olisin pystynyt juoksemaan liki 8min kovampaa. Vaikka matkaan oli lähdetty ilman tavoitteita, huoli kunnon huonoudesta hiipi mieleen väkisin. Jos jotain positiivista, edes kisan jälkeen ei noussut kuume.

Joensuu Run

Valitettavasti edellä mainittu kilpailu ei ollut ainoa, mihin olin aiemmin keväällä mennyt ilmoittautumaan. Seuraavana vuorossa olisi maraton Joensuussa kahden viikon kuluttua. Tiesin, että sinnekään en mitään ennätystä lähtisi yrittämään, mutta eiköhän maraton menisi kohtalaisesti ihan vanhoilla pohjilla. Ei muuten mennyt.

Tavoitteena oli lähteä juoksemaan 3.30 aikaan tähtäävää vauhtia ja kiihdyttää lopussa, jos siltä tuntuu. Heti juoksun alussa olo oli oudon vetämätön. Edeltävän viikon olin ottanut kevyesti, joten alkumatkan olisi pitänyt taittua helposti. Ensimmäinen kymppi kulki liki samaa vauhtia kuin pari viikkoa aikaisemmin Helsingissä. No, kunto on mennyt ainakin vähän eteenpäin. Juoksun ilo ei kuitenkaan ottanut löytyäkseen, ja 15 km kohdalla kurkku tuntui kipeältä ja olo voimattomalta. Puntaroin omaa terveydentilaa ja järkevyyttä jatkaa juoksua. Toivoin kurkkukivun johtuvan katupölystä ja vetämättömyyden kevään ensimmäisestä helteestä, joten matka jatkui.

20km kohdalla olo hetkellisesti helpottui geelin ottamisen jälkeen, mutta vetämättömyys palasi pian uudelleen. Jokainen askel oli ihan kärsimystä ja etenin hitaampaa kuin ultrakisoissa. Osan ylämäistä kävelin suosiolla. 5km ennen maalia Kalle tuli pyörällä vastaan. Seuraavat naiset olivat jääneet yli 5 min, mutta siitä huolimatta käskytin Kallea noin minuutin välein tarkistamaan, joko he ovat saavuttaneet minut. Niin hitaalta oma eteneminen tuntui. Uupumuksen tasosta kertoo myös se, että ultrissa olen aina saanut kehitettyä jonkinlaisen loppukirin ja viimeiset pari kilometriä olen tullut ainakin omasta mielestäni kovaa, nyt maratonin viimeiset kilometrit yrittämisestä huolimatta kestävät todella pitkään. Lopulta kello pysähtyi aikaan 3.31, yli puolituntia myöhemmin kuin edeltävänä vuonna, ja silti matka oli ollut nyt raskaampi. Jälleen kerran olin lähtenyt matkaan ilman tavoitetta, mutta huoli huonosta kunnosta oli kova.

Seuraavat päivät maratonin jälkeen paljastivat, että tuntemuksista huolimatta en ollut saanut kisassa juuri mitään itsestäni irti. Kaksi päivää kisan jälkeen jalat eivät olleet enää kipeät ja juokseminen tuntui täysin palautuneelta. Viikko maratonin jälkeen juoksin jo hyvän 50 km lenkin, jossa vauhti oli ajoittain jopa kovempaa kuin maratonilla. Vastaavasti viime vuoden 2.58 kestäneen maratonin jälkeen juoksu ei ottanut luonnistuakseen yli kuukauteen.

Missä nyt mennään?

Nyt maratonista on kulunut noin kuukausi. Kisan jälkeen juoksua on kertynyt liki 500 km ja  pyöräilyä saman verran. Pitkät lenkit kulkee käytännössä samaa vauhtia kuin Joensuun maratonilla. Joka viikko olen saanut juostua hyvän 40-50 km lenkin. Viime viikolla juoksin myös ensimmäiset 3000m vedot tammikuun jälkeen. Uskon, että etenkin ultrajuoksua ajateltuna kauan kadoksissa ollut kunto alkaa olla palautettu viime vuoden tasolle.

Seuraava startti tapahtuu näillä näkymin heinäkuun puolivälissä Suomi-juoksussa. Matkavalinta sinne on vielä hieman auki. Niin matkavalinta kuin loppukesän suunnitelmat selviävät, kun 100 km MM-kilpailujen juokkuevalinnat julkaistaan. Mikäli joukkueeseen mahdun, kesän päätavoite on selvillä, mikäli en, minut nähdään todennäköisesti Lappeenrannan SM-maratonilla.