Kestävyysjuoksijan kieroutunut hyvän kunnon käsitys

Juoksin eilen sunnuntaina pitkän lenkin. Meni hyvin, ja lenkistä kertoessani sainkin palautetta, kuinka olen päässyt takasin kuntoon. Itse olin kovasti sitä mieltä, että minä missään kunnossa ole, korkeintaan vähän sinnepäin menossa. Jäin miettimään asiaa. Huomasin kestävyysjuoksijan käsityksen hyvästä kunnosta olevan loppujen lopuksi aika kieroutunut.

Yleisesti henkilö mielletään hyväkuntoiseksi, kun hän kykenee suoriutumaan arkielämästä kunnialla, pystyy kipuamaan portaat toiseen kerrokseen hengästymättä tai jaksaa ajaa nurmikon kun tarve vaatii. Teoriassa tällainen hyvä kunto on aivan riittävä, siihen pitäisi olla tyytyväinen. Kestävyysjuoksijan maailmassa asia ei kuitenkaan ole näin mustavalkoinen.

Kestävyysjuoksijan käsitys hyvästä kunnosta on kieroutunut. Pystyäkseen hyväksymään saavuttaneensa hyvän kunnon, on juoksijan venyttävä suorituksiin, joista tavankansalainen voi vain uneksia. Eilinen lenkkini oli pituudeltaan 16km ja vauhti kiihtyvä. Viimeinen kilometri kulki tahtia, jossa valtaosa ihmisistä ei olisi kestänyt edes mukana. Monelle pelkkä matka olisi ollut jo tarpeeksi, oli vauhti mikä hyvänsä. Silti tunnen itseni vielä huonokuntoiseksi.

Kun juoksija määrittää itselleen hyvän kunnon rajapyykin, on huomioon otettava monia seikkoja. Ehkä tärkein tekijä näkyy kisan ja lenkin jälkeen kellon näytöltä. Juoksija tietää aiempien noteeraustensa perusteella, millaista aikaa hän voi pitää itselleen hyvän kunnon tunnuspiirteenä. Kello ei kuitenkaan kerro kaikkea. Itse pidän melkein merkittävimpänä omia tuntemuksiani niin lenkillä kuin ihan siviilielämässäkin. Hyvässä kunnossa ollessa olo on levollinen mutta valpas, huonokuntoisena väsynyt ja levoton. Monesti kestävyysjuoksijan maailmassa kunnon ja suorituskyvyn väliin voi laittaa yhtäsuuruusmerkin. Yhdelle hyvä kunto merkitsee loppuunsa hiottua suorituskykyä 800m matkalla, toisen täytyy kyetä kovaan suoritukseen viidellätonnilla ja kolmas voi kokea olevansa kunnossa pystyessään suoriutumaan 100km ultramatkasta.

Hyvä kunto on suhteellista. Jokainen tietää tasan tarkaan itse milloin on sen saavuttanut. Samassa kilpailussa, jossa voittaja ylittää maalilinjan viidessätoista minuutissa tuntien itsensä rapakuntoiseksi, voi viimeiseksi sijoittunut, matkalla 25min viipynyt, kokea olevansa elämänsä kunnossa. Ulkopuolisen ei pidä mennä arvostelemaan kummankaan yksilön käsitystä kunnostaan.

Vaikka kestävyysjuoksija on säälimätön niin kuntonsa kuin itselleen asettamiensa, joskus jopa utopististen, tavoitteidensa kanssa, ymmärtää hän olla vaatimatta muilta liikoja. Kun juoksija kuulee jonkun käyneen esimerkiksi 5km lenkin, ajattelee hän henkilön olevan kovassa kunnossa. Itselleen hän suo saman ajatuksen vasta, kun kysyinen matka taittuu alle tavoiteajan.

2012 olin näin jälkeenpäin ajateltuna kunnossa.
Sen merkiksi sain pukeutua suomipaitaan kahteenkin kertaan

Monesti juoksijan on vaikea huomata olleensa kunnossa ennen kuin kunto romahtaa. Aina on pyrkimys parempaan ja mikään ei riitä. Itse koen olleeni hyväkuntoinen pari kesää sitten. Silloin sitä ei kuitenkaan osannut arvostaa, koko ajan vaan toivoi olevansa aina vain parempi ja parempi, sääli. Yleinen elämänohje kuuluu, että ihmisen pitäisi oppia nauttimaan siitä, mitä on, eikä herätä tajuamaan kaiken hyvän olemassaoloa vasta sen menetettyään. Tämä pätee myös hyvän kunnon kanssa.Tosi asia toki on, että sillä tavalla se urheilu pyörii, että motivaatio ajaa jokaista kohti paremmaksi tulemista. Välillä pitää juoksijankin rauhoittua ja pysähtyä miettimään, miten hieno homma on olla edes tässä nurmikonajon edellyttämällä tasolla.