Viikonloppuna juostiin Kroatian Sveti Martinissa 100 km maailmanmestaruuskilpailut, jotka olivat itselleni kauden päätavoite. Valmistautuminen kisaan sujui hyvin ja tarkoituksena oli
juosta ennätys ja alittaa yhdeksän tuntia. Kesän meni treenien suhteen hyvin ja uskoin olevani ehkä parhaassa kunnossa ikinä. 1,5 kk ennen MM-kisoja juoksin valmistavana treeninä Suomi-juoksussa 60 km, joka meni suunnitelmien mukaan. Pari viikkoa ennen Kroatiaan lähtöä keskityin lepäämään ja välttelemään flunssia. Kisapaikalle pääsinkin viime torstaina täysin terveenä.
 |
| Kuva: Sami Vaskola |
Kisa-aamuna sain kuitenkin
huomata, että kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan. Heräsin kolmelta
oksettavaan oloon ja mahakipuun. Olin ilmeisesti syönyt illalla jotain
sopimatonta, en kyllä keksi mitä. Aamupalalla en meinannut saada mitään
alas, mutta toivoin, että tuntemukset olisivat ohi meneviä ja juoksu onnistuisi.
Vielä lähtöviivalla olo oli aika toivoton. Joukkuekaverit syöttivät
minulle imodiumia, jolla mahan toivottiin rauhoittuvan.
Ensimmäiset 30 km taittuivat
reippaasti ennätystahdissa. Juoksin sovitusti yhdessä Sannan kanssa, sillä suunnitelmat alkuvauhdin suhteen olivat samat. Porukalla matka tuntui taittuvan mukavammin.
Hyvästä vauhdista huolimatta maha oli edelleen tosi kipeä enkä saanut
tankattua mitään energiaa. Tiesin, että siitä tulisi myöhemmässä
vaiheessa kisaa ongelma.
30 km kohdalla aloitin
loppukisan kestävän vessarallin ja jouduin jatkamaan matkaa yksin Sannan
karatessa. Aloin ymmärtää, että tänään en pystyisi ennätyksiä
juoksemaan. Mietin hetken keskeyttämistä ja sitä että aikaisessa
vaiheessa keskeyttämällä ehtisin palautua kahden viikon päästä
juostavaan SM-maratoniin, jossa olisi mahdollista paikata pettymystä
meneillään olevasta kisasta. Päätin kuitenkin jatkaa ja laskin, että
ehdin aikarajan (12h) puitteissa maaliin, vaikka maha pakottaisi
kävelemään pitkiäkin pätkiä.
Siitä se matka
lähti taas pikkuhiljaa etenemään. En ollut ainoa, jolla oli vaikeuksia.
Reitti oli 100 km kisaksi todella mäkinen, tasaista pätkää ei ollut
laisinkaan. Ylä- ja alamäet kipeyttivät jalat nopeasti. Myös päivällä
hellelukemiin kirinyt sää verotti osansa. Ambulanssit ajelivat
ympäriinsä 7,5 km mittaista kierrosta. Itse en hellettä juuri huomannut, kun suurempiakin ongelmia oli.
Loppumatkasta ei hirveästi kerrottavaa jäänyt. Matka eteni välillä erittäin
hyvin, välillä vatsavaivoja ihmetellen. Lopulta maali koitti ja kellot
pysähtyivät vajaan tunnin verran ennätystäni huonompaan aikaan. Pitäisi
varmaan olla pettynyt, kun vuoden kova treenaus on tavallaan valunut
hukkaan, mutta kuitenkin olen tosi tyytyväinen, että pääsin maaliin.
Erilaiset ongelmat valitettavasti kuuluvat tähän lajiin ja
kymmentuntisen taivalluksen aikana pettymyksen ehtii käsitellä aika
hyvin.
Kokonaisuudessaan kisat olivat hieno
kokemus. Liki 400 ultrajuoksijaa asuivat pitkän viikonlopun samassa
pikkukylässä ja kun seitsemältä aamulla katsoi ikkunasta ulos, näki
kymmeniä aamulenkkeilijöitä. Suomen joukkueen yhteishenki oli hieno.
Toisia kannustettiin kesken kisan ja oman juoksun jälkeen jaksettiin
olla ottamassa muita vastaan maaliin. Myös Suomen huolto oli korvaamaton
apu kisan aikana. Oli myös hienoa päästä seuraamaan, kuinka lajin huiput toimivat kisan aikana. Pelkästään huollosta jäi monta oppia hyödynnettäväksi omiin seuraaviin kisoihin. Noita oppeja pääsee toivottavasti kokeilemaan seuraavan kerran parin kuukauden päästä Joensuu Night Runilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti