Trail Cup, 3.osakilpailu

Eilen kisattiin Neulamäessä polkujuoksu Trial Cupin kolmas osakilpailu. Ennen lähtöä sain käydä itseni kanssa suuremman luokan henkien taiston lähtisinkö viivalle ollenkaan, juoksisinko treeninä vai juoksisinko ihan tosissani, niin kuin kisassa kuuluu. Toinen ääni päässä kannatti kilpajuoksua, toinen hangoitteli vastaan kaikin keinoin. Nyt kisatauon jälkeen kynnys kokeilla rajojaan ja sitä myöten myös katsoa totuutta silmiin oman kunnon osalta, on korkea. Pitkän harkinnan jälkeen päätin vielä jänistää tosi paikasta. Kisapaikalla kuitenkin luuserimainen päätökseni kalvoi sen verran pahasti takaraivossa, että viime hetkellä kävin vaihtamassa nimeni kuntosarjasta kilpasarjaan.

Kisareitti oli sanalla sanoen tuskallinen. Kuuluttaja julisti ennen starttia innoissaan korkeuseroa 5,2km matkalle kertyvän liki 100m. Kellon tullessa 18.00 juoksijat vapautettiin harhaanjohtavasti juostavaan ja hyväpintaiseen alamäkeen. Vajaan kilometrin kohdalla reitin todellinen luonne alkoi paljastua. Pian juoksijoiden tie oli kivinen -niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin. Ajoittain oli hankalaa havaita itse polkua kaikkien niiden kivien ja kantojen lomasta. Alamäkeä lasketellessa meno oli hurjaa ja vaarallista. Nousuosuuden koittessa pelko nilkkojen taittamisesta ja kaatumisesta vaihtui kärsimykseen. Jo muutenkin vaikeakulkuiselle ja raskaalle nousulle tarjosi lisähaastetta viimeisenkin rytmin rikkovat portaat.

Omalta kohdaltani kisa lähti hyvin käyntiin. Juoksu tuntui hyvältä. Kaikki oli paremmin kuin hyvin ainakin siihen asti kun sukelsimme metsän siimekseen. Polulla juokseminen turhautti. Ohituspaikat olivat olemattomat ja huonon alustan takia ei uskaltanut juosta niin lujaa kuin olisi tahtonut. Silti 2km väliaika oli lähellä neljää minuuttia, olin tyytyväinen. Olin myös aika ylpeä itsestäni kun olin kisaan uskaltanut lähteä.

Kohta iloisuus ja tyytyväisyys kaikkosivat. Mäki alkoi. Meno loppui kuin seinään. Olen aina ollut aivan surkea mäkijuoksija, mutta nyt huonokuntoisena ongelma vielä ilmeisesti nousi ihan uusille tasoille. Jalka ei noussut ja matka ei edennyt. Mietin, millä keinolla saisin tuskan loppumaan. Muuta mahdollisuutta en keksinyt kuin selviytyä maaliin niin ripeästi kuin suinkin mahdollista, kesken en jättäisi. Kymmenkunta minuuttia kiipeiltyäni ja katseltuani, kuinka kanssakilpailijat etenivät kävellen minua nopeampaa, pääsin pois metsästä. Jäljellä oli enää viimeinen hiekkatienpätkä, ylämäkeä sekin. Nyt sain kuitenkin vihdoin juosta katselematta jalkojani, ja viimeisen puolen kilometrin aikana sain vielä useamman edellämenijän ohitettua.

Tiedän, että kaikkien ulkopuolisten silmin juoksuni oli surkeaa räpellystä. Maalileimauksen epäonnistuminen ruokkii tätä oletusta. Aikani on tuloksissa vielä noin 4min todellista heikompi. Silti olen itse tyytyväinen. Juoksu oli mäkeä lukuunottamatta parasta pitkään aikaan. Kyllä tämä tästä, ehkä.