Eka 24h – miten se meni ja kuinka se erosi lyhyistä ultrista

Viikonloppuna juoksin ensimmäisen 24h kilpailun Espoossa 390 m radalla. Oli ilo olla mukana hyvin järjestetyssä kisassa niin monen muun juoksijan kanssa. Itselläni kisan tarkoituksena oli testata, miten pidempi pätkä sujuu, ettei joudu lähtemään Spartathlonille täysin keltanokkana. Varsinaista tulostavoitetta en ollut asettanut, halusin vain päästä kunnialla maaliin. Ajatuksissa oli pyörinyt, että 230 km voisi olla maksimi debyyttikisassa. Heti tähän raportin alkuun myös pahoittelu kuvien huonosta laadusta, nyt ei jaksaminen riitä Bloggerin kanssa taisteluun. 

Kisan kulku

Olin laatinut suunnitelman, jonka mukaan juoksisin 125–130 km puoleen matkaan. Lopulta kisan alkupuolella päädyin pohtimaan, että 24h on kyllä henkisesti ihan liian iso pala. Päätin katsoa ensin 100 mailiin saakka ja murehtia loppua myöhemmin. Tämä ei välttämättä ollut elämäni timanttisimpia ratkaisuja, mutta toisaalta pää ja tahti pysyivät aika mukavina sinne 15h saakka.

Kisan alkuun juoksin jokusen tunnin noin 11.7 km/h. Rauhoitin tahtia maltillisesti ja 12h kohdalla kasassa oli 133 km. Sanoisin, että siinä oli ehkä se 3 km liikaa. Tiedän, että moni on tästä varmasti eri mieltä ja ajattelee minun töhöilleen vauhdinjaon kanssa ihan huolella, mutta haluan vielä alleviivata, että alkumatkasta minun syke oli 30 lyöntiä alle aerobisen kynnyksen ja pahimmillaankin 10 lyöntiä turvallisella puolella. Alkuvauhtia typerämpää oli keksi itselleen erilaisia pelejä, kuten ”kävelen ja tankkaan sitten, kun olen päässyt sinne 100 mailin etappiin”. Ehkä sitten ensi kerralla pää pystyy käsittelemään 24h yhtenä suorituksena.

Kuva: Petteri Jokela

100 mailin (15h) kohdilla tuntui, ettei pääse oikein eteen eikä taakse päin, edes kävellen. Kisaa oli vielä 9h jäljellä, tuntui aika hankalalta niin henkisesti kuin fyysisestikin. Vaikka 24h on minulle uusi tuttavuus, aiemmat ultrat ovat onneksi opettaneet, että aina pitää vaan pysyä radalla. Jossain vaiheessa aina helpottaa, tai jos ei helpota niin aika kuluu joka tapauksessa. Pyrin parhaani mukaan etenemään juosten ja väliin otin säännöllisen epäsäännöllisesti 50–100 m kävelypätkiä, välillä vartin välein, välillä tiheämpään. En pysty sanomaan, oliko kävelystä fyysisesti mitään hyötyä vai pienensikö se vain henkistä kuormaa. Aina sanotaan, että kävely on pakollista 24h kisassa. Minä uskon, että näin ei ole, jos huolto on suunniteltu niin, että energiat saa otettua lennosta.

Tunnit 15–17 menivät todella nahkeasti, jonka jälkeen hommasta alkoi taas saada otteen. Noin 3.5h ennen maalia alkoi taas olla tosi tahmeaa, jalat olivat ehkä kipeämmät kuin koskaan ja tuntui, että juoksuvauhti oli kävelyä hitaampaa. Hyvin pitkiä minuutteja. Lopulta ehkä 75 min ennen maalia alkoi uskoa, että tästä oikeasti selvitään. Viimeinen tunti sujui olosuhteet huomioiden ihan kivasti, matka kertyi liki 10 km ja lopussa mentiin vielä alle 4 min/km tahtia. Pakko sanoa, että tässä lajissa minua kyllä kaikkein eniten kiehtoo se, kuinka paljon ihmisessä on piileviä voimavaroja. Miten voi olla mahdollista juosta alle 4 min/km vauhtia sen jälkeen, kun jalat ovat jo olleet liian hellät kävelyyn.  Lopputulos, 238 km, oli parempi kuin uskalsin toivoa. Alla olevassa kuvassa on esitetty vauhdin kehittyminen matkan aikana kahdella eri tavalla. 

Vauhdin kehittyminen kisan edetessä sekä vauhdin kehitys 240 km vauhtiin nähden.

Sykkeen kehitystä kisan aikana oli jännittävää seurata, ja etenkin sen vertaaminen aiempiin lyhyisiin ultriin on kovin mielenkiintoista. Olen aina ajatellut, että sykkeellä on tapana nousta aikansa, kunnes se ylittää hetkeksi aerobisen kynnyksen, jonka jälkeen sekä vauhti että syke laskee jyrkästi. 24h kisa romutti tämän teorian. Syke käyttäytyi täysin samalla tavalla, vaikka tällä kertaa aerobista kynnystä ei lähestytty. Väsymys ja tarve laskea vauhtia johtuu muista syistä. Alla olevassa kuvassa vasemmalla on 24h kisan syke ja oikealla vastaava 12h kisalle. 

Sykkeen kehittyminen 24h kisassa (vasen) ja 12h kisassa (oikea).

Energiat

Energiasuunnitelma oli yksinkertainen. Vartin välein otin juomaa ja/tai syömistä. Joka tunti oli tarkoitus ottaa 0.5l Noshtin korkeaenergistä urheilujuomaa, kaksi Jollosta (energiamarmeladi) ja yksi geeli. Näitä täydennettiin parin tunnin välein banaanilla ja puurolla. Varsinaista keitettyä puuroa ei tehnyt mieli, joten söin neljä Semperin tuorepuuroa ja pari smoothieta. Suunnitelmassa pysyttiin aika hyvin, sen ulkopuolelta meni muutama annos sipsejä, yksi mustikkakeitto, vähän keksejä, mandariinia ja kokista. Piirtelin kuvaan arvion energiansaannista joka tunti. Koko kisan keskiarvo oli noin 65 gHH/h hujakoilla. Tämä on ilmeisesti 24h kisassa ihan hyvin, mutta satasella olen päässyt liki 90 gHH/h lukemiin, joten hieman voisi ehkä lisätä energiansaantia. Missään vaiheessa mikään ei tökkinyt, eikä vatsan kanssa ollut lainkaan haasteita. Juomaa meni varmaan keskimäärin 0.5–0.6 l/h eli 12–15 l.

Albin 24h MM-kisoista on kirjoitettu tieteellinen julkaisu 24h juoksijoiden energian- ja nesteensaannista¹. Tulosten mukaan nesteensaanti vaihteli 9.2 litran ja 30 litran välillä keskiarvon ollessa 16.4 l. Hiilareiden saanti puolestaan vaihteli 14 gHH/h ja 105 gHH/h välillä (ka 62 gHH/h). Itse asetun näillä mittareilla aika lailla keskiarvoon, eli vielä pitäisi olla varaa parantaa.

Huoltosuunnitelma ja hiilihydraatin saanti tunneittain.

Henkinen puoli

Minä väitän, että henkinen puoli söi viikonloppuna kaikkein suurimman lastin saatavilla olevista kilometreistä. Tästä en ole kamalan pahoillani, sillä mielestäni ensimmäinen kisa on hyvä juosta tietyllä tavalla varman päälle ja pelata niin, että pääsee maaliin. Mutta ehkä suurin virhe kisassa oli käydä siellä 100 mailin paikkeilla laskemaan, millaisella vauhdilla pääsee 230 km saakka. Jos kerta olin päättänyt, että en voi ensimmäisellä kerralla juosta pidemmälle, miksi yrittäisin enempää. Fokus meni kilometrien keräämisestä ajankuluttamiseen. Pitäisi pystyä miettimään, että jäljellä oleva aika on mahdollisuus kerätä lisää kilometrejä eikä murehtia, kuinka kauan joutuu vielä kärsimään.

Itse olen huomannut sen, että itselleen ei pidä antaa lupaa aloittaa kaikenlaista vatulointia. Pitää olla selkeä suunnitelma, että vain pakolliset asiat johtavat juoksun pysäyttämiseen. Nyt huomasin ensimmäistä kertaa ikinä suhraavani kisassa kuulokkeiden kanssa, pitäväni ylimääräisiä vessataukoja ihan vaan sen takia, että saisin istua hetken ja käveleväni, koska pää sanoi, että siten aika kuluu nopeammin. Ja tässä kohtaa haluan vielä sanoa, että jokaisella on oma tapa päästä omaan parhaaseen tulokseen, eikä se aina ole näin ehdoton lähestyminen. Mutta itse uskon omalla kohdallani, että suorituksen saa optimoitua vain keskittymällä kisaan koko suorituksen ajan.

Palautuminen

Kisasta itsestään saattoi jäädä hieman liian ruusuinen kuva. 24h voi niin moni asia mennä pieleen, mutta itse olin vain väsynyt ja kärsin tönköistä jaloista. Kisan jälkeisestä elämästä ei ole jäänyt turhan ruusuinen kuva. Kisasta on nyt kaksi yötä ja on helppo huomata, että kuormitus on kyllä ihan toista luokkaa verrattuna lyhyisiin ultriin. Viime aikoina kisat ovat johtaneet aika minimaalisiin vaurioihin, mutta nyt olen kyllä aika romuna. Jalat menivät aika huonoon kuntoon, kävely on ollut todella haastavaa ja lattialla olevia asioita en ole pystynyt omin avuin saavuttamaan. Lihaskivun lisäksi jalkaterien kunto herättää jopa pientä huolta. Rakot ja turvotus eivät yllätä, mutta edelleen kasvavat mustelmat näyttävät siltä kuin vähintään keskikokoinen rekka olisi ajanut jalan yli. Näitä jalkoja ei pidä nyt ihan hetkeen juoksuttaa.

Myös Garminin stressidata sekä univaikeudet kertovat rajusta kuormasta. Alla olevassa kuvassa on vasemmalla stressitasot päivä 24h kisan jälkeen ja oikealla vertailuksi 12h kisan jälkeen. Elimistö käy nyt kovilla kierroksilla. Sekä kierrosten että lihassäryn takia nukkuminen on haastavaa, ja ehkä pelottavinta on se, että ei oikeastaan edes väsytä tai nukuta. Hypoteesini on, että kunhan tästä elimistön akuutista shokkitilasta on selvitty, voi olla, että juoksija on tovin aika uupunut.

Garminin stressidata päivä 24h kisan (vasen) ja 12h kisan (oikea) jälkeen.

Tästäkin raportista pystyy lukemaan rivien välistä, että parannettavaa jäi ja että tämä ei ole minun 24h potentiaali. Siihen en osaa vastata, milloin tämä projekti jatkuu. Kyseessä on sellainen laji, että on täysin mahdollista, että juoksen ennätykseni 20 vuoden kuluttua.

¹Chloé Lavoué, Julien Siracusa, Émeric Chalchat, Cyprien Bourrilhon & Keyne Charlot (2020) Analysis of food and fluid intake in elite ultra-endurance runners during a 24-h world championship, Journal of the International Society of Sports Nutrition, 17:1, 36, DOI:10.1186/s12970-020-00364-7

Joensuu Night Run - SE, PE ja melkein täydellinen ultrakisa

Viikonloppuna täyttyi allekirjoittaneen viides vuosi ultrajuoksijana, ja juurikaan ikimuistoisemmin se ei olisi voinut täyttyä. 2016 juoksin Joensuu Night Runilla 12h kolmen hengen joukkueessa, nyt pääsin ylittämään mahdottomana pitämäni haamurajan, 140km. Sivutuotteena syntyi maailman kärkitulos, Suomen ennätys sekä Pohjoismaiden ennätys. En voisi olla tyytyväisempi silloisesta lajin vaihdosta. On hienoa olla mukana lajissa, jonka taso, suosio ja ehkä jossain määrin myös arvostus, on nousussa. Tasonnousun alleviivauksena myös Simpasen Juuso murskasi Suomen ennätyksen hurjalla 148 km ylityksellä, ja useita ikäsarjojen ennätyksiä pistettiin uusiksi.

Kuva: Petteri Jokela

Tämän vuoden kisaan olin laatinut selkeän suunnitelman: puoleen matkaan samaa tahtia kuin vuosi sitten ja vähemmän hyytymistä lopussa. Viime vuonna tavoite oli juosta kuuteen tuntiin 72km ja toteutuneet täydet kierrokset olivat 71.8km. Laskeskelin, että kyseisellä väliajalla pitäisi ehtiä selkeisiin ennätyslukemiin. Puolenmatkan tavoite ei kuitenkaan aivan täyttynyt suunnitellusti. Virallista tulosta minulla ei ole, mutta oman käsityksen mukaan lukema oli noin 73.5km, 1.7km enemmän kuin edellisvuonna. Osa erosta toki selittyy pelkästään sillä, että viime vuonna hengailin vessan puolella useiden satojen metrien ajan. Hieman siis aikataulua edellä tässä kohtaa, mutta en usko, että siitä oli merkittävää haittaa. Sykkeet pysyttelivät kuitenkin ainakin ensimmäiset tunnit pk-alueella. 

 

 

 

Vuosi sitten törmäsin seinään puolessa matkassa. Samaa ongelmaa on ollut useissa kisoissa siinä 5-6h kohdalla, joten nytkin sitä kauhulla odotin. Seinää ei kuitenkaan tullut, vaan juoksu oli koko ajan hallussa. Kun kisaa oli kulunut 7h ja edelleen oli hyvä ja rauhallinen mieli, tiesin juoksevani ennätyksen, jos mitään odottamatonta katastrofia ei tapahdu. Yleensä olen kokenut tämän yökilpailun henkisesti todella raskaaksi. Ajatukset ovat olleet kovin synkkiä aamuyön tunteina ja olo on tuntunut nuutuneelta. Nyt pystyin koko ajan laskemaan kierrosvauhteja, kommunikoimaan huollon kanssa kiukkuamatta ja ajoittain kannustamaan muita.

Voi olla, että hallittu ja jaksava juoksu oli ihan sattumaa, mutta oma analyysi on tullut siihen tulokseen, että runsaalla energiansaannilla sekä ehkä suhteessa tavallista maltillisemmalla vauhdinjaolla oli merkittävä rooli. Vuosi sitten sain hiilihydraatteja tunnissa noin 62g, tänä vuonna lukema oli ensimmäisellä kuudella tunnilla jopa 75g ja koko kisassa 70g. Energiansaantiin panostamisen sivutuotteena kärsin ajoittain pienestä pahoinvoinnista, mutta se lähinnä vain teki matkanteosta hieman epämiellyttävää. Vessassa jouduin pistäytymään koko reissun aikana vain kerran, ja varikkopysähdykellä varustettu kilometrikin pysyi alle kuuden minuutin. 

 

Kilpailun taso oli tänä vuonna kova. Areenalla ei ole koskaan juostu yli 140 km tulosta, nyt ylityksiä tuli kolme. Itse koin hyötyväni kovasti siitä, että sekä Juuson että Tomin vauhti sopi ajoittain yhteen omani kanssa. Vaikka yön tunteina ei taidettu vaihtaa sanaakaan, oli kierrosaikojen ylläpito helpompaa porukassa. Melkein samaa vauhtia menevistä kanssajuoksijoista sain myös vahvistusta yhdelle teorialleni. Olen pohtinut sitä, onko ultrakisan loppupuolen hyytyminen henkinen vai fyysinen asia, ja että onko kyky ottaa loppukiri merkki siitä, että voimia vielä olisi, mutta pää ei ole tarpeeksi kova. Olen sitä mieltä, että fyysinen jaksaminen rajoittaa. Noin 10.5h kohdalla koitin pysyä Juuson matkassa katkaistakseni puuduttavan pitkästymisen ja ajankulumisen hitauden, josta olin kärsinyt useamman tunnin. Juuson tahti oli ehkä 5s/kierros nopeampaa kuin oma tahtini siinä vaiheessa. Pystyin kyllä kiihdyttämään vauhtia, mutta se kostautui jo muutaman kierroksen päästä. Jalat tyhjenivät kokonaan ja kierrosvauhdit tipahtivat reilu 10s. Onneksi heikko hetki meni ohi ja viimeinen tunti alkoi. Kyseinen episodi on nähtävissä yllä olevasta kuvaajasta noin 380 kierroksen kohdalta alkaen.

 

Kilpailun viimeinen tunti oli hieno, niin kuin se yleensä aina on. Vaikka väsyttää, tietää maalin olevan jo saavutettavissa. Kun kello kääntyi viimeiselle tunnille, lähtivät kierrosajat jälleen merkittävään laskuun. Tämä ilmiö tosin viittaisi siihen, että myös henkisen puolen vaikutus ultrajuoksussa on valtava. Oli todella mukavaa kiertää rataa tietäen, että ennätys syntyy, vaikka taittaisi suurimman osan matkasta kävellen. Ensin ylittyi oma ennätys, sitten Suomen ja Pohjoismaiden ennätys ja sitten muutaman kilometrin päässä häämötti 140km raja. Tuo raja tuntuu uskomattomalta, kun muistan vielä kolmisen vuotta sitten miettineeni, että en varmaan koskaan pääse 130km yli. Lisämausteen viimeiselle tunnille toi Suomen lippu, jonka sain matkaan Suomen ennätyksen rikkoontuessa. Aivan todella ikimuistoinen hetki, ja epätodellista, kuinka paljon jaksoi vielä hymyilyttää yli 11h juoksun jälkeen.

Koska Night Run on siitä hieno kilpailu, että olosuhteet pysyvät vakioina, on aiempien vuosien tuloksia mielenkiintoista vertailla. Ensimmäisiin vuosiin verrattuna on parantunut sekä alkuvauhti että kyky pitää vauhtia yllä. Tänä vuonna juoksin mielestäni aika hyvän jälkimmäisen 6h (keskivauhti 5.20 min/km), mutta kuitenkin 6 km ero puolikkaiden välillä on ehkä isohko. Mielenkiintoista on, että 2019 ero ensimmäisen ja toisen puolikkaan välillä oli vain 2.3km. Vaikka uskon, että paras tulos tulee hieman reippaammalla alulla, joskus täytyy kyllä ihan kokeilumielessä tavoitella negative splittiä, vaikka tässä samaisessa 12h kisassa.

Yleensä kisasta jää aina jossiteltavaa, ultrajuoksu on täynnä muuttujia, joita on vaikea hallita. Olen metsästänyt täydellistä kisaa, joka vastaa juoksijan sen hetkistä potentiaalia. Nyt ollaan aika lähellä sitä, ja on vaikea jossitella, mutta aion kuitenkin yrittää keksiä edes jotain mahdollisesti parannettavaa:

1) Alku olisi voinut olla hieman rauhallisempi. 1.5 km vähemmän puoleenmatkaan olisi voinut toimia.

2)  Pää olisi voinut olla kovempi. Vaikk ei ollut ongelmia, viimeiset 7. tunnin ja 11. tunnin välissä oli hyvin pitkä aika. Lisäksi viimeisellä tunnilla huomasin optimoivani: varmistan, että 140k ylittyy, mutta kyllä en kiihdytä yhtään enempää kuin on tarpeellista.

3) Ajoittainen pahoinvointi oli ikävää, olisiko energioiden määrän kanssa voinut tehdä jotain toisin?

4) Porukassa juokseminen oli kivaa. Olisi kiva, jos joku juoksisi vieläkin pidemmät pätkät itselle juuri sopivaa vauhtia.

Onnistunut kisa on tietyssä mielessä epäonnistumista pelottavampi. Nyt kaikki paineet ovat harjoituskaudella: jos mielii parantaa ennätyksiä, on juoksijan yksinkertaisesti oltava paremmassa kunnossa. Ilmeisesti on siis syytä palata harjoitusten pariin, mutta huilataan nyt sen verran kuin on kehittymisen kannalta tarpeellista.

Masokistin unelma 2021 -sub8h 100k

Tämän kauden kilpailut startattiin Kaarinassa 6h rataultralla. Lämpömittari näytti 30 astetta, ja aurinko porotti urheilukentälle pilvettömältä taivaalta. Olosuhteet kovien tuloksien tekemiselle oli heikot, ja itsekään en tavoitteitani saavuttanut. Kisasta jäi todella kädenlämpöiset fiilikset, jonka takia seuraavaan kilpailuun, Masokistin Unelman 100 kilometrille, valmistautuminen tuntui henkisesti hankalalta. Tavoitteiden asettaminen tuntui pelottavalta. Jos niihin ei pääsisi, joutuisi taas pettymään. Onneksi 100 km tavoitteen asettaminen oli omalla kohdallani suhteellisen suoraviivaista: 8 tunnin rajapyykki alkoi olla realistisesti saavutettavissa. Asennoituminen kisaan oli lopulta helppoa: kunto riittäisi uudelle tuntiluvulle, mutta saattaisin tarvita vielä useamman yrityksen, ennen kuin tulos realisoituisi.

8 tunnin aika sadalla kilometrillä tarkoittaa 4.48 min/km vauhtia. Tavoitteena oli startata 4.30 min/km tahdilla, joka on pieni riski, sillä huonona päivänä ollaan jo tukevasti vauhtikestävyysalueella. Kisapäivälle ei onneksi sattunut huonoa päivää, vaan 4.30 tahtia oli helpohko pitää yllä. Välillä vilkuilin sykettä, ja se näytti pyörivän aerobisen kynnyksen paikkeilla. Viileähkö ja sateinen ilma helpotti sykkeen pitämistä turvallisella alueella. Verrattuna Kaarinan hellekisaan syke oli yli 10-20 lyöntiä maltillisempi. Lähdin kisaan hieman epävarmana, mutta tunnin juoksemisen jälkeen päätin, että tänään 8 tuntia alittuu. Vuosi sitten meni 11 minuuttia yli, mutta nyt kunto, huoltosuunnitelma ja sää ovat parempia.

Matka taittui alkuun tosi mukavasti. Oman kellon mukaan maraton tuli täyteen ajassa 3.07 ja 50 km matkaan kului 3.41. Vuosi sitten 60 km kohdalla vastaan tuli totaaliseinä. Hyvän alun jälkeen kilometrivauhdit tippuivat kerralla minuutilla. Nyt mietin 60 km lähestyessä täysin ongelmitta, että nyt kun jaksaa näin hyvin, eroa edellisvuoden tulokseen alkaa tulla roimasti. Jaksoin kyllä 60 km saakka, jopa 65 km asti. Kilometrit olivat edelleen noin 4.30. Sitten seinä iski jälleen. Siihen asti kevyet jalat alkoivat tuntua betonilta, pohkeet tuntuivat olevan krampissa ja henki ei enää kulkenut. Tämä kaikki taas täysin varoittamatta. Ensin kilometrivauhti laski 4.45 tuntumaan, myöhemmin 5.00 paikkeille. Koitettiin lisätä energiansaantia, kun juuri muutakaan ei ollut tehtävissä. Se ehkä teki etenemisestä vähemmän tuskallista, mutta paluuta alkuvauhtiin ei enää ollut.

 

Viimeiset kolme tuntia juostiin päällä. Yritin pilkkoa matkaa paloihin. Ensin juoksisin hyvä 6h väliajan. Elättelin toivetta, että pääsisin tuossa ajassa pidemmälle kuin pettymykseksi jääneessä Kaarinan kisassa. Pääsin. Vajaassa kuudessa tunnissa ylitin ajanottomaton matkan näyttäessä noin 78.6 km. Tulos on parempi kuin Suomen ennätys, joka sekin on tosin juostu nimenomaan 100 km väliaikana. Oma kello näytti tasan 6h kohdalla 79.1 km. Välitavoitteen jälkeen matkaa oli jäljellä enää parikymmentä kilometriä. Se on pitkä matka siinä vaiheessa, kun tuntuu pahalta, mutta toivo maaliinpääsystä on vahva. Laskeskelin, että 8h alittuisi, jos viimeisen pari tuntia pystyisi pitämään 5.45 tahtia. Kun omat kilometrit taittuivat vielä ajassa 5.00-5.15, asiat olivat tavoitteen suhteen hyvin. Jossain kohtaa mielessä kävi, pitäisikö tahtia yrittää vielä kiristää, kun oli tuntui parantuneen. En kiristänyt, tyytyväisyyden tunne lähestyvästä 8h alituksesta esti itsensä ultimaattisen kiusaamisen. Jos pää olisi kovempi, on vaikea sanoa, olisiko lopputulos ollut parempi, vai olisiko kiristys johtanut äkkihyytymiseen.

 

 

Loppumatkalta ei jäänyt juuri kerrottavaa. Etenin tasaisesti. Ketutti ja väsytti, mutta tiesin, että sama homma joka vuosi ja aina se maali on tullut vastaan. Lopulta sadas kilometri täyttyi, ja tulostaululla oli lukemat 7.51.02. 8 tuntia alittui. Tulos yltää tämän vuoden maailman tilastoissa sijalle 4. Kisa oli onnistunut, ja kuluneen vuoden kovalle työlle saatiin vastinetta. 100 km tulos on parantunut viidessä vuodessa tunnin ja 20 minuuttia. Nauran usein sille, kun 2017 ensimmäisen 100 km (9.10) jälkeen ajattelin, että tuloksen parantaminen vaatii maraton ajan parantamista. Maratonin ennätys on vielä tänäkin päivänä sama kuin tuolloin.

 

Ratkaisemattomaksi kysymyksesksi jäi, mistä 5h seinä tulee ja miten sen voi välttää. Vuosi sitten syytin esiin tullutta aurinkoa ja rajua lämpötilan nousua. Tänä vuonna lämpötila pysyi alle 20 asteessa, mutta kuten alla olevasta kuvaajasta voi nähdä, kisan kulku oli identtinen vuoden takaiseen. Hyytyminen ei vain ollut ihan niin rajua tällä kertaa. Liittyykö ilmiö liian kovaan alkuvauhtiin tai energioiden loppumiseen? En osaa sanoa, mutta tulevissa kisoissa yritetään keksiä keinot seinän poistamiselle.

Kilpailun energiasuunnitelma oli selkeä: tunnissa joisin 0.75 litraa Noshtin korkeaenergistä urheilujuomaa, ottaisin yhden geelin ja lusikallisen hunajaa. Mitään vatsavaivoja ei ollut, mutta kylmästä säästä johtuen en pystynyt juomaan ihan niin paljon kuin olin suunnitellut. Laskeskelin, että hiilihydraatteja sain noin 170g geeleistä, 180g urheilujuomasta ja 50g hunajasta. Aika tarkalleen 50g hiilihydraattia tunnissa siis. Luulen, että tulevissa kisoissa pyrin vielä hieman korkeampiin lukemiin, jos jaksaminen lopussa säilyisi parempana.

 

Kisan jälkeen olo oli hieman tyhjä suuren tavoitteen täytyttyä. Muita numeerisia tavoitteita en ole vielä osannut asettaa. Nyt yön yli nukkuneena katse on kuitenkin jo Joensuu Night Runilla. Nyt tovi lepoa, ja sitten ehtii treenata kaksi kuukautta seuraavaa ennätysjahtia varten.

Kaarinan Rataultra 2021 – erikoinen hellekisa

Vallitsevan maailman tilanteen vuoksi kisakauden avaus antoi odottaa itseään kauan tänäkin vuonna. Suunnitelmissa oli alkujaan startata helmikuussa Joensuussa ja toukokuussa Kokkolassa. Kalenterin tyhjentyessä seuraavaksi mahdollisuudeksi avautui Kaarinan rataultra, joka sekin oli jo kertaalleen siirretty huhtikuulta kesäkuun puoliväliin. Odotukset kisaan olivat korkealla pitkän harjoituskauden jälkeen, joten Ilmatieteenlaitoksen ennusteet ennen kisaa eivät varsinaisesti mieltä ylentäneet: elohopea kohoaisi liki 30 asteeseen, ja aurinko paistaisi läpi kisan pilvettömältä taivaalta. Alkujärkytys johti pieneen itsesäälissä pyörimiseen, on todella turhauttavaa todeta pitkän työn valuvan mahdollisesti hukkaan itsestään riippumattomista syistä. Pienen sulattelun jälkeen oli aika toimia: huoltosuunnitelmat laadittiin jääpaloineen helteestä selviämiseksi. Olin haaveillut kuudella tunnilla 80km ylittämisestä, ja päätin, että olosuhteista huolimatta tavoitteesta ei tingittäisi. Tulos tai ulos.

Kisassa 6h lähtöjä juostiin kaksi kappaletta, toinen aamulla kahdeksalta, toinen iltapäivällä kahdelta. Itse olin iltapäivälähdössä. Aamustartti olisi voinut olla helteen suhteen armollisempi, mutta kuuma kentällä oli aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Lähdön aikoihin lämpömittari näytti 29 astetta, ja itsensä kanssa joutui käymään jos jonkinlaista neuvottelua olosuhteiden vaikutusten murehtimisen poissulkemiseksi. Mutta yritti helteen unohtaa tai ei, kyllä se vaikutti suoritukseen. Alkumatkasta sykkeet huitelivat noin 25 lyöntiä normaalin yläpuolella ja jalat olivat yhtä spagettia. Ensimmäisen tunnin seurasin suunnitelma ja pidin 4.20 min/km vauhdin. Juoksusta oli kuitenkin puhti pois ja se ei vaan lähtenyt sujumaan totuttuun tapaan. Tuntui, että mennään katkeamisen rajamailla ja laaditusta suunnitelmasta oli luovuttava ja matkaa jatkettava tuntemuksen mukaan. 1.5h juoksun jälkeen huutelin huollolle, että ultrakisan ei pitäisi tuntua tässä vaiheessa tältä, vaan pitäisi olla kivaa ja helppoa. Huolestutti ja turhautti.

Puolestatoista tunnista kolmeen tuntiin matka eteni mitäänsanomattomasti. Oli vähän luovuttanut fiilis, mutta kierroksia kierrettiin parhaansa mukaan toivoen jotain helpotusta. Meillä oli viilennystä varten tyynyliinasta ommeltu jääpalapussi, joka kulki niskassa. Lisäksi käytössä oli kylmä pyyhe ja juominen oli tavallista runsaampaa. Silti tuntui, että juuri mistään ei ollut apuja. Kuitenkin 3h jälkeen olo alkoi piristyä, ja luulen, että takasuoralle langenneilla varjoilla oli osuutta asiaan. Juoksu alkoi olla melkein kivaa. Vauhti pysyi kohtalaisena, mittariin kertyi jopa joitain alle 4.40 min/km tonneja, eikä jaksaminen erityisesti huolettanut enää. Maraton täyttyi” 12 minuuttia yli kolme tunnin ja myöhemmin 50km 11 minuuttia alle neljän tunnin. Alkuperäisestä aikataulusta oltiin seitsemisen minuuttia jäljessä, mutta alkoi herätä toivo kisan pelastamisesta ja kohtalaisen tuloksen juoksemisesta.

Pikaisten laskutoimitusten jälkeen otin ensin tavoitteeksi 76km ylittämisen ja myöhemmin 77km. Matka jatkui tasaisesti tavoitetta kohti. Jos alussa tuntui, että ultran ei pitäisi tuntua tältä, niin tuntui myös lopussa. Juoksu oli suhteellisen kivaa ja helppoa, jaloissa ei ollut mitään kipuja ja henkisestikin jaksoi ihan mukavasti. Lopun lähestyessä vauhtia pystyi myös kiristämään tuntuvasti ja lopulta aika loppui 77.280km kohdalla. Helpohkosti tulleesta lopusta jäi hieman hampaankoloon: olisinko sittenkin pystynyt parempaan, jos olisin ”kärsinyt enemmän”? Turhaa jossittelua. Raja hyvin etenevän juoksun ja totaalikanttaamisen välillä on kuitenkin hiuksen hieno, ja jälkeenpäin kisan aikaisia tuntemuksia tulee vähäteltyä.

 Kuva: Petteri Jokela

Kokonaisuudessaan kisasta jäi kaksijakoiset fiilikset. Olen todella tyytyväinen siihen, että sain taisteltua kisasta vähintään kohtalaisen. Tätä kirjoittaessani hyvin valvotun yön jälkeen tunnen itseni kuitenkin kovin pettyneeksi. Tiedän, että nappijuoksulla hyvissä olosuhteissa metrejä ja ehkä kilometrejä kertyisi enemmän. Kuitenkaan jokainen juoksu ei vaan voi olla huippuonnistuminen, Sellaista urheilu on ja sen kanssa on elettävä. Toki kisasta jäi käteen myös paljon hyvää. Huolto toimi täydellisesti. Urheilujuomaa kului liki 6 litraa ilman pienintäkään vatsaongelmaa ja hiilihydraatteja upposi ongelmitta yli 50g/h. Koettua tuli myös ensimmäinen ulkona juostu rataultra, ja taas yksi uusi hieno suomalainen ultrajuoksutapahtuma. Koko kilpailuun ei mahtunut yhtään yli 5 minuuttia kestänyttä kilometriä, mikä lisäsi itseluottamusta siinä suhteessa, että totaalisakkaaminen ja hölkäksivaihto ei kuulu kiinteänä osana jokaiseen kisaan, loppuun asti on mahdollista jaksaa. Ehkä kokonaisfiilis kisasta muuttuu vielä nukkumisen jälkeen, mutta tästä joka tapauksessa jatketaan sen harvinaisen huippuonnistumisen metsästämistä tulevissa starteissa.

6h mattojuoksukokeilu

Vuodenvaihteessa kilpailukalenteriin ilmeistyi helmikuun ensimmäiselle viikolle 6h hallikisa. Tapahtuma istui omaan kalenteriin täydellisesti, ja harjoittelua muutettiin kyseiseen kilpailuun tähtääväksi. Painopiste siirtyi määrä- ja voimaharjoittelusta pitkiin vauhtikestävyyslenkkeihin. Kilpailuun valmistautuessa oli toki selvää, että korona saattaa torpata tämänkin tapahtuman, niin kuin kaikki tapahtumat viime keväänä. Lopulta rajoituksien kiristyessä kokoontuminen halliin ei ollut mahdollista. Korvaavia startteja on tällä hetkellä turha etsiä, joten jotain korvaavaa oli keksittävä. Syntyi ajatus kuuden tunnin mattojuoksusta.

Mattojuoksu on ollut viimeiset vuodet mieluinen harjoitusmuoto, eikä vähiten siksi, että Etelä-Karjalassa sisätiloissa treenaaminen on talvella vähintäänkin haastavaa. Pitävällä alustalla lenkit saa toteutettua laadukkaasti, ja vammariski on pienempi. Monet kokevat mattojuoksun tylsänä, mutta itse en ole kokenut ajankuluttamista ongelmaksi. Ultrajuoksijan pitää kestää vähän pitkää aikaa, ja monesti on tullut katseltua telkkaria tai luettua kouluhommia. Pisimmit mattolenkit ovat olleet 50 km mittaisia, ja alkoi tuntua mielenkiintoiselta kokeilla, kuinka pitkälle kuudessa tunnissa pääsisi. Samalla tuli selvitettyä, että tämän harvinaisen lajin maailmanennätys on 76.4 km. Siitä muotoutui sopivankuuloinen tavoite. Virallista maailmaennätystä omasta kokeilusta ei toki voi syntyä, sillä matto pitäisi olla tarkasti kalibroitu, ja suorituksella pitäisi olla viralliset valvojat. Itsensä haastaminen ja kunnontestaaminen toki onnistuu ilman tuloksen virallistamistakin.

Juoksua lähdettiin toteuttamaan lauantaina 30.1. Edeltävänä päivänä olin soitellut salin kanssa, ja lupautunut vaihtamaan mattoa tasaisin väliajoin ylikuumenemisen välttämiseksi. Matolla kisaamisen etuna on mahdollisuus tasaiseen vauhtiin. Yleensä on haastavaa saada vauhti pidettyä alussa maltillisena, nyt mattoon voi asettaa haluamansa tahdin, tällä kertaa 4.28 min/km. Alkuvauhti oli mitoitettu siten, että 80 km olisi mahdollinen tasaisella vauhdilla. Puolivälin paikkeilla vauhtia uskalsi nostaa hieman, ja muistaakseni noin 4.22 min/km vauhdilla taitettiin iso osa loppumatkasta.

 

 

Ensimmäiset viisi tuntia sujuivat yllättävän hyvin. Oli tosi hauskaa, mihinkään ei koskenut, eikä oikeastaan edes väsyttänyt. Viimeinen tunti olikin sitten enemmän ultrajuoksua. Varsinaisia ongelmia ei ollut ja vauhtia ei tarvinnut hidastaa, mutta minuutit alkoivat tuntua pidemmiltä, enää ei niin hymyilyttänyt ja vähän tuli ehkä kiukuteltuakin, jos Kalle ei kuullut juomisen olevan loppu. Viimeisellä vartilla oli selvää, että 80 km ylittyy, joten loppukirin sijaan vauhtia tuli laskettu liki 40 s/km. Perustelin hidastamista sillä, että ehkä saa jonkin tovin säästettyä palautumisajassa. Vähänhän tuo ratkaisu luuseroinnin puolelle meni, mutta viimeisen 2 min loppukirin jälkeen matkaa oli mittarissa 80.4 km, joten kaikki meni kuitenkin nappiin. Juoksun keskisyke oli 155, eli aika lähellä aerobista kynnystä mentiin. Tarkat kynnykset ei tosin ole toistaiseksi tiedossa, mutta niitä on yritetty vauhtien ja tuntemusten perusteella haarukoida. Loppua kohden rasitus alkoi näkyä nousevana sykkeenä. Lopun vauhdinpudotus laski kovasti sykettä, mikä antaa ihan positiivista viestiä, että ainakin hitaammalla vauhdilla matka olisi jatkunut vielä pitkäänkin.

 

Kaiken kaikkiaan 6h matolla oli mukava kokemus. Geelit, joita meni yhteensä kuusi kappaletta, olivat koko ajan ulottuvilla, ja huoltajan ainoa tehtävä oli vaihtaa juomapulloja. Niitä piti vaihtaa aika tiuhaan, sillä kuumalla salilla juomista kului noin neljän litran verran. Lisäksi illan olosta päätellen jonkinlainen nestehukka tuli kehitettyä. Positiivista oli myös nähdä, missä mennään tässä vaiheessa kautta.Vaikka mattotulokset eivät suoraan ulkona juostuihin vertaudu, kunto tuntuu silti hyvältä. Suoritus tuli myös taputeltua pienillä vaurioilla, mikä on aina plussaa. Muutamia hiertymiä ja kipeä jalkapohja, joka oli kunnossa jo seuraavana iltana. Lisäksi paljoa ei harjoitteluaikaa tämän kokeilun takia menetetty, sillä juoksuttomia päiviä kisan jälkeen kertyi vain kolme, ja vain kuusi päivää myöhemmin sain jo hyvän vauhtikestävyystreenin kasaan.

Loppuun vielä kellon sisältöä. Kellon lisäksi sykepantakin kerää nykyään dataa, joten jokaisesta lenkistä on monennäköistä numeroa tarjolla. Mielestäni mielenkiintoista on, että näinkin pitkällä matkalla lukemat pysyvät samana loppuun saakka. Keskimäärin askelpareja tuli otettua 94 kappaletta minuutissa keskimääräisen askelpituuden ollessa 1.22 metriä. 

Toivotaan, että päästään vielä oikeitakin kisoja juoksemaan. Seuraillaan tilannetta, ja jos alkaa näyttää huonolta, keksitään jotain itse.

Joensuu Night Run 2020

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä hölkkäiltiin perinteisesti 12h Areenaa ympäri Joensuu Night Runilla. Itselleni kyseessä oli viides startti kyseisessä tapahtumassa. 13-tuntisten yöunien jälkeen alkaa vähitellen ymmärtämään, että niin vain kisakausi 2020 saatiin päätökseen. Keväällä kilpailukalenterin tyhjentyessä äkillisesti tilanne ei näyttänyt ihan hirveän hyvältä, mutta jotenkin tästä saatiin raavittua sekä harjoituksellisesti että tuloksellisesti paras kausi ikinä.

Viikonlopun kisasta. Lähdin kisaan tavoitteena parantaa varoivaisesti viime vuoden ennätystä (~134.8 km). Viime vuotinen kisa meni mielestäni senhetkiseen kuntoon nähden reilusti ylikanttiin. Tästä syystä lähtöviivalla tuntui ensimmäistä kertaa, että tulos ei välttämättä parane edes hyvällä juoksilla ja tyytyväinen voi olla, jos pääsee edes oman ennätyksen tuntumaan. Aikataulua laatiessa minulla oli yksi selkeä periaate: 6h kohdalla mittarissa ei missään tilanteessa saa olla yli 72 km. Liikkeelle oli siis tarkoitus lähteä noin 5min/km vauhdilla, ja tulla jälkimmäinen puolisko sen minkää pääsee.

Areenaan saapuessa hermo meinasi olla vähän kireällä, kun jalkaterä keksi alkaa temppuilla. Automatka Imatralta Joensuuhun teki ilmeisesti jonkinlaisen lukon, jonka takia jalalle varaaminen oli hyvin hankalaa useamman tunnin ajan. Lopulta jalka saatiin ruksahtamaan, ja se alkoi vaikuttaa normaalilta. Lähtöviivalle päästiin siis suurinpiirtein yhtenä kappaleena.

Kisaan startattiin vajaan 80 juoksijan voimin. Näin koronavuonna osanotto oli edellisvuosia pienempää, mikä oli toki siinä mielessä hyvä, että radalla oli enemmän tilaa. Alkuvauhti tuntui helpolta, mutta maha alkoi vaivata melkein heti lähdön jälkeen. Koitin kuitenkin pysyä energiasuunnitelmassa. Kerrankin aika tuntui etenevän liian nopeasti, kun puolentunnin välein piti ottaa energiaa sisään. Itselleni epätyypillisesti jouduin pitämään myös muutaman vessatauon. Jossain olin puhunut jopa "vessarallista", mutta kierrosaikoja katsoessa koko kisaan mahtui kolme pysähdystä, joten aika paljon huonomminkin olisi voinut mennä. Vatsavaivoista johtuen energiansaanti ei ollut optimaalista, mikä varmaan osaltaan aiheutti jaksamisen heittelyä. Karkeasti laskettuna hiilihydraatteja tuli nautittua noin 49 g/h. Enempää ei olisi tällä kertaa pysynyt sisällä. Valtaosa energiasta tuli geeleistä sekä juomisista (urkkajuoma, cokis). Lisäksi kisan alkupuolella käytin Noshtin vauhtikarkkeja ja jälkipuoliskolla hunajaa. Huollon ja energian optimoinnissa riittää varmasti tekemistä vielä tulevaisuudessa. 

Kuva: Petteri Jokela

Ensimmäiseen kuuteen tuntiin matkaa taittui asettamani maksimimäärän verran, 72km. Matka taittui kivasti, mutta ei se mitään varsinaista lentoa ollut missään vaiheessa. Lihakset kipeytyivät jo parin tunnin juoksun kohdalla, vaikka yleensä saa juosta useita tunteja ilman ongelmia. Tovi puolimatkan ylittymisen jälkeen alkoi kisan hankalin vaihe. Jalka ei noussut, oksetti ja päässä heitti. Onneksi heikot hetket menee usein ohi. Kun pysyin radalla, sain kuitenkin raavittua 10 km tunnin kasaan. Kun pää alkoi taas toimia, huomasin sekä oman että Suomen ennätyksen olevan saavutettavissa, jos pystyisin etenemään hieman yli 5.30 min/km vauhdilla loppuun. Pyrin pitämään vaadittua vauhtia yllä kierros kerrallaan. Toisaalta matka eteni nopeasti selkeän tavoitteen kanssa, toisaalta tavoite teki viimeisestä neljästä tunnista henkisesti tosi raskaan. Koko ajan tiesi, ettei ole varaa ottaa huonoja kierroksia tai käydä vessassa. Jännitys jatkui ihan loppuun, ja lopulta eroa entiseen Suomen ja Pohjoismaiden ennätykseen jäi minun eduksi noin 400 m.  

Lopuksi muutama kuvaaja kisan kulusta. Juoksin tänä vuonna 1.4 km pidemmälle kuin viime vuonna. Viimevuotinen kisa oli kuitenkin onnistuneempi, ja viikonlopun kisaa kuvaisin ennemmin työvoittona. Väitän, että hyvän harjoitteluvuoden jälkeen kunto on parempi kuin vuosi sitten, mikä selittää plussan puolelle jääneen lopputuloksen. Alla olevaan kuvaan piirtelin 2019 ja 2020 kisojen kierrosajat. Tänä vuonna Ensimmäinen puolikas oli selvästi nopeampi. Eroa viimevuotiseen kertyi noin 3 km verran (69 km & 72 km). Jälkimmäisellä puoliskolla tänä vuonna matkaa kuitenkin kertyi noin kilometri vähemmän kuin vuosi sitten. Keskikierrosvauhdissa eroa vuosien välillä oli noin sekunti.

Käytin kisassa rannesykemittausta, joten saatuihin lukemiin sisältyy pietä epävarmuutta. Tällä kertaa käyrät näyttävät kuitenkin järkeviltä. Alkumatkan sykkeet olivat 150 paikkeilla. Lenkillä olen samoilla vauhdeilla saanut jopa 10 lyöntiä matalampia lukemia. Liekkö ero johtuu pelkästä jännityksestä. Koitin kuitenkin olla seuraamatta sykettä kisan aikana, koska sen korkeus alkoi hieman pelottaa. Ensimmäisen 6h lopuilla syke kohosi selkeästi, jopa yli 160 lukemiin. Tulkitsen ilmiön siten, että 5min/km vauhti alkoi käydä haastavammaksi. Jälkimmäisellä puoliskolla vauhti laski, ja sitä myöten myös syke palautui 140 ja 150 välille.

 

Kaiken kaikkiaan kisan jälkeinen fiilis on pienesti epätodellinen. Kun viisi vuotta sitten ylikunnon pilaamana epäonnistuneena ratajuoksijana astelin puolivahingossa Areenaan juoksemaan 12h viestijuoksua, ei kyllä käynyt mielessä että pystyisin juoksemaan 12h yhteen putkeen, ennätysten tekemisestä puhumattakaan. 

 

Kiitokset vielä kaikille tuesta, kannustuksesta, huollosta ja kisojen järjestämisestä!