Epätoivoa ja esterataa

Taas on usko koko urheilua kohtaan koetuksella. Treenaamisesta ei vaan yksinkertaisesti tule mitään, jos ei pysy edes terveenä. Jälleen olen kalastellut itselleni pöpön, jonka ansiosta olen viikonlopun ajan vetänyt jalkoihin lenkkareitten sijaan villasukkia. Turhauttaa. Kova halu olisi harjoitella ja päästä edes jonkinlaiseen kuntoon, mutta jos ei pysty niin sitten ei vaan pysty.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä kurkku alkoi tuntua kipeältä. Olo alkoi kurjistua yö edetessä. Kahden aikaan painajaiset repivät minut valveille. Loppu yön pyörin nukkumatta tuskissani kuumeisena ja hikisenä. Unta koko yölle kertyi arviolta 1,5h. Kuudelta nousin aamukahville ja odottamaan töihin lähtöä. Olin lupautunut pitämään lapsille temppurataa Liikuntalauantaihin ja enkä halunnut pienen flunssan takia jättää sitä väliin.

Liikuntalauantai oli kaikille Siilinjärveläisille avoin ja maksuton liikuntatapahtuma. Kymmenestä kolmeen oli tarjolla ryhmäliikuntatunteja eri tasoisille liikkujille. Koko tapahtuman ajan perheen pienimmät pystyivät temppuilemaan temppuradalla. Käytännössä homma toimi niin, että kun vanhemmat osallistuivat ryhmäliikuntaan, lapset jätettiin radalle meidän vahdittaviksi.

Pakko myöntää, että etukäteen vähän pelkäsin ettei tapahtuma vetäsisi väkeä. Olin onneksi väärässä. Laskin päivän mittaan lapsia olleen viitisenkymmentä. Radalla riitti vipinää läpi päivän. Osa porukasta jaksoi touhuta useamman tunnin, ja harva suostui lähtemään kotiin maanittelematta. Buranan voimalla jaksoin koko päivän hymyssä suin katsella, kuinka kaikkein pienimmät konttailivat onnessaan jännittävissä tunneleissa ja vähän isommat temppuilivat trampoliinilla. Tosi hienoa, että tällaisia tapahtumia järjestetään!