Viime sunnuntain kisa jäi
mietityttämään. Ehkä se ei mennyt ihan niin hyvin kuin
kuvittelin. Ehkä taas uskottelin itselleni asioiden olevan paremmin
kuin ne todellisuudessa ovat. Ei kaikki ole kunnossa, jos kisa menee
aivan hölkäksi ja juoksuvauhti on aika tarkalleen samaa kuin
13-vuotiaana. Ei ole hyvä, jonkin pitää muuttua.
Muutos tuli harjoitusohjelmaan.
Merkittävimpänä erona entiseen ohjelmaan on rytmityksessä. Nyt
harjoitukset, ja varsinkin kilometrit, eivät jakaudu tasaisesti koko
viikolle. Arkipäivinä harjoittelu on kevyttä, mutta viikonloppuna,
jolloin aikaa ja jaksamista on paremmin, treenataan kovaa.
Tämänkaltainen systeemin on toiminut minulla ennenkin. Aika
näyttää, miten käy, mutta en usko ainakaan häviäväni
kokeilemalla jotain uutta.
Eilen lauantaina juoksin Joensuussa
viikon ainoan kovan harjoituksen. Samalla sain muistutuksen siitä,
mitä juokseminen Suomen talvessa pahimmillaan on. Startatessani
hyvän verryttelyn jälkeen vauhtikestävyysharjoitukseen ei mikään
tuntunut olevan hyvin. Vastasatanut lumi ei pysynyt tossun alla, ja
askel lipsui raivostuttavasti. Ensimmäisen puolenkilometrin aikana
olin seilannut jalkakäytävän ja autotien väliä useampaan kertaan
jonkinlaisen pidon toivossa. Ei pitänyt. Huomasin jäätävän
viiman tuulevan housujen läpi kangistaen jalat liki
toimintakyvyttömiksi. GPS näytti juostuksi matkaksi seitsämääsataa
metriä. Teki mieli keskeyttää.
Jatkoin kuitenkin. Keskustasta löysin
osittain lumettomia ja hiekotettuja katuja. Kun jalatkin alkoivat
lämmetä. Alkoi mennä hyvin siihen asti, kun liian lähellä
lenkkiä syöty isänpäivälounas olisi halunnut nousta ylös.
Vaikka viimeiset viisi kilometriä menivätkin oksennusta
nieleskellessä, juoksu tuntui koko ajan paremmalta, ja treeni oli
loppujen lopuksi kaikin puolin onnistunut. Totta kai olosuhteet
näkyvät kilometrivauhdeissa, mutta ehkä on tärkeämpää seurata
sykettä.
Ilta oli jo ehtinyt pimetä pitkälle lenkille lähdettäessä. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti