Am 17/19v 1500m ukp - Imatra

Imatralla kilpailtiin tänään 17- ja 19-vuotiaiden aluemestaruuksista. Myös ulkopuoliset kilpailijat olivat tervetulleita. Aurinko paistoi, rokki soi ja grilli oli kuumana. Poikkeuksellisesti kestävyysmatkat juostiin jo alkuillasta. Tällä kertaa 1500m otatuksessa ei samanlaista jännitettä ollut kuin kahdella ratakierroksella. Paremmat juoksijat varmasti erottuisivat.

Heti takasuoralle kiihdytettyä syntyi jono, joka sekin välittömästi jakautui. Etukäteen olin 4.30 väliaikoja tapailluit maalin kohdalla. Häntäpäässä juuri aikataulussa. Otin peräpään veturin roolin. Kärki meni jo kaukana. Ei vauhti pysynyt. Totesin itselleni tiputtuani tavoitevauhdista, että europpalainen maili vain kunnialla maaliin.

Loppusuoralle kaarrettaessa kaverit irroittelivat kirejään. Turha edes vastata. Maalissa viimeisenä, 4.44 kellossa. No oma ennätyskään ei ole yhtään parempi kuin n. 4.20, ja ylimääräiset sekunnit kertyvät salakavalan nopeasti. Huonokuntoiselle juokseminen on raakaa.

Urheilussa pitää muistaa pitää pää kylmänä. Muutamalla hyvällä harjoituksella, kuten tämänpäiväinenkin oli, eteneminen kohti maaliviivaa helpottuu ja ajat paranevat. Kotkassa 21.7. miesten Am-kasilla seuraavan kerran. Tulokset kyllä korjautuvat.

I had a dream

Kun kilpajuoksun ei anna rajoittaa elämää, voi kokeilla uusia asioita. Lauantaiaamupäivällä sää oli mitä parhain ja olo pitkästä aikaa oikein hyvä ja levännyt -niin henkisesti kuin fyysisestikin. Vedin lenkkitossut jalkaan ja päätin, että nyt juoksisin niin paljon kuin sielu sietää, miettimättä seurauksia tai harjoitusvaikutuksia.

Juokseminen oli kivaa ja matka taittui kuin itsestään. Kilometrivauhdit olivat aivan eriluokkaa kuin itkusilmässä väkisin väännetyillä lenkeillä. Päässä jo pidemmän aikaa kypsynyt ajatus pitkäaikaisimman unelmani toteuttamisesta alkoi saada tulta alleen. Mikäli matkan edetessä ei ilmenisi terveyttä vaarantavia ongelmia, juoksisin maratonin.

Matkaa oli takanapäin vasta noin kahdenkymmenen kilometrin verran, kun näin viikatemiehen. Nauratti. Annoin niittohommiin matkaavan isännän jatkaa taivaltaan, ehkä näky ei kuitenkaan ollut huono enne. Vähitellen ylämäet alkoivat tuntua raskailta. Kohta olisi saatava juotavaa. Aurinko oli tullut esiin ja ilman nestettä matka loppuisi lyhyeen.

Olin viisaasti sullonut shortsien taskuun vitosen setelin. Kohta juoksin käsissäni kaksi puolen litran kokispulloa ja seesamhunajapatukka. Vesi olisi varmasti mennyt alas hapokasta kokista paremmin, mutta vedestä jää energia saamatta.Olin syönyt aamulla kevyesti ja illallakin vain normaalisti. Maratonyritys tuli sen verran extempore, että valmistautuminen jäi täysin olemattamaksi. Pelkäsin koko homman kaatuvan siihen.

Neste piristi ja jatkoin samaa tietä, mitä olin juossut viimeksi 25km aiemmin. 30km rajapyykin kohdalla päätin, että pääsisin "maaliin". Olin jo niin lähellä, että lopettaessani mittarissa olisi 42,2km, vaikka viimeiset kilometrit pitäisi kontata. GPS piippaili kilometrien täyttymisen merkiksi tuskastuttavan laiskaan tahtiin. Siitä huolimatta näyttö kertoi vauhdin olevan 5.15-6.00/km, kyllä etenin vielä.

Sanotaan, että seinä tulee vastaan viimeistään 36km kohdalla. Vähän alkoi jännittää kyseisen lukeman lähestyessä. Mitään ongelmia ei kuitenkaan vielä ollut, ja toki seinä varmasti iskee vastaan eri tavalla kisasuorituksessa kuin ihan vaan lenkillä. Mietin, että kilometrikin voi olla suhteellinen yksikkö. Kyllä viimeiset 15km olivat varmasti ensimmäistä pidemmät. Ja oli viimeisellä kuudella kilometrilläkin mittaa tarpeettoman paljon.

Lopun lähestyessä vilkaisin kelloa ja huomasin, että pienellä kiristyksellä voisin alittaa 3.50. Hyvävoimaisena päätin ottaa vielä loppukirin. Jalat olivat kuitenkin rytminvaihdoksesta eri mieltä, jos olisin jatkanut vauhdikkaammin vielä muutaman askeleen, krampit olisivat olleet hurjat. Kotiin päästyäni istahdin sohvalle. Kenkiä en varmasti ottaisi pois, sillon kramppaa jo puolet lyhyemmän matkan jälkeen. Join, söin ja otin GPS:n näytöstä kuvan, jota sitten lähettelin eteenpäin.

Olen äärimmäisen tyytyväinen tekemääni ratkaisuun. Mietin, että jos olen aina halunnut juosta maratonin, se on juostava nyt, kun se on ainakin mahdollista. Koskaan ei tiedä, onko sitä edes juoksukykyinen tulevaisuudessa. Nyt olen yhtä aivan upeaa kokemusta rikkaampi ja koen, että sain näyttää kaikille, joiden olen kuullut epäilevän, etten kyseisestä matkasta tulisi selviämään.

Seuraavana päivänä yläselkä oli vähän kipeänä, muuten kaikki oli oikein hyvin. Heti aamulla ajelin jo palauttavasti pyörällä Kuopioon. Pitkät matkat on se minun juttu, minusta tulee vielä joskus maratoonari. Ehkä ei kuitenkaan ihan vielä. Nyt, kun olen tässä muutaman päivän aikana selvitellyt päätäni juosten liki 50km ja pyöräillen toista sataa, ei kilpajuoksukaan kuulosta enää aivan niin vastemieliseltä ajatukselta.

Tuumaustauko

Viimeisen kolmen vuoden aikana urheilu on näyttänyt minulle rumat kasvonsa. Olen kulkenut ongelmasta ja vammasta toiseen. Osaksi olen itse syyllinen asioiden tämänkaltaiseen kulkuun, osaksi olen ollut mukana surkeiden sattumusten sarjassa. Kyseinen ajanjakso on ollut minulle raskas -erityisesti henkisesti. Ajoittain urheilu on pistänyt vatini läikkymään yli. Olen kyseenalaistanut koko touhun järkevyyttä. Nyt vati tulvii.

Kilpaurheilun mielekkyys on kadonnut. Elämäntehtävästä on tullut hampaat irvessä suorittamista, ilotonta ja kurjaa väkisin yrittämistä. Unelmat, tavoitteet ja intohimo ovat korvautuneet stressillä, ahdistuksella ja paineilla. Silti olen jatkanut yrittämistä, tämä on ollut joskus kivaa, sen kuuluu olla sitä nytkin. Mutta kun ei ole. Olen sairastuttanut itseni "kilpajuoksuburnouttiin". Olen henkisesti aivan loppu tähän hommaan.

Kilpaurheilu perustuu omien tavoitteidensa jahtaamiseen. Tavoite voi olla vaikka asetettu aika tai tietyssä kilpailussa menestyminen. Tavoitteen eteen tehdään töitä päivästä toiseen. Porkkanana tälle toiminnalle toimii tavoitteen saavuttamisesta seuraava tyydytys ja nautinto. Minä en enää kykene löytämään tavoitetta ainakaan ratajuoksun parista, minulle on aivan yks hailee onko minulla kourassani olympiakultaa tai komeileeko nimeni maailmanennätyksen haltijoiden rinnalla. Ei vaan sytytä.

Jo pidemmän aikaa olen tiennyt, että minua tuskin kiinnostaa, kuinka kovaa voin juosta, mitkä ovat rajani siinä. Minua kiinnostaa, kuinka pitkälle voin juosta. Olen äärimmäisen helpottunut tajuttuani, että minun ei ole pakko kokeilla enää siipiäni radalla. Siipiä, jotka kärsivät vakavasta sulkasadosta. Voi olla, että kärsitty ylikunto on tehnyt niistä pysyvästi lentokyvyttömät, mistä sitä tietää.

Voi myös olla, että palaan radoille intoa täynnä vielä tänä kesänä. Nyt aion kuitenkin pitää pienen tuumaustauon ja miettiä, mitä oikeasti haluan. Rakastan urheilua ja rakastan liikuntaa. Rakastan nimenomaan juoksemista yli kaiken. Tällä hetkellä en vaan voi keksiä typerämpää puuhaan kuin sekuntikello hanskassa ja lappu rinnassa 400m mittaisen soikion kiertämisen.

On aivan varmaa, että urheilu ja kilpaurheilu tulee kyllä jatkumaan pienestä päänselvittelypaussista huolimatta. Enään en kuitenkaan sen takia aio mieltäni pahoittaa. Haluan saada urheilusta sisältöä elämääni, en tuntea uhraavani elämääni urheilulle.

Peli avattu - Inkerin kisat 2015

Satun suunnattua Savoon aloitin kesätyöt. Perjantaina illan jo viilettyä astelin Karhumäen stadionin portaita. Verryttelin reippaasti reilua neljänminuutinvauhtia ja somin piikkarit jalkaan. Frisbeegolffaajat kiersivät vielä innokkaasti kentän maastoissa, kun juoksin tutun ja niin turvallisen 2x4x200m kilpailuvauhdin hakemiseksi. Pyhänä kävin vielä radalla juoksemassa 5x100m rennosti 13-14s väliin.

Tänään tiistaina otin aamupäivän rennosti, ja valmistauduin todelliseen kilpailukauden avaukseen oltuani vuoden pois radoilta. Imatran hienon urheiluillan päätti, mikään muukain kuin ensin kuumat ratakierroksen mittelöt sekä miesten-, että naisten sarjoissa. Loppuhuipennukseksi tulikuuma miesten kasi. Kilpailuissa radat olivat ilahduttavasti täyttyneet, kuten myös katsomo.

Inkerin kisat - M ja M17 800m lähtökiihdytys

Muutaman vesipisaran jälkeen pilliin vihellettiin. Lähtölaukauksesta kärkijuoksija erottui, mutta muu joukko jäi. Yleistä konsensusta vauhdista vetäjästä puhumattakaan ei saavutettu. Kun etukaarteeseen tultaessa vaihdettiin hölkkä kävelyksi, menin keulaan. Keulapaikalle päästyäni kolme juoksijaa kiihdytti ohi. Ensimmäinen kierros kellottui n. 63s. Suhteellisen hitaassa vauhdissa jonoa ei muodostunut ja tempoilu jatkui. Olin kuitenkin vielä suhteellisen hyvävoimainen kellon soittaessa.

Takasuoralla availtiin kirejä, jatkoin pää kylmänä. Jokainen askel veisi kohti maalia. Etuosuoralle kaarrettaessa valmistauduin pistämään vinkkarin päälle. Ohitin ensimmäisen juoksijan ja seuraavat lähestyivät. Kiri ei kuitenkaan pitänyt maaliin asti. Olin suhteellisen tyytyväinen. 2.06,12. Ilman kahdeksaa ohitusta ja kiihdytyksiä maali olisi tullut vastaan muutamaa sekuntia aikaisemmin. Nyt juostiin kuin pojat 13-sarjassa.

Koko joukko maalisuoralla

Rohkaistuneena ilmoittauduin viikon päästä juostaviin nuorten aluemestaruuskilpailuihin ulkopuoliseksi. Nyt on viikko aikaa juosta peruslenkkiä, ja tehdä vauhdikkaampi harjoitus. Näistä lähtökohdista ehtii vielä hyvin 1.5x aikoihin loppukesäksi.

Tuloksiin tästä

Maitohappoa maalissa

Juhannus ja kisoja, ei kuitenkaan juhannuskisoja

Viime torstai oli tapahtumarikas päivä Blogin kaksikon osalta. Satu otti osaa Jyväskylän Nuorten eliittiin kahden vuoden tauon jälkeen. Kalle puolestaan jätti Onttolan kasarmin taakseen vielä viimeisen kerran.

Satulla oli Jyväskylässä matkana reilut kolme ja puoli kierrosta, 1500m. Tavoitteena tottakai N19 sarjan mestaruus ja kauden paras. Yhtä aikaa juosseet sarjaa nuoremmat tytöt nykäisivät ensimmäisen kierroksen viileässä illassa sen verran reippaasti, että huonokuntoisia jo hirvitti. Juoksun loppuosasta ei jäänyt juuri kerrottavaa. Meno oli tahmeaa, mutta kulta ratkesi tiukassa kiri kamppailussa Satun eduksi niin sanotusti rinnan mitalla. Kauden parhaasta noteerauksesta lohkesi pois kuutisen sekuntia. Pitäisi olla tyytyväinen, mutta ei.

Satun kisatessa Kalle ajeli moottoripyörällä Kuopioon Onttolan palkintopöytä reppuun tyhjennettynä. Matka oli aurinkoinen, ja sen olivat muutkin huomanneet. Joensuu-Kuopio väli täyttyi innokkaista moottoripyöräilijöistä. Määränpäässä Kalle huolehti ruokailustaan suuntaamalla Citymarketin makkaraosaston kautta Vuorilammen laavulle. Aikaa suoritukseen oli varattu kävelymatkoineen tunti. Klapit pilkkoutuivat nuotiolle ripeästi uudella palkintokirveellä, ja Kallen ehti hyvin Väinölänniemen urheilukentälle moikkaamaan kavereitaan.

Perjantaisen juhannusaaton koittaessa aamupäivä meni ilmatieteenlaitoksen sivuilla. Sade- ja pilvialueet tarkistettiin useaan otteeseen, olihan edessä 190km taival kaksipyöräisellä. Puolenpäivän jälkeen päälle oli puettu kaikki kesäiset seitsämän kerrosta vaatetta. Ulko-oven auetessa vettä tuli kuitenkin kuin kaatamalla. Ei auttanut kuin odottaa. Satu teki nerokkaan ratkaisun teipatessaan muovipussit lenkkareiden suojaksi. Olo oli kuin vähintäänkin kuulennolle lähtevällä.

Sateen hellitettyä matka saattoi alkaa. Moottoritiellä keli kävi vielä vetiseksi, ja ohi menevät autot näyttivät kovasti peukkuja sään kiusaamille moottoripyöräilijöille. Loppumatkasta sääennuste piti kerrankin paikkaansa. Vettä ei tullut pisaraakaan ja matka taittui oikein mukavasti auringonpaisteessa. Taas sai olla käsi pystyssä motoristien ollessa liikekannalla.

Illansuussa laitettiin viestiä Vekarasalmen lossilta. Kohta olisimme perillä mökillä Lohikoskella. Mökkielämä ei kuitenkaan ehtinyt venyä turhan pitkäksi, kun jo pääsimme autokyydillä Imatralle. Heti pihaan päästyämme hyppäsimme pyörien selkään ja jatkoimme kohti kovasti kehuttua Itä-Siitolan kokkoa. Kokko ei ollut maineensa veroinen. Märät puut lähinnä höyrysivät ja liekit kiipesivät noin 40cm korkeuteen.

Vaikka juhannuksenvietto ei laittanut valvomaan puoltayötä pidemmälle, uni maistui. Yksitoistatuntisiksi venyneet yöunet ovat täydentyneet yli 2h kestävillä päiväunilla. Väsymyksestä huolimatta ilmottauduimme molemmat maanantaiksi Mikkelin Kilpaveikkojen aluekilpailuihin. Kalle otti intistä aiheutuneesta "treenitauosta" rohkeasti osaa miesten tuhannelle metrille. Satulla oli edessä 1500m esteiden kanssa. Viimekertaisesta vesiesteen ylityksestä oli ehtinyt vierähtää kaksi vuotta.

Kisapaikalle saavuttiin perinteisesti ajoissa, ennen toimitsijoita. Satu starttasi ensimmäisenä. Viivalla oli seurana muutama 15-vuotias ja yksi naisten sarjan edustaja. Kilpailijat tipahtivat ikävästi kyydistä jo ensimmäisellä kierroksella, yksin taitettu matka meni hölkkäilyksi, maalissa ei tarvinnut käydä pitkäkseen. Vähän jäi kisasta taas hampaankoloon, parempaankin olisi pystynyt. Positiivisena yllätyksenä esteiden ylitykset sujuivat vanhasta tottumuksesta, ja tämä ratkaisi ilmoittautumisen lauantain Jämsän kestävyyskarnevaalien 3000m estejuoksuun.

Kallen tonnilla oli tarjolla jäätävää kyytiä. Kärki veti ensimmäisen kierroksen liki Suomen ennätys vauhtia. Kalle jäi taittamaan matkaa yksin, kärkikaksikko kaukana edessä, muut kaukana takana. Satu huusi ensimmäisen kierroksen väliajaksi 69s, selkeästi alle 3min vauhdissa oltiin. Matka jatkui mukavasti tasaista vauhtia, ja alussa höntyillyt kaksikko läheni. Kalla jaksoi juosta maaliin asti ja kellot pysähtyivät ajassa 2.57. Tästä on hyvä jatkaa kahdelle ratakierrokselle Inkerin kisoihin 30.6.

Kisojen jälkeen päästiin lähtemään hyvissä ajoin kotia kohti. Matka sujui rauhallisesti mukavia teitä pitkin. Satu sai Mikkelin kisoista uuden naulan seinään. Kotimatkalla pidettiin myös tauko Puumalan satamassa. Satu jälleen uudessa kaupungissa, tai Puumalan tapauksessa kesämökkipitäjässä.

Jukola 2015

Viime vuonna olin Jukolassa ensi kertaa. Silloin koin muun muassa elämäni kurjimman ja kylmimmän yön, epätoivon hetkiä metsässä ja kahden päivän vieroituksen kaikesta sivistyksestä. Uskoin tapahtuman olleen kerran elämässä tilaisuus; tuskin lähtisin enään uudelleen. Tästä huolimatta perjantain koittaessa olin jo kovasti pakkailemassa suunnistuskamppeita peräkonttiin.

Tämän vuoden Jukola poikkesi suuresti edeltäjästään, siinä missä viime vuonna kisapaikka oli aivan korvessa, nyt koko ajan pystyi kuulemaan moottoritien jylyn tai pistäytymään teltalta lähtöpaikalle mennessään Nesteellä aamukahvilla. Tänä vuonna majoittauduttiin perinteisessä metsämaastossa. Vuosi sitten teltta pystytettiin ongelmitta tasaiselle pellolle. Nyt telttapaikalle saapuminen aiheutti lähinnä epäuskoa ja huvitusta. Koko paikan kattavat risukasat sai porukalla raivattua sivuun, mutta kivenmurikoiden kanssa oltiinkin jo vähän ihmeissään.

Äkkiseltään voi kuvitella, että Jukolan haasteet selvitellään kartan kanssa metsässä. Tässä käsityksessä on sivuutettu kaikki tapahtumaan kuuluvat oheistoiminnot. Tänä vuonna ensimmäinen haaste oli saada varusteet, pitkälti toistakymmentä kiloa painava teltta mukaan lukien, parkkipaikalta telttakylään. Matkaa taipaleelle kertyi liki 4km. Seuraavaksi opeteltiin kasaamaan teltta, kunhan ensin oli koitettu löytää sille mahdollisimman tasainen ja kivetön alusta. Lisäksi jo pakatessa on pitänyt osata ottaa kaikki asiat huomioon. Tavara- ja ruokatäydennystä ei metsässä ole saatavilla. Jukolan viestin vessassakäynti on myös ihan oma lukunsa, jonot venyvät kiitettävän mittaisiksi 50 000 paikalla olevan ihmisen hoitaessa tarpeitaan.

Kun käytönnön asiat olivat kunnossa, suuntasimme kisapaikalle seuraamaan kello 14.00 starttaavaa Venlojen viestiä. Joukkueita lähti matkaan 1408. Lähtösuoran reunustat parveilivat jo katsojia. Suunnistuskilpailujen seuraaminen paikanpäältä on äärimmäisen hankalaa. Kohta olimmekin jo luksusolosuhteissa Nesteen sisätiloissa katsomassa kisaa TV-ruudun välityksellä ruoka-annokset nenän edessä. Kuulin juttua, että huoltamon tarjoamat mukavuudet häiritsivät tapahtuman perinteitä ja latistivat tunnelmaa.

Pian loputkin Team Varpikkaiden joukkueesta saapui paikalle ja ohjelmassa oli toisen teltan sovitteleminen kivikkoon. Tämän jälkeen lähdin koeajamaan kisapaikalta ostettuja kenkiä. Juoksentelin Paimion keskustaan, josta löysin urheilukentän. Juoksutuntuma oli hyvä ja tein onnistuneen vetotreenin. Ei ehkä aivan perinteinen valmistautuminen kisaan.

Kellon lähestyessä yhtätoista ja h-hetkeä, kisaväki, me mukaan lukien, alkoi valua taas kohti lähtöpaikkaa. 1786 Jukolan viestin aloittajaa odotteli lähtölaukausta, joka ammuttiin jollain, minkä ainakin allekirjoittanut panssarivaunuksi luokittelisi. Maa tömisi suunnistajien sännätessä pimenevään metsään. Myöhempien osuuksien taivaltajat palasivat teltoille.

Oma osuuteni oli toiseksi viimeinen eli kuudes. Saisin nukkua ihan kohtalaiset yöunet. Puolenyön paikkeilla olin kääriytynyt tiukasti makuupussiin makuualustan alta törröttävien kivien väliin. Yö ei ollut kylmä ja voin sanoa nukkuneeni hyvin. Kello oli ehtinyt kuuteen asti, kun 3. ja 5. osuuden juoksijat nykivät minut ylös. 4. osuus oli parhaillaan metsässä. 

Söin teltalla pienen aamupalan, vedin kisavaatteet niskaan, varmistin emitin ja numerolapun olemassaolon ja lähdin Nesteelle aamukahville. Kisapaikalle siirtyessä emit-kortti aiheutti pään vaivaa. Tarkistuspisteen valo ei vilkkunut, jokin oli pielessä. Jatkoin kuitenkin kohti lähtöaluetta, joka oli minulle mieluisasti asfaltoitu, ja emitin nollauspisteellä kortti toimikin helpotuksekseni moitteetta. Ennen edellisen osuuden viestinviejän saapumista ehdin verrytellä unihiekat pois niin silmistä kuin jaloistakin.

Kellon tullessa vähän yli kahdeksan sain kartan käteen. Sitä avaamatta juoksin K-pisteelle, jonka ohittaessani hätäännyin. Tuli epävarma olo, pitikö jo siinä leimata. En halunnut riskeerata joukkueen suoritusta ja päätin ottaa asiasta selvää. Lähin tavoittamani suunnistaja ei tietenkään ymmärtänyt suomea. Hämmennyin, mutta pian sain toiminta kykyni takaisin. Osoittelin hädissäni vuoroin karttaa, vuoroin emittiä. Wait a second, do I need use this in here? 

Ensimmäisellä rastilla iski epätoivo. Olin hukassa. En kyennyt keskittymään karttaan enkä löytänyt apua, vaikka kovasti huutelin ja kyselin. Harhailtuani noin 20 minuuttia, löysin muitakin eksyneitä ja yhdessä löysimme perille. Tästä eteenpäin noudatin häikäilemätöntä, mutta toimivaksi todettua taktiikkaani. Aina leimattuani huusin seuraavaa koodia niin kauan, kun sain jonkun samaan suuntaan menevän opastamaan itseni perille. 

Alkumatkan peesit olivat huonoja. Osa juoksi liian hiljaa, osa ei osannut suunnistaa pätevästi ja osa oli liian nopeita, yhden pitkäkoipisen suunnistajamiehen perässä meinasin juosta itseni hengiltä. Viidennellä rastilla koin lottovoiton. Löysin suunnistustaitoisen, kovakuntoisen naisen sekä seikkailu-urheilumiehen, joilla oli tismalleen samat hajonnat kuin minulla. Loppumatkasta minun ei tarvinnut kuin keskittyä perässä pysymiseen. Välillä mentiin oikeasti kovaa, tieosuuksilla GPS vilkutti 4min/km vauhtia ja kertaalleen juoksin kiireen keskellä kiveä päin. Maalissa sain huomata polvessa kananmunankokoisen naarmuisen patin sekä reiän upouusissa suunnistushousuissa.

Urakan loputtua heitimme ylävitoset "tiimimme" kanssa. Kiitin kovasti avusta ja totesin, että yksin en olisi metsästä selvinnyt. Pakko myöntää, että minulla oli oikein hauskaa. Maasto oli juostavaa, suunnistus ei tuottanut ongelmia, tunnelma oli metsässä hyvä ja välillä sain vähän kertoa hölmöjä juttuja. Kun ei olla kärkipään suunnistajia, matkaa on kiva taittaa hyvässä hengessä ja vähän pilke silmäkulmassa.

Loppusota

Tiistaina 2.6. pakkasimme rinkat loppusotaa varten. Kävelimme Jaamankankaalle, jossa keltainen valtio esitteli panssarikalustonsa. Lyhyen luennon jälkeen sai katsoa ja koskea, rikki panssarit eivät menisi. Paikalla oli mm. BMP-sarjan rynnäkkövaunuja, MT-LB kuljetuspanssarivaunuja, 2S1- telatykkejä, pioneerikalustoa, sekä lisäksi joukkueellinen taistelukentän kuninkaita, Leopard 2A4- vaunuja.

Seuratessamme Leopard 2L vaunun Leguan-sillan laskemista meiltä kysyttiin keitä olimme ja mistä tulimme. Kaverin kanssa vastasimme yhteen ääneen Onttolasta, kävellen. Vaunumiehen arkeen tutustuttuani sain vastauksen ikuiseen väittelyn aiheeseen - mielummin jalat kuin telat. Sen verran vahvasti Neuvostoliitto vaunuissa tuoksuu. T-55 vaunu oli jopa varustettu tähtikuvioin, oi suuri ja mahtava.

Esittelyjen päätteeksi rajamiehet komennettiin kolmeen riviin. BMP-1 vaunu tärähti käyntiin ja lähti kääntymään tielle rivien suuntaisesti. Ei mahtunut. Heikompi muoto väistää, joten panssarivaunu peruutti takaisin pellolle. Kyllä vaunumiehet hetken ihmettelivät.

Esittelyjen jälkeen siirryttiin tehtäväalueelle pohjoiseen. Nyt moottorimarssilla. Liikennettä laskiessa esitelty kalusto kulki ohi. Tunnistin lopuksi vielä CV9030- joukkueen, vihollinen siirsi joukkojaan ja sota oli alkamassa. Koko suomalainen panssarikalusto oli kulkenut ohi.

CV9030 Afganistanissa, kuva PRT Meymaneh

 Taas siirryttiin tarkoituksena vaikuttaa viholliseen. Kaikki tienlenkit kierrettyä vihollisen ryhmitys olin selvillä. Raskaalle raketinheittimelle tulikomento ja taas liikkelle. Kyllä luonteenlujuutta ja taistelukuntoa koeteltiin vesisateessa.

Jääkärit kävivät raivokkaita taisteluita Euroopan suurimmassa sotaharjoituksessa, me siirryimme taas pois alta valmiiksi vastaanottamaan paluuliikenteen. Kiirettä piti kun toistasataa kuorma-autoa ja konttia kulki ohi. Valtiolla ei ollut tarjota pahamaineista loppusiirtymää. Kuitenkin tarpeeksi saatiin kantaa rinkka, kaverilla todettiin rasitusmurtuma jalassa.

Parasta kymmenen päivän harjoituksessa oli uudet taistelumuonat. Kyllä oli ilo keitellä lihapadat Trangialla. Vähään aikaan en paista metsässä kuin makkaraa, aurinkoisella säällä. Ja kun aurinko paistoi oli ympärillä sataluvuin itikoita. Onneksi omat Gore-vaatteet pitivät vartiointitehtävissä kuivana. Parhaimmillaan kahdeksan tuntia päivässä kuulosteli ja tuijotti metsää.

Kaiken jälkeen- At the end of the day voin suositella Onttolaa kaikille, jotka eivät vielä päivässä saa ulkoilmamyrkytystä. Monenlaista on mahtunut matkalle, mutta jäljeenpäin hymy on noussut, ainakin kun harjoitusten jälkeen on ollut huollon ja levon aika. Minua ärsyttää kun Satu tunnistaa neljäsataa lintua, ja muun eläimistön päälle. Varsinkin nyt puolenvuoden jälkeen Satua ärsyttää, kun tunnistan koko tunnetun maailman sotakaluston, etenkin tähtikuvoidun. Ei 165vrk hukkaan ole mennyt. 

Taistelija syvyydessä