Jukola 2015

Viime vuonna olin Jukolassa ensi kertaa. Silloin koin muun muassa elämäni kurjimman ja kylmimmän yön, epätoivon hetkiä metsässä ja kahden päivän vieroituksen kaikesta sivistyksestä. Uskoin tapahtuman olleen kerran elämässä tilaisuus; tuskin lähtisin enään uudelleen. Tästä huolimatta perjantain koittaessa olin jo kovasti pakkailemassa suunnistuskamppeita peräkonttiin.

Tämän vuoden Jukola poikkesi suuresti edeltäjästään, siinä missä viime vuonna kisapaikka oli aivan korvessa, nyt koko ajan pystyi kuulemaan moottoritien jylyn tai pistäytymään teltalta lähtöpaikalle mennessään Nesteellä aamukahvilla. Tänä vuonna majoittauduttiin perinteisessä metsämaastossa. Vuosi sitten teltta pystytettiin ongelmitta tasaiselle pellolle. Nyt telttapaikalle saapuminen aiheutti lähinnä epäuskoa ja huvitusta. Koko paikan kattavat risukasat sai porukalla raivattua sivuun, mutta kivenmurikoiden kanssa oltiinkin jo vähän ihmeissään.

Äkkiseltään voi kuvitella, että Jukolan haasteet selvitellään kartan kanssa metsässä. Tässä käsityksessä on sivuutettu kaikki tapahtumaan kuuluvat oheistoiminnot. Tänä vuonna ensimmäinen haaste oli saada varusteet, pitkälti toistakymmentä kiloa painava teltta mukaan lukien, parkkipaikalta telttakylään. Matkaa taipaleelle kertyi liki 4km. Seuraavaksi opeteltiin kasaamaan teltta, kunhan ensin oli koitettu löytää sille mahdollisimman tasainen ja kivetön alusta. Lisäksi jo pakatessa on pitänyt osata ottaa kaikki asiat huomioon. Tavara- ja ruokatäydennystä ei metsässä ole saatavilla. Jukolan viestin vessassakäynti on myös ihan oma lukunsa, jonot venyvät kiitettävän mittaisiksi 50 000 paikalla olevan ihmisen hoitaessa tarpeitaan.

Kun käytönnön asiat olivat kunnossa, suuntasimme kisapaikalle seuraamaan kello 14.00 starttaavaa Venlojen viestiä. Joukkueita lähti matkaan 1408. Lähtösuoran reunustat parveilivat jo katsojia. Suunnistuskilpailujen seuraaminen paikanpäältä on äärimmäisen hankalaa. Kohta olimmekin jo luksusolosuhteissa Nesteen sisätiloissa katsomassa kisaa TV-ruudun välityksellä ruoka-annokset nenän edessä. Kuulin juttua, että huoltamon tarjoamat mukavuudet häiritsivät tapahtuman perinteitä ja latistivat tunnelmaa.

Pian loputkin Team Varpikkaiden joukkueesta saapui paikalle ja ohjelmassa oli toisen teltan sovitteleminen kivikkoon. Tämän jälkeen lähdin koeajamaan kisapaikalta ostettuja kenkiä. Juoksentelin Paimion keskustaan, josta löysin urheilukentän. Juoksutuntuma oli hyvä ja tein onnistuneen vetotreenin. Ei ehkä aivan perinteinen valmistautuminen kisaan.

Kellon lähestyessä yhtätoista ja h-hetkeä, kisaväki, me mukaan lukien, alkoi valua taas kohti lähtöpaikkaa. 1786 Jukolan viestin aloittajaa odotteli lähtölaukausta, joka ammuttiin jollain, minkä ainakin allekirjoittanut panssarivaunuksi luokittelisi. Maa tömisi suunnistajien sännätessä pimenevään metsään. Myöhempien osuuksien taivaltajat palasivat teltoille.

Oma osuuteni oli toiseksi viimeinen eli kuudes. Saisin nukkua ihan kohtalaiset yöunet. Puolenyön paikkeilla olin kääriytynyt tiukasti makuupussiin makuualustan alta törröttävien kivien väliin. Yö ei ollut kylmä ja voin sanoa nukkuneeni hyvin. Kello oli ehtinyt kuuteen asti, kun 3. ja 5. osuuden juoksijat nykivät minut ylös. 4. osuus oli parhaillaan metsässä. 

Söin teltalla pienen aamupalan, vedin kisavaatteet niskaan, varmistin emitin ja numerolapun olemassaolon ja lähdin Nesteelle aamukahville. Kisapaikalle siirtyessä emit-kortti aiheutti pään vaivaa. Tarkistuspisteen valo ei vilkkunut, jokin oli pielessä. Jatkoin kuitenkin kohti lähtöaluetta, joka oli minulle mieluisasti asfaltoitu, ja emitin nollauspisteellä kortti toimikin helpotuksekseni moitteetta. Ennen edellisen osuuden viestinviejän saapumista ehdin verrytellä unihiekat pois niin silmistä kuin jaloistakin.

Kellon tullessa vähän yli kahdeksan sain kartan käteen. Sitä avaamatta juoksin K-pisteelle, jonka ohittaessani hätäännyin. Tuli epävarma olo, pitikö jo siinä leimata. En halunnut riskeerata joukkueen suoritusta ja päätin ottaa asiasta selvää. Lähin tavoittamani suunnistaja ei tietenkään ymmärtänyt suomea. Hämmennyin, mutta pian sain toiminta kykyni takaisin. Osoittelin hädissäni vuoroin karttaa, vuoroin emittiä. Wait a second, do I need use this in here? 

Ensimmäisellä rastilla iski epätoivo. Olin hukassa. En kyennyt keskittymään karttaan enkä löytänyt apua, vaikka kovasti huutelin ja kyselin. Harhailtuani noin 20 minuuttia, löysin muitakin eksyneitä ja yhdessä löysimme perille. Tästä eteenpäin noudatin häikäilemätöntä, mutta toimivaksi todettua taktiikkaani. Aina leimattuani huusin seuraavaa koodia niin kauan, kun sain jonkun samaan suuntaan menevän opastamaan itseni perille. 

Alkumatkan peesit olivat huonoja. Osa juoksi liian hiljaa, osa ei osannut suunnistaa pätevästi ja osa oli liian nopeita, yhden pitkäkoipisen suunnistajamiehen perässä meinasin juosta itseni hengiltä. Viidennellä rastilla koin lottovoiton. Löysin suunnistustaitoisen, kovakuntoisen naisen sekä seikkailu-urheilumiehen, joilla oli tismalleen samat hajonnat kuin minulla. Loppumatkasta minun ei tarvinnut kuin keskittyä perässä pysymiseen. Välillä mentiin oikeasti kovaa, tieosuuksilla GPS vilkutti 4min/km vauhtia ja kertaalleen juoksin kiireen keskellä kiveä päin. Maalissa sain huomata polvessa kananmunankokoisen naarmuisen patin sekä reiän upouusissa suunnistushousuissa.

Urakan loputtua heitimme ylävitoset "tiimimme" kanssa. Kiitin kovasti avusta ja totesin, että yksin en olisi metsästä selvinnyt. Pakko myöntää, että minulla oli oikein hauskaa. Maasto oli juostavaa, suunnistus ei tuottanut ongelmia, tunnelma oli metsässä hyvä ja välillä sain vähän kertoa hölmöjä juttuja. Kun ei olla kärkipään suunnistajia, matkaa on kiva taittaa hyvässä hengessä ja vähän pilke silmäkulmassa.