Pari viimeistä vuotta ovat olleet urheilun kannalta hankalia. Osa ajasta on kulunut tietoisesti pakkolepoon, osan ajasta olen ollut sivussa tuloksettomasta yrittämisestä johtuneen henkisen väsymyksen takia. Koko ajan pyrkimys on kuitenkin ollut ylöspäin, vielä joskus haluaisin juosta kovaa, edes kerran. Vaikka välillä tuntuu kohtuuttoman vaikealta, en ole valmis heittämään pyyhettä kehään ennen kuin olen saanut palkinnon kaikesta tästä vaivannäöstä, en ennen kuin tilastopajassa on vuoden 2012 jälkeen edes yksi merkintä, joka korreloi tehdyn työn määrää.
Tänä viikonloppuna kisattiin Joensuussa. Vielä en palkintoani saanut, päin vastoin. Tulokset olivat heikompia kuin olisin koskaan pahimmissa painajaisissanikaan osannut kuvitella. Lauantain tonnivitoselle verkatessa tuntemukset olivat hyvät. Juoksu loppui kuitenkin tyystin ensimmäisen kierroksen jälkeen, vaikka tämä kiekka ei ollut edes vauhdikas. Ennen kisaa olin ajatellut, että mikäli kello pysähtyy ajassa 5.09.xx, vielä jotain toivoa voi olla, muuten on ehkä turha enää yrittää. Aikani oli 5.14. Seuraavan päivän kasista voin sanoa sen verran, että loppuaika oli vielä heikompi kuin tonnivitosella kellotettu 800m väliaika.
Tuntuu musertavalta, kun kaikki viime aikoina nähty vaiva näyttää olevan valunut aivan hukkaan. Viimeiset puoli vuotta olen taas elänyt täysin urheilijan elämää. Treenit ovat menneet kaiken edelle, olen syönyt hyvin, nukkunut 10h yöunia ja en ole harkinnutkaan opiskelijapippaloihin lähtemistä. Pakkasten aikaan olen kiertänyt lyhyttä juoksusuoraa ja hommannut salikortin, käyttänyt kaiken luovuuteni ja kekseliäisyyteni saadakseni treenin tehtyä. Tuloksien perusteella voisi päätellä, että olen sovittanut lenkkitossuja jalkaan noin kahden viikon välein.
Kuten jo sanoin, vielä en suostu antamaan periksi, vaikka pohjaton paha mieli, epätoivo ja hämmennys, ovat sitäkin vaihtoehtoa panneet pohtimaan. Vielä pistän kuitenkin leuan rintaan ja taistelen kohti uusia pettymyksiä ja siksi on syytä pohtia mahdollisia syitä viikonlopun floppiin.
Lappeenrannassa on vain lyhyt juoksusuora. En ole pystynyt tekemään kovia, hengästyttäviä ja hapottavia harjoituksia. Pakkaset ovat estäneet kovat harjoitukset ulkona. Tämä vaikuttaa varmasti raaoilla keskimatkoilla, mutta ei niin rajusti, että epäonnistumisen voisi kuitata kokonaan tällä.
Toinen tekijä, johon päädyin oli tuttu väsymys. Vaikka en ole mielestäni viimeiseen kuukauteen hölmöillyt tai väsyttänyt itseäni, voi pidempi aikainen väsymys vaivata. Viime syksy oli kovin rankka, opiskelin haastavaa alaa selvästi laadittua tahtia nopeampaa, harjoittelin ehkä liian kovaa, pyöräilin 20km koulumatkan joka päivä ja opettelin asumaan omillani. Stressi oli välillä lamauttava. Elämäni on kovin kuormittavaa, vaikka en sitä aina huomaakaan. Minun on vaikea ymmärtää ja hyväksyä, että väsyn. Tuntuu, että muut eivät väsy koskaan.
Veikkaan, että elimistö ei ole ehtinyt palautua menneistä ja nykyisistä rasitteista. Veikkaan, että väsynyt elimistö ei ole kyennyt ottamaan harjoituksia vastaan. Vaikka olen treenannut mielestäni hyvin ja laadukkaasti, jokainen lenkki on vienyt kuntoa ilmeisesti ennemmin alas kuin ylös päin. Osa treeneistä on silti kulkenut kuin unelma, ja tästä syystä en usko olevani huonossa kunnossa, kunto ei vaan näy tuloksissa. Lisäksi on syytä todeta, että ensimmäinen hallikisa on varmasti aina hankala.
Viikonlopun tulos kertoo, että jotain radikaalia on tehtävä. Tulevan viikon suunnitelma on heittää lenkkarit takimmaisen kaapin takimmaiseen nurkkaan. Keskityn viikon lepäämiseen ja todennäköisesti ylirasittuneen elimistön paranteluun, ehkä pienellä nopean juoksun hakemisella höystettynä. Ensi sunnuntaina on sitten totuudenhetki, 1500m Helsingissä. Nähtäväksi jää, viekö huilailu tuloskuntoa haluttuun suuntaan, vai pitääkö keksiä muita konsteja.
