Vappu on urheilullinen juhla

Tänä vuonna kansainvälinen työväen juhla vietettiin hiukan tavallisuudesta poikkeavalla kokoonpanolla.  Juhlan kunniaksi kokoonnuimme myös tämän blogin kirjoittajien kesken, ensi kertaa ei-urheilullisissa merkeissä. Urheilija on kuitenkin aina urheilija, juhlahumunkin keskellä. Erilaisilta peleiltä, kilpailemiselta ja liikunnalta ei voitu taaskaan välttyä.

Aloitimme vapunvieton jo tiistaina Kallen saapuessa Savoon.  Urheilullisilta osilta päivään mahtui Satun osalta lääkärissä käynti, joka poiki lähetteen laajoihin verikokeisiin. Kallen urheilupuoli koostui reilun kymmenen kilometrin juoksulenkistä pitkästä aikaa kuopiolaisessa seurassa.  Näiden jälkeen matka jatkui yhdessä kohti Siilinjärveä, mihin oli tarkoitus juhlan ajaksi majoittua.

Tiistai-ilta Siilissä kului rattoisasti pelien merkeissä. Tilanteessa läsnä ollut kilpailuhenkisyys sekä voitontahto olivat niin käsinkosketeltavia, että homma meni välillä melkein aggressiivisen puolelle. Satun hävitessä Unon sai kortteja kerätä ympäri olohuonetta. Useiden pelien jälkeen kokonaistilanne oli aika tasan. Unon, Yatzyn sekä monopolin voitot kääntyivät Kallen hyväksi, ja Satu vei nimiinsä shakin sekä pingiksen, joka selkeästi ratkaisi koko peliturnauksen voiton Satun hyväksi. Tästä ei oltu kuitenkaan aivan yhtä mieltä. Pelien ja leikkien lisäksi Kallen illan meriittilistalle kertyi makkaransyönnin A-raja, joka siis tarkoittaa seitsemää grillimakkaraa.

Keskiviikkoaamu alkoi pikaisella aamupalalla, joka Kallen osalta tarkoitti illalta ylijääneitä kylmiä makkaroita, Satun osalta köyhän naisen mysliä, kaurahiutaleita sekä maitoa. Tämän jälkeen aloitettiin siirtyminen varsinaiselle juhlapaikalle, Kuopioon.  Matkaa majoitukselta Kuopioon kertyi liki 30km, mutta se tuli taitettua tosiurheilijoiden tyylillä polkupyörällä. Saatuamme pyörät hyvään talteen, suuntasimme syömään sekä kiertelemään kaupunkia. Myös Kuopion pakko nähdä –nähtävyys, Puijon torni, tuli koettua.  

Lievästä tylsistymisestä huolimatta aika kului nopeasti ja pian olikin jo ilta. Liityimme muiden juhlijoiden joukkoon Valkeisen lammelle, Satu tietenkin serpentiiniin koristautuneena. Ilta kului hyvässä seurassa ehkä jopa liian nopeasti. Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan, ja tuonakin iltana kotiinlähdön aika koitti.

Pyörävarastolle suunnatessa ”pyöräilyryhmä”, joksi meidät ristittiin, sai osakseen kovaakin epäilyä kotiinselviämisen suhteen. Kotimatka ei kuitenkaan tuonut eteen minkäänlaisia ongelmia, ja miksi olisi tuottanutkaan. Illan juhlinta sujui osaltamme hyvin hillitysti, ja ainoa pyöräilyä haittaava ongelma oli Satun pikkunälkä. Myös sää oli mitä parhain, vaikka lämpömittarin lukema näytti miinus kolmea. Ajaessamme saimme myös todeta, että kello yhden aikaan yöllä Kuopiossa on liikkeellä muitakin hurjia. Ohitimme juoksevan naisen, joka ilmoitti tekevänsä lenkkinsä poikkeuksetta yöllä.  Mikäs siinä, jokainen tyylillään.

Kävelyt ja pyöräilyt yhteenlaskettuna juhlapäivän kilometrit lähentelivät kahdeksaakymmentä. Pyöräillessä 50km/h ylittyi useaankin otteeseen, ja tulomatkalla pimeillä teillä alkoi jo lievästi sanottuna hirvittää. Kummankin kunto kuitenkin kesti koko homman paremmin kuin hyvin, ja hauskaa oli. Kuvien laatu ikivä kyllä pissii ja pahasti, kiitos Lumian kameran.

Menossa ja radalla

Tänään juoksin ensimmäisen varsinaisen harjoituksen sitten maantiewaterloon. Hymy nousi jo huulille. Ensimmäinen tonni meni kategoriaan "villi ori kevätlaitumella", ainakin tavoiteaikaan suhteutettuna. Katsoin parhaaksi keventää treeniä, niin että kaksi viimeistä vetoa olivat vain 600m. Näin vauhti kiihtyi aina harjoituksen loppuun asti.

Tonnit osuivat välillä 3.30-3.20 ja 600m vedot 1.56-1.54. Ajat eivät kuitenkaan olleet harjoituksessa olennaista. Tärkeintä oli "oikeanlainen väsymys". Suunta on oikea, ja parhaassa tapauksessa jo ensiviikoksi palautuu takaisin kuukauden takaiselle lähtötasolle. Ensi pyhänä taas numero rintaan.

Asiat tuppaavat kasaantua. Tunti sitten esitin arvausleikin; missä olen? Toinen toistaan mielikuvituksellisempia vastauksia. Olin kuitenkin kotona. Viimeiset kaksi viikkoa olen lähes asunut jäähallila ja läpi vuoden seikkaillut milloin missäkin. Oman elämäni sankari.

Tuuletimme Saksan lähettäessä Tanskan divariin suoraan otteluvoitoin 2-0, jolloin vältyimme sunnuntain ratkaisevalta karsintaottelulta. Kisat saatiin eilen päätökseen Imatran osalta.

Kokemus oli lähes sanoinkuvailematon. Tutustuin uusiin ihmisiin, ja porukassa teimme tapahtumasta ainutlaatuisen. Joukkueiden toimihenkilöt, pelaajat ja vieraat kehuivat Imatran-henkeä. Tsekki - Venäjä ottelussa avasin jäähyluukkua. Suuren ja mahtavan kaatuminen, ja jääminen sijoille 5-8 tarjosi huikean jännitysnäytelmän.

Heti perään pelattu Sveitsi - Kanada ei sekään jättänyt ketään kylmäksi. Kanadan voittomaali syntyi ylivoimalla vain 30s ennen loppusummeria. Toivottavasti tunnelma välittyi sateelliittiyhteydellä myös suorissa TSN:n lähetyksissä kanadalaisiin kotikatsomoihin. Paikanpäällä seuraamassa nähtiin myös itse legenda Steve Yzerman. En itse nähnyt herraa ja harmittaa kun nimikirjoitus jäi pyytämättä. Olisi ollut once in a lifetime - tilaisuus

Kisakiekko, -takki ja vapaaehtoisen kulkukortti

Imatran viimeinen ottelu, Tanska - Saksa 2-3 JA

Auringon painuessa mailleen saimme urakan päätökseen, Kiitos!

Tänään aamusta kello soi kahdeksalta. Ruokaa jo heti aamusta, ja vielä eväät mukaan. Lähdin Holiday Club Saimaan jäähallille aamutuimaan 8.45. Neljään mieheen vihelsimme kuntokiekon lopputurnauksen. Oikeutta jaettiin harrastekiekon hengen mukaisesti, mutta valitettavasti ulosajoilta ei voitu välttyä.

Poikkeuksellisesti myöhästyin yhteistreeneistä, jotka oli sovittu alkavaksi klo 14.00. Juoksin em. harjoituksen ja taas kiireellä lähdin kotiin ehtiäkseni seuraavaan paikkaan. Taas nopea ruoka- ja varustehuolto. Vielä iltaan kolmen tunnin työkeikka. Yhteenvetona päivästä 11h, lähes kellon ympäri menossa, tällä välillä 20min kotona käytännössä syömässä, ja 150km autoilua pelkästään asioita hoitaessa.

Onneksi ohjelma ei ole sentään päivittäinen. Ensiviikolla pidän lomaa. Juhlin vappuani (hillitysti) Savon sydämmessä, Kuopiossa. Työmies on vapaansa ansainnut.

Kuntoilijaelämää

SM-maanteistä on nyt viisi päivää. Noihin viiteen päivään ei ole mahtunut käytännössä juoksuaskeltakaan. Tämä siksi, että olen tuntenut itseni kerta kaikkiaan kykenemättömäksi treenaamaan. Ei vain oikein jaksa. Ihan turha yrittää väkisin, jos tuntee, ettei elimistö ota nyt minkäänlaista harjoittelua vastaan. Jälkeenpäin ajateltuna maanteitäkin edeltävän viikon treeneistä, kaikkein keveimmistäkin, jokainen tuntui vievän kuntoa ainoastaan alaspäin. Kai sitä on taas myönnettävä menneensä hölmöilemään. Yritin ylikunnon jälkeen ehkä liian äkkiä kuntoon, ilmeisesti ei hyvin käynyt.

Vielä en kuitenkaan julista olevani toistamiseen yli, mikä on ikävä kyllä periaatteessa mahdollista. Elättelen edelleen toivoa siitä, että lauantain kisan epäonnistumiselle ja muutenkin vetämättömälle ololle löytyisi jokin pätevä lääketieteellinen selitys. En haluaisi elää jatkuvassa epätietoisuudessa. Piinaavaa epätietoisuutta on jatkunut jo vuoden päivät. Ylikunto on petollinen kaveri, vaikea olla varma, milloin siitä kärsii, tai milloin se on täysin ohi. Kävin heti viime tiistaina terveydenhoitajan juttusilla. Matalasta hemoglobiinista homma ei ainakaan jää kiinni, sillä mittautin ennätysarvot. Lääkäriin ja verikokeisiin pääsen vasta ensi viikon alussa.

Jos verikokeista ei selviä jotain hälyttävää, ei vissiin auta kuin ottaa kevyesti, ja niin kauan kuin on tarpeen. Olen tosi tyytyväinen ja huojentunut päätöksestäni jättää loppukevään kisat väliin. Jos tämä nyt on jonkinasteista ylikuntoa, ei voi jatkuvasti turhaan yrittää päästä kisakuntoon. Riittävä tauko on näillä näkymin ainoa ratkaisu päästä vielä joskus palaamaan kuntoilijatasolta kilpaurheilun pariin. On muistettava, että ensi kesään on vielä aikaa. Ja jos en selviä ensi kesäksi kuntoon, siitä vuoden päästä on uusi kesä, samoin kuin siitä taas vuosi sitä seuraavaan kesään. Aikaa on. Kyllä minä vielä joskus juoksen kilpaa ilman jatkuvia ongelmia.

 Nyt olen joka tapauksessa luvannut itselleni olla jonkin aikaa ”kuntoilija”; liikun sillä tavalla kuin huvittaa, silloin kuin huvittaa ja juuri sen verran kuin huvittaa. Hylkään niin kilometritolpat, GPS:n , kellot kuin harjoitusohjelmankin. Näillä mennään. Tämän päivän kuntoilijan elämääni kuului 1,5h kävelylenkki hienossa säässä sekä trampoliinilla hyppelyä.

Pakko on vielä mainita urheilulukion pääsykokeista, joissa olin eilen töissä. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun kuulin, että 3000m juoksu on poistettu hakijoiden testeistä kokonaan. Aiempina vuosina ollut kuulemma liikaa lääkärintodistuksia yms juoksunestäviätekijöitä. Surullista.

Frisbeegolffia tyylillä

Pyhänä solmin jalkoihin nahkagoretexit, jotka puolustavat paikkaansa rakennustyömaalla. Kävin ensimmäistä kertaa tänäkeväänä heittämässä frisbeegolffia. Ensimmäisen kierros menikin lämmitellessä, eikä tuloksesta ole sopivaa puhua. Toisella kierroksella Par- tuloksella käytin vähiten heittoja porukastamme.


Heitot nk. käänsivät järjestään yli, eli kaarsivat oikealle kuten videolla näkyy. Päivän pisin heitto kantoi kuitenkin jo lähes 140m loivaan alamäkeen. Hyvin lukuunottamatta tosiasiaa, että löysin itseni 50m korista väylää reunustaneelta pyörätieltä. Frisbeegolffin ollessa kyseessä uskallan sanoa "kyllä tämä tästä".

Pöydällä odotti iloinen yllätys kotiintullessa. Uusi tuubihuivi, ja tietenkin pinkki. Eihän niitä muita edes olekaan. Tänään löysin lenkkarit kaapista. Kävinkin tassuttelemassa ja tuntui jo paremmalta. Loppuviikosta käyn kokeilemassa mitä keho sanoo saadessaan harjoituksen.

Urheilussa on sanonta jokaisella on oma tyylinsä. Asiaa pohtiessani tulin lopputulemaan, että urheilijan ja kuntoilijan ero on urheilijalle kehittyneessä tyylissä. Helposti kuvittelee tämän olevan turhaa hömpötystä. Näin ei kuitenkaan ole. Itselleen kehittyneet tavat ja rutiinit motivoivat ja ovat osa keskittymistä itse suoritukseen.

Jäähallilla tulevat NHL-pelaajat teippaavat mailojaan hallin käytävillä jokainen omalla tavallaan. Yksi teippaa mailansa pikkutarkasti ja siistii kynsisaksilla, kun taas toinen pyörittää eristysnauhaa vauhdilla, jossa silmä ei enää erota kierroksia kuten itse Maurice Richard aikanaan.

Myös vanha viivaus, joka kieltää alansa huippujen matkimisen pätee edelleen. Mitä korkeammalle tasolle urheilussa pääsee sitä spesifisemmiksi omat mieltymykset muuttuvat. Pyöräilyammattilaisten kalustoa esittelevässä artikkelissa kerrottiin, ettei kaupasta ole edes mahdollista saada kalustoa, jolla ammattilainen haluaa ajaa.

Uusi suuntaus tuntuu olevan munien kaivaminen. Kyllä oli naurussa pitelemistä pelaajien kävellessä alkulämmittelemään taskubiljardia pelaten. Näytöt urheilukentillä eivät taida kuitenkaan riittää, että alkaisin ottaa ammattilaisista mallia.

Toka kerta

Tänään kävi näin. Kyseisen blogin kirjoittajien plakkariin kertyi tämän vuotisilta SM-maanteiltä kaksi keskeyttämistä. Itse olen siis vastuussa päivän toisesta kerrasta. Aina harmittaa jättää leikki kesken, mutta nyt ei ollut juurikaan muita vaihtoehtoja. Jotain positiivista on tästäkin kisasta kuitenkin löydettävissä. Minulle riitti 7km kohdalla, kun Kalle keskeytti vajaa 0.5km aiemmin. Blogin sisäinen paremmuus kääntyi siis selkeästi minun hyväkseni. Ainakin näin minun logiikallani, ja vastaväitteitä en ota vastaan.

Voin jakaa täysin edellisestä blogitekstistä esiinnousevan tuskan ja hämmennyksen. En tiedä, mitä tapahtui. Alkuverkassa tuntui kohtalaiselta, ja olin ihan hyvällä mielellä. Odotin normijuoksua. Kuitenkin tämä toiveikkuus haihtui saman tien lähtöviivan jäätyä taakse. Suoraan sanottuna tiesin 0.5km kohdalla, etten tule saapumaan maaliin siitä kisasta. Olo oli outo, jalat eivät jotenkin vaan liikkuneet, eikä elimistö päässyt tiukille, niin kuin sen kisassa kuuluisi päästä. Huono tuntemus välittyi yleisönki joukkoon. Ensi kertaa ”tule pois sieltä” -käsky kuului 4km kohdalla. Tästä jatkoin väkisin vielä yhden 3km mittaisen kierroksen verran. Sitten riitti.

Lähtöviivalla oli vielä hyvä mieli

Koko matkan punnitsin mielessäni vaihtoehtoja juoksun jatkon suhteen. Jatkaakko loppuun asti, kellottaa huono aika ja tehdä mahdollisesti hallaa toimimattomalle elimistölle? Vai keskeyttääkkö luovuttajamaisesti vastoin periaatteitani? Kaksi huonoa vaihtoehtoa. Lopulta koin, ettei maaliin saapumisesta ole loppuunsa mitää hyötyä. Olen tyytyväinen ratkaisuuni, en ollut tänään tilassa, jossa voi juosta kilpaa.

Voi olla, että oli virhe lähteä näihin kisoihin jokseenkin keskenkuntoisena, mutta tehty mikä tehty. Tästä eteenpäin suunnitelmiin kuuluu tämän täydellisen romahtamisen syyn selvittäminen. Heti alku viikosta suuntaan lääkäriin, tai ainakin verikokeisiin. Tämä oli osaltani kevään viimeinen startti, seuraavan kerran sitten, kun hyvältä tuntuu. En halua nyt kiirehtiä kuntoonpääsemisen kanssa, vaan edetä hitaasti ja järkevästi.

Eka kerta

En edes pääsiäisenä naulaa tossuja ristille toisin kuin KooKoon kapteeni Jari Kauppila, joka naputteli hokkarinsa jäähallin seinään pelaajauransa päätteeksi. Kauppila hoiti homman tyylikkäästä kannustushuutojen täyttäessä hallin. Itse tyydyn heittämään lenkkarit kaappiin. Otan esiin kun alkaa siltä tuntua.

Tämänpäiväisistä SM-maanteistä ei jäänyt paljon kerrottavaan. Liikkeelle lähdettiin hurjan kovaa. Ensimmäisen kerran maalivaatteen alta kierrokselle lähdettäessä oli edellä paljon enemmän miehiä, ja muutama nainenkin, kuin tuloslista antaa ymmärtää. Moni juoksi siis kilpailun hyytyvällä trendillä.

Ensimmäisen 3km kierroksen täyttyessä oma vauhti oli ennakkoon sopivaa, alle 3.40 min/km. Samaa luokkaa, ellei jopa aavistuksen hitaampaa, kuin viikkoa aikaisemmin 7.5km maantiejuoksussa. Toisella kierroksella tiesin jo kilpailun olevan enemmän selviytymistaistelua kuin juoksua.

Kun tyttöjä alkoi tulla ohi päätin juoksevani perässä niin pitkään kunnes maali pelastaa tai matka muusta syystä keskeytyy. Oksensin 6.5km kohdalla ja otin numeron pois. Vauhti oli tippunut jo päälle 4 min/km, koska keskitahti matkalla oli tuossa vaiheessa 3.50 min/km.

En tiedä mitä tapahtui. Viikko takaperin olin kuitenkin vastaavaan kohtaan pitänyt 15 sekuntia kilometrillä reippaampaa vauhtia, jota voi jo juoksuksi kutsua. Kävelin maalialueelle samalla kun kovaa alle 33min juosseet kilpaveljet päättivät urakkansa mitaleihin hienolla reitillä. Ensimmäistä kertaa tulokseksi kirjattiin "omasta tahdostani" DNF, kilpailija ei ylittänyt maalilinjaa.

Kyllä harmittaa. Kun viimeinen hyvä tilastomerkintä on elokuusta 2012, ei kaiken huipentavaa keskeytystä olisi enää tarvinnut kirjata. Uskooko tässä enää itsekään olevansa oikeasti hyvässä kunnossa, kun on tehnyt hyviä harjoituksia eikä ole saanut ulosmitattua kuntoa kertaakaan puolentoistavuoden aikana. Taas saadaan naureskella tutun kestävyysjuoksuvalmentajan sanoin: "Ei ollut mihinkään."

Pitää katsoa uudestaan ensiviikolla josko sitä sovittaisi lenkkareita jalkaan. Turha käydä mitään selittämään, kun itse tiedän ettei ole tarvetta. Liian helppoa urheilu olisi, jos aina onnistuisi. Onnistumiset eivät tuottaisi enää iloa.

Tarinassa huippusuunnistaja antoi Jukolan viestiin vain yhden ohjeen; pitäkää pää kylmänä. Kuntosuunnistaja ei löytänyt rastia ja istahti kannon nokkaan lukemaan karttaa hokien pää kylmänä. Lopulta kaikki rastit löytyivät, ja kuntosarjan joukkue pääsi jatkamaan viestiä seuraavalle osuudelle. Hyvät lukijat, arvaatteko jo mikä hokema päässäni pyörii?

Pää kylmänä.

U18 MM-kisat aitiopaikoilta ja yhdessä tekemistä

Eilen keskiviikkona yritin käydä juoksemassa reipasta ja mäkivetoja. Totesin kuitenkin jalkojen olevan vielä niin väsyneet pyhän raastosta, jotta lyhensin treeniä yhteensä kilometrin. En tiedä olenko antanut tänä keväänä liian helposti periksi. Toisaalta haluan välttää kaikin mahdollisin keinoin viime kevään waterloon, joka tunnetaan myös pikkutoiston pakkojättiläisenä.

Jokatapauksessa SM-maantiekympin jälkeen kunnosta pitäisi olla realistinen käsitys, sillä lauantaina täyttyy jo kokonainen treeniviikko flunssan jälkeen. Koska uhoaminen on olennainen osa kilpailusuoritusta täytyy tavoitteen olla selvä. Joukon mukana alle 3.40 tonneja, jotka vievät loppuajan 36.30 paikkeille.

Tänään käynnistyivät jääkiekon U18 MM-kisat Imatran osalta kiekon tiputtua jäähän Slovakia-Venäjä pelissä. Oma työpisteni on pääasiassa hallin yläritsillä parhailla paikoilla. Kolmen hengen porukassa tilastoimme jokaisen pelaajan laukaukset, aloitukset, +- -tilaston ja maalivahtien torjunnat.

Kuvassa paperit ovat hyvässä järjestyksessä, mutta todellisuudessa ylhäällä käy kuhina tilastojen siirtyessä vielä reaaliajassa IIHF:n tietojärjestelmiin näpyttelemällä itse tai välittämällä radiopuhelimella toimitsija-aitioon. Tässä esimerkiksi Ruotsi - Kanada ottelun pöytäkirja, jossa pelaajakohtaiset tiedot ovat allekirjoittaneen käsialaa, sikäli niin voi konekirjoitetusta tekstistä sanoa.

Hyvä ruoka kuuluu tietenkin talkoisiin. Pelien välissä tankkasimme kanapastalla. Jääkiekko ja lihapiirakka kahdella nakilla, tietenkin kaikilla mausteilla, ovat erottamaton pari. Ilman toista ei ole toista. Pistinkin kuvan eteenpäin osuvasti hashtagilla #syvälläpelissä.

Myös oluthanat virtasivat vuolaasti. Jätetään tuoppien kumoaminen kuitenkin toistaiseksi tunnelmalliselle kisayleisölle, jota oli molemmissa peleissä lähes tuhatlukuisena katsomassa ja kannustamassa.

Blogissa esitettiin ajatus joukkueharrastamisesta. Ovatko joukkuelajit oikeasti yksilöurheilua mukavampia? Tai onko yleisurheilu yksilöurheilua? Kysymykset eivät olekaan mustavalkoisia. Olen pelannut jääkiekkoa useassa joukkueessa, joten voin puhua omasta kokemuksestani. Ei ole yhtäpitävää, että hyvin yhteen pelaava joukkue olisi yhtenäinen.

Joukkueet ovat usein jakautuneet kaveriporukoihin pelin ulkopuolella. Sensijaan vaikka yleisurheilussa kilpaillaan viestit poislukien yksilöinä, on ainakin Imatralla tiivis joukkue. Yhteisharjoituksia on kolmesta neljään viikossa ja urheilijat kannustavat jopa harjoituksissakin toisiaan. Harjoituksiin on aina kiva mennä.

Sama pätee U18 MM-kisoissa. Erotuomarikerhon porukoiden kanssa on kiva tehdä yhdessä. Olen ehdottomasti Satun kanssa samaa mieltä. Jokainen urheilujoukkueen tulisi pitää yhdessä hauskaa. Meillä vuoden kohokohta on arkiviikon mittainen urheilullinen kesäleiri, jossa urheilukoulun lapset kilpailevat joukkueina toisiaan vastaan kaikissa muissa lajeissa paitsi yleisurheilussa. Olen ollut mukana kahdeksan kertaa leiriläisenä ja ohjaajana. Menen varmasti myös ensikesänä.

Yhdessä tekemällä jokainen saa myös itselleen; uusia kavereita ja ikimuistoisia kokemuksia. Kaikki voittavat ja urheilu on kivaa. Ei tietysti aina, eikä urheilun aina pidäkään olla. Tässä vaiheessa Vuoksen lenkillä ei ollut enää yhtään kivaa. Väsyneenä ja märkänä vastatuuleen. Pian alkoi kuitenkin jo hymyilyttää kun sai kuivat vaatteet niskaan ja lähdimme porukalla loppuverryttelemään. Olisi taas ollut ilkeä käydä yksin hölkkäämässä, koska on pakko.