Elämäntapaurheilua

Likimain jokainen tällä pallolla tallaava ihminen on joskus sovittanut jalkaansa lenkkareita, monoja, uimapukua, salivaatteita, piikkareita, nappulakenkiä tai mitä nyt ikinä liikkumiseensa tarvitsee. Ihmisellä on tapa ja taipumus harrastaa liikuntaa. Jokaisella on urheilusuorituksensa takana tekijä, joka saa sohvalle jäämisen kuulostamaan huonolta vaihtoehdolta.

Iso osa löytää itsensä kuntoilemasta jonkin tavoitteen ohjailemana. Joillekkin tavoite on tuulettaa joskus olympiakultaa, toiset näkevät unissaan edessään maaliviivan ja takanaan juostut 42,2km, osa tähtää parempaan kuntoon, painonpudotukseen tai pysyvään elämänmuutokseen. Elämäntapaurheilija ei allekirjoita omalla kohdallaan mitään edellä mainituista motivaattoreista. Elämäntapaurheilija pistää tossua toisen eteen samasta syystä kuin syö, nukkuu tai hengittää. Liikunta kuuluu elämään ja jokaiseen päivään erottamattomana osana.

Elämäntapaurheilijaa löytää harvoin noudattamasta viimeisen päälle viilattua harjoitusohjelmaa tai laskemassa jokaista syömäänsä hernettä. Hän ei välttämättä halua saavuttaa liikunnallaan mitään ulospäinnäkyvää, ei loppuunsa hiottua kisakuntoa, ei täydellistä ihannepainoa tai kilometrin päähän paistavaa sixpäkkiä. Hän liikkuu, koska se on elämäntapa. Hänen tavoitteensa saattaa olla mielekäs elämä. Toki elämäntapaurheilija nauttii myös kaikista liikunnan tuomista hyödyistä, ja kyllä hänellä voi esiintyä varsin kunnianhimoisiakin päämääriä.

Elämäntapaurheilijan päämäärät antavat liikuntaan jotain lisämaustetta. Hänelle tavoite ei ole syy liikkua vaan liikunta on syy ottaa jokin tavoite. Elämäntapaurheilija voi haluta saavuttaa unelmiaan ja saada liikunnasta irti kaiken irti otettavan. Hän voi päättää juosta maratonin, koska sitä hän ei ole vielä kokeillut. Elämäntapaurheilija pystyy liikunnan parissa melkein mihin vaan. Hänelle liikunta ei ole kuurimuotoista, joten lipsumisia ei tule. Tämän voi huomata hölkkäkisoissa elämäntapaurheilijoiden pestessä jopa kilpaurheilijat. Kun elämäntapaurheilija innostuu kilpailemisesta, niin silloin mennään sata lasissa.

Kilpaurheilijan ja elämäntapaurheilijan ajatusmaailmat eivät aina välttämättä kohtaa. Monet urheilijat tekevät sen, ja vain sen, mitä harjoitusohjelma käskee. He eivät voi ymmärtää, miten elämäntapaurheilija saattaa taittaa toistakymmentä kilometriä pitkät kauppareissut jalan. Poikkeuksellisesti kestävyysurheilija yltää elämäntapaurheilijan kanssa lähes tulkoon samalle aaltopituudelle. Monet kestävyysurheilijat ovat nimenomaan pohjimmiltaan elämäntapaurheilijoita, jotka haluavat kokeilla siipiään kilpaurheilun saralla.

Itse kuulun viimeksi mainittuun kategoriaan. Monesti tuntuu, että kilpaurheilu on hidaste liikunnalle. Kilpaurheilu laittaa karsimaan ylipitkiä suorituksia ja pitämään järjen päässä. Niin kauan, kun aion vielä tosissaan sovittaa lappua rintaan, 24h juoksut, Suomen halki kävelyt ja Karhunkierroksen yhden vuorokauden sisällä kiertäminen saavat pysyä pelkkinä unelmina.

200km pyöräilyssä on jo sitä jotain, mikä sytyttää elämäntapaurheilijan.

Kuitenkin elämäntapaurheilijamaisuuteni pääsee pienissä määrin valloilleen joka päivä. Moni kauhistelee, kun siirtymät paikasta toiseen taittuvat hyvin pitkälti lihasvoimin. Alle 7km matkat voi kävellä ja 30km asti pääsee pyörällä. Kilometrejä ja tunteja kertyy päivään vaivihkaa. Voi olla, että ylimääräinen liikunta on ajoittain pois kilpaurheilulta, mutta sitten saa näin olla, kilometriäkään en vaihtaisi pois. Kyllä kaikenlainen liikunta on ehkä hyödyksi, kuhan sitä ei tule harrastettua liikaa tai väärään aikaan.

Yölliset seikkailut pyörän kanssa eivät ehkä ole päälle päin fiksua toimintaa, mutta kuuluvat minun elämään.