Heitot nk. käänsivät järjestään yli, eli kaarsivat oikealle kuten videolla näkyy. Päivän pisin heitto kantoi kuitenkin jo lähes 140m loivaan alamäkeen. Hyvin lukuunottamatta tosiasiaa, että löysin itseni 50m korista väylää reunustaneelta pyörätieltä. Frisbeegolffin ollessa kyseessä uskallan sanoa "kyllä tämä tästä".
Pöydällä odotti iloinen yllätys kotiintullessa. Uusi tuubihuivi, ja tietenkin pinkki. Eihän niitä muita edes olekaan. Tänään löysin lenkkarit kaapista. Kävinkin tassuttelemassa ja tuntui jo paremmalta. Loppuviikosta käyn kokeilemassa mitä keho sanoo saadessaan harjoituksen.
Urheilussa on sanonta jokaisella on oma tyylinsä. Asiaa pohtiessani tulin lopputulemaan, että urheilijan ja kuntoilijan ero on urheilijalle kehittyneessä tyylissä. Helposti kuvittelee tämän olevan turhaa hömpötystä. Näin ei kuitenkaan ole. Itselleen kehittyneet tavat ja rutiinit motivoivat ja ovat osa keskittymistä itse suoritukseen.
Jäähallilla tulevat NHL-pelaajat teippaavat mailojaan hallin käytävillä jokainen omalla tavallaan. Yksi teippaa mailansa pikkutarkasti ja siistii kynsisaksilla, kun taas toinen pyörittää eristysnauhaa vauhdilla, jossa silmä ei enää erota kierroksia kuten itse Maurice Richard aikanaan.
Myös vanha viivaus, joka kieltää alansa huippujen matkimisen pätee edelleen. Mitä korkeammalle tasolle urheilussa pääsee sitä spesifisemmiksi omat mieltymykset muuttuvat. Pyöräilyammattilaisten kalustoa esittelevässä artikkelissa kerrottiin, ettei kaupasta ole edes mahdollista saada kalustoa, jolla ammattilainen haluaa ajaa.
Uusi suuntaus tuntuu olevan munien kaivaminen. Kyllä oli naurussa pitelemistä pelaajien kävellessä alkulämmittelemään taskubiljardia pelaten. Näytöt urheilukentillä eivät taida kuitenkaan riittää, että alkaisin ottaa ammattilaisista mallia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti