Aidattu ratakierros - uusi elämys

Lappeenrannassa taisteltiin Etelä-Karjala - Kymeenlaakso - Lahti aluemestaruuksista yleisissä sarjoissa. Koskaan aikaisemmin kilpailut eivät ole omalla suorituksellani alkaneet, ennemmin kun stadion on jo tyhjentynyt. Tänään kuitenkin miehestä otettiin mittaa aidatulla ratakierroksella.

Kuvaan ei ole muokattu puhekuplia, mutta tilanne on helppo kuvitella; "eikö sinua Kalle pelota?" ja vastaan "kyllä pelottaa..." Pelon edessä ei kuitenkaan kannata nöyrtyä, vaan antaa kaikkensa.

Ensimmäinen aita on vaikein. Lähtökiihdytys kovaan vauhtiin, katse aidalle ja toive ilmoille askeleen sattumisesta. Jouduin lyhentämään askelta ensimmäiselle aidalla, mutta pääsin rytmiin kiinni. Takasuora eteni, ja jopa kaadoin aidan. Kahdensadanmetrin väliaika oli todella kova 28,5s.

Harjoituksissa (kolme kertaa ennen kilpailua) en ollut aitonut koskaan neljättä aitaa pidemmälle. Kuvittelin kasin pohjilla kestävyyden riittävän. Vesiesteellä hapot iskivät. Vähäisinkin tekniikka unohtui ja juoksu muuttui selviytymistaisteluksi. Kilpakumppani kiritti vieressä, ja oli pakko jaksaa.Neljänkymmenen metrin loppusileä tuntui ikuisuudelta. Pidemmältä kuin kertaakaan aikaisemmin, vaikka kasilla on tunnetusti hitsannut liian usein.

Maalissa puhaltelin, ja vähäiset ajatukset tiivistyivät yhteen sanaan - uudestaan! Aika painui lukemiin 62,02, joka jää harmillisesti kaksi sadasosaa omasta A-luokasta. Ensikerralla kovempaa ja toivottavasti tyynemmissä olosuhteissa. Kunnialla maaliin selvittyäni kenttäkuuluttaja huomio blogin ja suositteli meitä urheiluyleisölle!

Takana on nyt harjoittelua kunnon ylläpitämiseen. Edessä ylihuomenna sileä tulikuuma ratakierros kotikentällä vastaavissa kilpailuissa. Viikon perästä matka jatkuu isoihin ympyröihin Joensuun stadionille. Ensimmäisistä miesten eliittikisoista tulee tosiasia ahkeran nuorten kisasarjan kiertämisen jälkeen.

Ehdottomasti paras nuorten eliittikisamuisto on Janakkalasta 2011. Suomen kärki oli kokoontunut kasille. Lähdin roikkumaan porukan mukana, ja ensimmäisen kierroksen väliajaksi huudettiin uskomaton 59s. Jatkoin täysillä painamista pimentyneessä illassa.

Vielä moukarihäkin kohdalla askel toi eteenpäin, vaikka hyytyminen oli väistämätöntä. Tulin otatuksessa neljänneksi, harmittavasti en saanut Mentos-pastilleja palkinnoksi. Palkinnoksi sen sijaan juoksin ennätykseni 2.05,39. Olin saanut itsestäni kaiken irti, oksensin vielä puolituntia kilpailun jälkeen.

Terkut vuorostaan Pyhältä!

Tiedotus toimii, hetki sitten Pyhän rinteille kaikui tieto hurjasta suomalaissuorituksesta. Suoritus ansaitsee erityismaininnan heti tämän tekstin alkuun. Eli tänäiltana tapahtui kummia Glasgow’ssa Timanttiliigan osakilpailun merkeissä. Kauden selkeästi kovatasoisimmassa 3000m estejuoksussa oli liekeissä myös Suomen Sandra Erikson. Sandra pisti romukoppaan vanhan Suomenennätyksen lohkaisten edellisestä, jo omissa nimissään olleesta, ajasta yli 10s. Samalla Sandra kiilasi itsensä toiseksi Euroopan tilastoissa ajallaan 9.24,70. Tietää epäilemättä hyvää ajatellen loppukesästä kisattavia Zurichin EM-kisoja. Hienoa nähdä, että suomalainenkin kestävyysjuoksija voi juosta oikeasti lujaa! Hyvä Sandra!

Itse huitelen tällä hetkellä Pyhällä. Ruka ja rastiviikot jäivät taakse tänään puolenpäivän aikoihin. Huomiseen päättyvä viikko on ollut jälleen liikunnan- ja välillä jopa urheiluntäyteinen. Tuntureita on tullut valloiteltua ihan urakalla, Pieni Karhunkierros kierretty ja jokunen juoksutreeni treenailtu. Lepääminen huikeissa treeniolosuhteissa on tosiaan osoittautunut hiukan hankalaksi, mutta saan olla ylpeä itsestäni onnistuttuani pitämään yhden kokonaisen lepopäivän!

Pieni Karhunkierros, 12km, läpäistiin tavallisuudesta poiketen juoksujalkaa. Useat rappuset sekä koskia ylittävät riippusillat sekä pakollinen valokuvaus hidastivat kulkua, mutta silti reissu oli suoritettu reiluun puoleentoista tuntiin. Vaikka Karhunkierros onkin Suomen suosituin vaellusreitti, mielestäni se osoittautui pettymykseksi. Muutamaa kallioista koskinäkymää lukuun ottamatta olisin voinut kuvitella olevani ihan tavallisella lenkillä Siilinjärven metsissä. Ihan kivaa kuitenkin oli, ja retki osoitti ainakin kilpailuviettini olevan tallella. Vaellus päättyi rajuun loppukiriin, joka päättyi voittooni! Matkalla kypsyi suunnitelmia myös Ison Karhunkierroksen varalle, mutta ne olkoot ajankohtaisempia joskus tulevaisuudessa.

Mitä varsinaiseen juoksuun tulee, lenkillä on tullut käytyä lähes päivittäin. Tiistaina olin jänistämässä suunnistusporukan leikkimielistä Cooperin-testiä, torstaina tein tuttavuutta Kuusamon urheilukenttään ja tänään juoksin tyhmyyksissäni ihan turhan kovaa. On vaikea malttaa, kun taon jälkeen epähuomiossa koittaa itselleen todistaa olevansa edes jonkinlaisessa kunnossa.

Kuusamon urheilukenttä oli yksi hienoimmista näkemistäni kentistä. Vaikka jaloista huomasi edeltävänä päivänä tarponeensa mäkisen karhunkierroksen sekä kavunneensa Ruka-tunturin huipulle, oli piikkareiden jalkaan sovittaminen kivaa. Sataset saivat seurakseen muutaman aidan, jotka ylittyivät edelleen kohtuu nätisti.

Tänä iltana kävin valloittamassa Pyhä-tunturin. Huipulle kulki vähän tylsästi autollakin selvitettävä hiekkatie. Näkymissä ei kuitenkaan ollut moittimista. Ennen kuin lähdin ”vuorelta” hurjaa syöksylaskurinnettä laskeutumaan pääsin ottamaan juoksukisan poron kanssa. Ikävä kyllä poro vei voiton, tällä kertaa.

Timanttiliigan tuulahdus

SM-viestien pettymyksen jälkeen keskityin muutamaksi päiväksi treenaamaan. Kesän ensimmäinen pitkälenkki pyhänä ja vauhtikestävyysvetoja kilometrin ja kahden pätkissä. Tiistain aitatreenistä hain vielä nopeutta kolmen päivän treenirupeaman päätteeksi.

Eilen torstaina Aluemestaruuskisoissa Kuusankoskella verryttelin ratakierrokselle. Ensimmäisessä aukivedossa pääsin hädin tuskin kasin vauhtiin. Lihaksiin kolotti kokonaisvaltaisesti ympäri kehoa. Lähtölistojen ulkopuoleta Tuomo Salonen veti piikkarit jalkaan. Totesin kilpakumppaneilleni pääsevämme kovaan kyytiin, eivät olleet itse tunnistaneet.

Takasuoralla oli ilkeä vastatuuli. Puolimatkaa meni rytmiä hakiessa. Ei helpottanut yhtään, että vierestä lähti Espoon Borza, timanttiliiga-urheilija, ja vielä oman sarjan ratakierrosspesialisti, joka kellotti 200m väliajaksi 24,1s.   

Vesiesteellä aloin saada rytmiä askeleeseen. Matka loppui kuitenkin kesken, ja jäin kolmanneksi ajalla 53,52. Pidempi matka ei tosin olisi tällä kertaa kärkijuoksijan kiinniottamiseen auttanut. Tuomo Salonen on kellottanut kasin kuluvalla kaudella jo ennätykseensä 1.49,66. Ihmetyksekseni yleisö, tai saati kuuluttaja ei häntä tunnistanut.

Hienoa kuitenkin lähteä Suomen kärkimailerin vierestä, vaikkei vielä pystynytkään täysiverisesti kilpailemaan kipeillä jaloilla reippaampien treenien jälkeen. Kilpailukaudelle täytyy kuitenkin huolehtia myös peruskunnosta, etenkin kun herkisteli viikon Jämsään.

Palataan samalla ajassa taaksepäin SM-viesteihin. En mahtunut enää valtamedian kuvavirtaan, joten alla on oma ankkuriosuus valokuvina. Takasuoralla kannattaa ottaa huomioon välimatkan supistuminen Espoon Tapioiden ankkuriin, joka paljastui hänkin kahdenminuutinmieheksi.

Eikä kuva huomioi edes ensimmäistä satasta, jolla en kauvaa viipynyt. Viimeiseen kaarteeseen tultaessa eroa oli kuitenkin vielä liikaa, ja jouduin tyytymään osaani viimeisenä maaliintulijana.

100th Edition

Hyvät lukijat,

On tullut sadannen kirjoituksen aika. Olette ottaneet Blogin omaksenne ja seuranneet tiiviisti tekemisiämme tammikuusta lähtien. Hyvän palautteen saaminen on lämmittänyt mieltä. Jämsän Karnevaaleilla moni kestävyysjuoksupiireistä tunnisti kirjoittakaksikon ja yllättävät ihmiset ovat olleet kiinnostuneita meistä. 

Jiri kommentoi blogia seuraavasti: "Kannattaa seurata -- antaa rennolla tavalla hyvää tietoa siitä mitä juoksu on kilpaurheiluna ja millaista elämä sen ulkopuolella." Tämä on ollut tavoitteemme. Olemme myös halunneet osaltamme herättää syvempää kiinnostusta urheiluun omien kokemustemme kautta. 

Helposti ajattelee urheilussa vain tuloksia. Tulosten takana on kuitenkin elämäntapa. Blogissa on avattu elämäntapaa itse kilparatojen takana. Toisinaan jopa yön pimeiden tuntien tapahtumista. Maantiepyörälenkki keskellä yötä pakkasessa tai vauhtikestävyysharjoitus 12h työpäivän jälkeen ja katuvalojen sammuttua.

Suuret tunteet kuuluvat urheiluun lajista riippumatta. Kestävyysurheilussa ihmisten ja urheilijoiden reaktiot ovat läsnä ja osa urheilua. Pettymyksen hetkellä voimasanat väreilevät ilmassa, ja onnistuessa hymyilyttää vielä seuraavanakin päivänä. Kuulemma blogin kirjoituksetkin ovat vuodattaneet kyyneliä, lukijat ovat liikuttuneet.

Blogin kirjoittamista tullaan jatkamaan entistä moniulotteisimmin. Toivomme Teidän kommentoivan rohkeasti, tietysti hyvän maun mukaisesti. Tunnistaessaan meidät urheilukentillä saa tulla moikkaamaan!

Terveisin Kalle ja Satu

Toimitus haastaa kaikki ylittämään itsensä urheilusuorituksessa. Kokeilemaan jotain uutta tai petraamaan vanhaa. Tunne on parhaimmillaan uskomattoman hyvä.

Kiitos kuvaajalle jps68fi

Ylempänä on kuvattuna Kallen treeniä tältä päivältä. Loppua kohden alkoi parantua. Viimeisessä vedossa jo neljä 91cm aitaa alkusileällä. Kellokin tykkäsi, 21,8s. Alemmalla videolla on Jämsän ennätysjuoksu. Tätä on urheilu.

"Korkeanpaikanleiri!"

Terkkuja Rukalta! Täällä on päättymässä jo kolmas päivä mökkielämän merkeissä. Syy, miksi täällä olen, on jälleen jokseenkin hämmentävä, Fin5-rastiviikko. Kaksi viikon kaikkiaan viidestä osakilpailusta on kisattu, ja itseäni en ainakaan vielä ole metsästä kartta kädessä löytänyt. Saa kuitenkin nähdä, mitä kuluva viikko tuo tullessaan, vieläkö suunnistamaan intoudun.

Eilen olin kisapaikalla pällistelemässä tapahtumien kulkua. Tapahtuman suuruus alkoi selvitä, kun sai todeta kisapaikalle olevan bussikuljetus parkkialueilta. Kisapaikalla oli noussut seuratelttoja vieri viereen, eikä ihme, sillä suunnistajia eilen oli metsässä yli 5000. Kuntosuunnistukseen sai ilmoittautua vielä kisapäivänä, ja ilmoittautumistelttojen eteen kasautuvat jonot venyivätkin valehtelematta satojen metrien mittaisiksi. Tapahtuma on selkeästi suuren porukan suosiossa, mutta itse joudun myöntämään kärsineeni pitkästä ajasta. Suunnistusta kun on niin vaikea seuratakin livenä. Kiva oli kuitenkin käydä katsastamassa tämäkin urheilutapahtuma. Tänään jätin kisat väliin ja keskityin omaan urheiluun.

Aamulla herätys tapahtui seitsämän aikoihin. Heti aamupuuron jälkeen lähdin kipuamaan kohti Ruka-tunturin huippua, sauvat kädessä. "Vuoren" huippu oli saavutettu jo parin kilometrin kulkemisen jälkeen majoituspaikalta. Lenkin kohokohta oli ehdottomasti bongaamani poro, joka oli niin kesy, että pääsen sen kanssa poseeraamaan ihan kosketusetäisyydelle. Tunturinlaelle oli rakennettu jännä kesäliukumäki, ja tottakai minua rupesi heti aamutuimaan sen verran lapsettamaan, että piti päästä testaamaan. Kyllä ei ilman kelkkaa luistanut mihinkään, höh.

Rukan jälkeen matka jatkui ruokatauon kautta Riisitunturille. Lähtöhässäkkässä syntyi pieni episodi ainoiden avainten jäädessä sisään lukkojen taakse. Sain murtautua omaan mökkiimme. Kaikeksi onneksi yksi ikkuna oli jäänyt raolleen ja pääsin kohtuu nätisti pujahtamaan sitä kautta sisään. Mielenkiintoinen kokemus kieltämättä tämäkin..

Sähläyksestä huolimatta pääsin siis viilettämään pienen ja matalan Riisitunturin polkuja pitkin ihan juoksujalkaa. Olin ottanut gps:n mukaan, ja se esittelikin kivoja lukemia. En ole varmaan maaliskuun jälkeen niin kovaa juossut kuin nyt vaikeakulkuisessa maastossa ja ihan vahingossa. Missään nimessä ei ollut tarkoitus mennä kovaa, ja välillä pitikin rauhoittaa ihan varmuuden vuoksi. Juoksu on kyllä jo pitemmän aikaa tuntunut paremmalta ja paremmalta, mutta nyt se tuntui oikeasti hyvältä! Majailen täällä pohjoisessa vielä lähes viikon verran huikeitten lenkkimaastojen äärellä, ja nyt suurimmaksi haasteeksi taitaa nousta jälleen kerran malttaminen. Vaikka nyt tuntuu hyvältä, ei pidä silti rueta riehumaa. En halua mistään hinnasta päätyä takaisin ylikunnon puolelle.

Iltapäivän koittaessa palasin vielä toistamiseen Rukan rinteille. Frisbeegolfia oli tarkoitus kevyesti pelailla, mutta rata osoittautuikin aika hurjaksi ja eksoottiseksi. Väyliä oli täydet 18, ja ne sahasivat rinnettä ylös alas. Harvoin frisbeen kulku tyssää sen osuessa hiihtohissiin! Hieno rata joka tapauksessa oli, vaikkakin tosi haastava.

Eilis-ilta huipentui uusien lenkkareiden ostoon, pitkästä aikaa. Mukaan tarttuivat ihan uusinta mallia olevat Asicsin DS-Treinerit. Olen juossut aina kyseisillä kengillä, mutta tämä malli on selkeästi tähän mennessä paras! Ennen olen vähän nurissut treinerien painavuudesta ja kömpelyydestä, mutta näistä nuo ongelmat ovat poistuneet. Vaikka kenkä onkin lenkkikenkä,se on jollainlailla vetokenkämäinen ja sillä on tosi hyvä juosta vaikka vähän kovempaakin. Kaiken lisäksi värityskin on tässä mallissa tosi ovela. Suosittelen!

SM viestit Lahti

Calling-alue juoksusuoralla

Ahkera järjesti siis 2014 SM-viestit ja kilpailut saatiin värikkäiden vaiheiden jälkeen päätökseensä. Viesteihin oli ilmoittautunut ennätysmäärä joukkueita, lähes kaksituhatta juoksijaa. Valitettavan usea joukkue kuitenkin jätti varmistamatta osallistumisensa. Pahimmillaan vain alle puolet ilmoittautuneista joukkueista olivat lähtöviivalla.

Näin kävi taas Imatran mailereiden harmiksi, kun viime vuonnakin Joensuussa kaikki Etelä-Karjalan kestävyysjuoksijoita heikommat miehet olivat vetäytyneet. M19 3 x 800m viesti lähti rauhallisesti, mutta jono muodostui kuitenkin heti kaarelta lähtiessä. Aloittajamme otti sovitusti paikkansa jonosta, ja toikin joukkueemme hienosti kuudentena vaihtoon pienillä eroilla.

Toisella osuudella nuoruuden into valtasi juoksijamme mielen ja silmät kiiluivat hyvästä asetelmasta lähtiessä. Vaikea paikka lähteä tietäessään, että pitäisi päästää takanatulevat joukkueet edelle ja kilpailla vain itseään ja kelloa vastaan. Liian kova aloitus kostautui loppusuoralle kaartaessa. 

"Jos riski on, se otetaan", kuuluu sanonta. Lähdin jahtaamaan edellämenevien joukkueiden letkaa. Ensimmäinen kierros 56s, mutta jouduin tunnustamaan tuovani joukkueeni vain maaliin. Moukarihäkillä oksennus nousi jo kurkkuun ja väliaika oli enää 1.29. Hölkkäämällä toin joukkueen maaliin ajassa 6.28 ja oma osuusaikani oli n. 2.03. Paiskasin kapulan menemään, ja vielä taisin piikkareitakin heitellä! Kymmenen poisjäännin vastakohdaksi saimme kuitenkin joukkueen kilpailemaan.

Järjestelyissä ei ollutkaan muuta hyväa, ainakaan lauantaina, kuin olosuhteet. Tyyni, lämmin ja auringonpaisteinen sää. Totesin jo AM- viesteissä, että Ahkeran on pakko parantaa. Eivät olleet parantaneet. 

Kilpailut olivat 20min myöhässä, eikä myöhästymisestä tiedotettu ennen kuin itse juoksijat olivat sen todenneet hetki ennen aikataulun mukaista lähtöä. Calling-alueelta kilpailujen kulkua oli mahdoton seurata. Kilpailun jälkeen puolitajuttomat mailerit happivajeen vallassa etsivät epätoivoisesti varusteitaan neljänkymmenen kassin kasasta. Eivät löytyneet. Eivätkä löytyneet osuusajatkaan tuloksista...

Illalla löysin Ahkeran entisen SM-mitalistin juniorikasilta, ja vaihdoin roolia kilpailijasta kisaturistiksi. Matkamme vei Sibeliustalolta satamaan, ja vielä Summer Upin porteille Cheekin konsertin aikaan. Pullakahvien kautta tietenkin, jotka minulle kahdenminuutin alituksesta oli luvattu (jo kaksi vuotta sitten). Sovimme vielä lenkin kirkonmenojen aikaan pyhäksi.

Kisaturistin näkökulmasti Lahden viestit olivat hyvää ja jännittävää katsottavaa. Aitaviesteissä oli tiukkoja tilanteita ja kovaa kilpailua. Pikaviesteissä sähinää, taisaisia joukkueita ja yllätyksiä. Imatran M17 sarjan joukkue juoksi itsensä molempina päivinä pikaviestin finaaliin!

M19 aitaviesti

N17 4x300m

Välihuomautuksena Reippaan löytö, Juho Pirskanen PB 49.88, jalkapallokentiltä ankkuroi M19 4x400m joukkuetta. Innostuneena mies tikkasi mallikkaasti täysillä puoleen matkaan keulapaikalle vinkkari päällä, mutta harmillisesti kangistui ulos mitalikamppailusta. Kokemuksen karttuessa on ensivuonna pelottava kohdattava ankkuriosuudella.

Samalla annan erityismaininnan Lahden lenkkimaastoille. Suuntasin Tapanilan hiihtomajalle, josta jatkoimme golf-kentän läpi kiertäen takaisin. Vaihtelevaa kivituhkapolkua hienoissa maisemissa!

Reippaan Sami Hänninen kiihdyttää telineistä 4x400m viestissä

M19 4x400m ankkuriosuus

Toisena kilpailupäivänä täsmälleen aikataulussa kilpailujen odotetuin laji, Miesten 4x1500m starttasi 15.35. Ennakkosuosikkien avaajat Jiri Karjalainen ja Hannu Granberg kättelivät sisäradoilla toisensa ja toivottivat onnea koitokseen. Liikkeelle lähdettiin rauhassa katsellen. Ensimmäiseen vaihtoon tultiin ryhmässä, mutta Ahkeran Ossi Kekin askel imi miestä kohti toista vaihtoa tiukasti ja Ahkera otti viestin komentoonsa.

Jukka Keskisalolla nautiskeli tunnelmasta yleisön huutaessa ja taputtessa.  Ahkera oli jo kaukana ja launtaina erittäin hienon kirin juossut Marttinen tuuletti jo etukaarteessa kapula pystyssä Ahkeran tuplavoittoa. Järjestävällä seuralla meni ns. putkeen!

Lauantain viestissä huomion saa Kuopion Reipas, joka lähti ennakkoluulottomasti miesten viestiin. Nuori kaksikko Hänninen ja Mikkonen juoksivat suorastaan erinomaisesti ja kokenut kaarti ei epäröinyt. Pronssia Pohjois-Savoon!

4x1500m 1. osuus

Viesteissä tehtiin tiukoissa ja jännittävissä kilpailuissa hienoja tuloksia. Lopullisessa tarkastelussa olisimme vielä Joensuun joukkuella olleet yhdeksänsiä ja kaksi joukkuetta olisi jäänyt taakse. Virtuaalisesti kolmannenkin joukkueen jättäminen taakse olisi ollut todennäköistä. Ensi vuoteen!

Miksi?

Siivosin eilen vanhoja papereita. Arkistojen kätköistä löytyi arviolta ala-asteen alussa tuhertelemani piirrustus. Kuvassa komeili selvästi tunteella taiteiltu Siilinjärven urheilukenttä. Hämmentävää tajuta, kuinka kauan urheilu on oikeasti ollut elämässäni mukana. Tarkalleen ottaen tänä vuonna täyteen tulee 11 vuotta kestävyysjuoksun parissa. Nämä 11 vuotta on eletty käytännössä täysin urheilun ehdoilla, ja en voi kieltää etteikö tämä olisi vaatinut paljon, uhrauksia on joutunut tekemään. Viimeksi tänään kuulin jo tutuksi tulleen kysymyksen:”Onko oikeasti mitään järkeä juosta päivästä toiseen samaa ympyrää saatika suoraa tietä edestakaisin?” Niin. Kyllä ei kovin fiksulta puuhalta kuulosta. Miksi ihmeessä sitä silti löytää itsensä joka ikinen päivä kiskomasta lenkkitossuja jalkoihinsa?

Lähtökohtaisesti inhoan kysymystä miksi juokset. Siihen on niin vaikea vastata yksiselitteisesti, ja yleensä tyydynkin vastaamaan ”Jos joudut kysymään, et voi koskaan ymmärtää”. Tämäkin on mielestäni erittäin pätevä vastaus, sillä kukaan, joka on päässyt juoksuun sisälle, ei joudu kyseistä kysymystä esittämään. Nyt kuitenkin haluan ihan oman mielenkiintoni takia saada selville omat motiivini itsensä jatkuvalle juoksuttamiselle.

Ehdottomasti painavin syy on se, että treenaaminen on kivaa. Usein ajattelee, että treenaamaan ajaa tavoitteet, kunnianhimo, pärjäämisenhalu tai jokin ihan muu. Totuus kuitenkin on, että jos itse treenaamisesta ei oikeasti nauti, ei ketään saa pitemmän päälle lähtemään lenkkipoluille. Tämän todella opin ylikunnossa ollessani. Kun en vielä ylikuntoa itseltäni tunnistanut, halusin kyllä treenata ja pystyä juoksemaan kovaa, mitään muuta en niin kovasti halunnutkaan, olin valmis tekemään ihan mitä vaan tullakseni paremmaksi. Kuitenkin kun normaali lenkkiä edeltävä innostus ja jännitys alkoi muuttua ahdistukseksi, lenkinaikainen hyvä olo ja oikeanlainen paha olo vaihtui pelkäksi väsyneeksi kärsimykseksi ja lenkinjälkeinen huippufiilis katosi vapinan, huimauksen ja pahanmielen alle, aloin ymmärtää lajin kyseenalaistajia.

Edellä mainittujen tuntemusten jälkeen alkoi oikeasti arvostaa hyväkuntoisena juoksemista. Vaikka joskus lenkille lähtö vähän kehtuuttaa, yleensä sitä odottaa innolla ja kovemman treenin edessä ollessa sopivalla jännityksellä. Hyvinä päivinä juokseminen on sanalla sanoen ihanaa, huonoina päivinä vähän vähemmän ihanaa. Lähes kaikkia treenejä kuitenkin yhdistää se, että jälkeenpäin on hyvä mieli. Tuntuu, että on saanut jotain aikaiseksi, minäteinsen!-fiilis. Urheilematon henkilö ei näitä tuntemuksia pysty koskaan ymmärtämään. Samoin häneltä jää kokematta, miltä tuntuu kisan tai kovan treenin jälkeen tuulettaa tai käydä puolitiedottomana maahan makaamaan, kiivetä saunan lauteelle pakkasessa tehdyn harjoituksen jälkeen tai saada pitkän lenkin jälkeen syödäkseen. Pieniä asioita, mutta näitä minä ikävöin juoksutaukoa lusiessani.

Tässäpä nyt varmaan suurin motiivini jo löytyi, mutta pinnallisempia syitä tulee mieleen vielä useampikin. Näistä tärkeimpänä ehkä rajojeni kokeilu. Haluan tietää, kuinka kovaa pystyn juoksemaan, mutta vielä enemmän olen kiinnostunut siitä, että kuinka kauan tai pitkälle jaksan. Kilpaurani päätyttyä varmasti testaan juosta niin kauan ja kauas etten enää vaan pääse eteenpäin. En usko, että voisin juoksemista lopettaa, ennen kuin näistä asioista on tullut otettua selvää.

Voitontahto menee melkein samaan kategoriaan äskeisen kanssa. Se on syy, joka pakottaa harjoittelemaan. Haluan voittaa. Tätäkään ei ulkopuolinen voi ymmärtää, ei voi ymmärtää miltä tuntuu saapua voittajana maaliin kilpailussa, jota varten on treenannut niin pitkään. Toisaalta, vaikka voittaminen on hienoa, vielä hienompi on matka, jonka on joutunut kulkemaan saavuttaakseen tavoitteensa.

Tätä matkaa harvoin joutuu itsestään kulkemaan, vaan yleensä rinnalla taivaltaa kanssaurheilijoita. Nämä kanssaurheilijat ovat sekä treeniseuraa että yleensä myös hyviä ystäviä. Urheilun kautta olen tavannut paria poikkeusta lukuunottamatta kaikkein parhaat ystäväni. Urheilukaverit ovat ymmärtäväisiä, luotettavia, aitoja ja etenkin samanhenkisiä. Kun urheilun pariin on kerran eksynyt, ovat kaverit yksi syy, miksei urheilua tahdo enää lopettaa. Lopettaneena ei enää näkisi treenikavereita päivittäin tai kauempaa tulevia kisakavereita käytännössä koskaan.

Kisamatkat ovat myös asia, josta olen aina tykännyt. Kisojen perässä on päässyt näkemään Suomea -ja vähän maailmaakin. Numeroa olen sovittanut rintaani aika tarkalleen 60 paikkakunnalla, joista neljä sijaitsee Suomen rajojen ulkopuolella. Suurimmassa osassa paikoista en olisi ilman harrastustani varmasti tullut koskaan käyneeksi. Juoksemisen takia olen myös viettänyt seitsämän viikkoa Gran Canarian auringon alla, ikimuistoisia reissuja jokainen.

Mainitaan vielä yhdeksi painavaksi syyksi urheilulleni yleinen hyvä olo. Ei ole parempaa tunnetta kuin tuntea olevansa hyvässä kunnossa. Silloin kaikki on vaan paremmin, jaksaa tehdä asioita siviilielämässäkin, koulu sujuu kuin itsestään ja on yleisesti ottaen hyvä mieli. Iltaisin uni tulee ongelmitta ja ruokakin maistuu sata kertaa paremmalta kuin sohvaperunan elämää elellessä.

Nyt taidan kuitenkin joutua tunnustamaan olevani mahdottoman tehtävän edessä. En saa millään paperille kaikkea, mitä haluaisin sanoa. Koko ajan tulee mieleen jotain uutta kirjoitettavaa. Siksi ehkä toteankin, että tässäpä nämä tärkeimmät syyt. Näiden lisäksi haluan kuitenkin vielä lyhyesti mainita pari seikkaa. Ensinnäkin on kiva tuntea olevansa hyvä jossain. Toisekseen aina tulee hyvä mieli kun joku tuttu tai tuntematon tulee kysymään kuulumisia kentän laidalla, on hienoa tietää, että urheiluni kiinnostaa ihmisiä. Urheillessa oppii itsestään ja lenkillä saa ajatukset järjestykseen. Juokseminen on minulle itseni toteuttamiskeino, niin kuin jollekkin voi olla maalaaminen tai soittaminen. Urheilu kasvattaa ja urheilu opettaa.

Yhteenvetona voi siis lyhyesti sanoa, että juoksen, koska se on kivaa ja siitä tulee niin henkisesti kuin fyysisestikin hyvä fiilis. Vaikka välillä saa huomata ylläpitävänsä juoksemisen kanssa hankalaa viha-rakkaus -suhdetta, tätä kirjoittaessani huomaan, että taitaa se rakkaus kuitenkin voittaa, ongelmista huolimatta. Toivottavasti myös joku lajia kovasti kyseenalaistava erehtyy tämän vuodatuksen lukemaan ja ymmärtää minua ja muita juoksentelijoita edes vähän paremmin.